Sotamuseon perustanut Kalervo Kaarre: ”Museoni nostaa tunteet pintaan”

Yksi televisio-ohjelma voi joskus muuttaa paljon. Minulle niin kävi vuonna 2012.

Minulla oli autotallini yläkerrassa pieni sotamuseo, mutta esittelin sitä oikeastaan vain ystävilleni. Yksi heistä tunsi Studio55-ohjelman toimittajan, jolle hän vinkkasi, että museoni olisi ohjelmaan sopiva aihe.

"Tässä minulla on tilaisuus tehdä maanpuolustustyötä."

Ohjelman esittämisen jälkeen puhelimeni alkoi soida, kun ihmiset halusivat tulla tutustumaan museooni.

Ajattelin, että tässä minulla on tilaisuus tehdä maanpuolustustyötä ja kertoa, kuinka tärkeä asia itsenäisyys on ja miksi sen eteen kannattaa ponnistella jatkossakin.

Harrastus muuttui yrittämiseksi, kun yhtäkkiä museossani alkoi käydä vierailijoita. Laajennusosakin piti rakentaa.

"Hetken on aivan hiljaista, kunnes kuuluu vaara ohi -merkki."

Sotilas kuorsaa korsun laverilla. Kamiinassa räiskyy tuli. Rauhallinen hetki katkeaa korsussa soivaan hälytykseen. Ulkona vartiomies on vetänyt hälytysnarusta.

Viereisessä huoneessa istutaan pommisuojassa. Vaaramerkin ääni nousee ja laskee. Lentokoneen moottoreiden jyly täyttää pommisuojan, ja pian tärisee ja kumisee. Valot vilkkuvat ja sammuvat lopulta kokonaan.

Hetken on aivan hiljaista, kunnes kuuluu vaara ohi -merkki.

Tällainen on minun sotamuseoni. Siellä voi istua pommisuojan penkille ja vierailla korsussa tai lottakanttiinissa.

"Rakensin museoon äänimaailman, joka tuo tiloihin sodan tunnelmaa."

Tavaroihin saa koskea ja kokeilla itse, kuinka painavilta tuntuvat esimerkiksi kaukopartiomiehen 28-kiloinen reppu ja Suomi-konepistooli täydellä lippaalla.

Täällä näkee, millaisia ovat Molotovin cocktail, konekivääripesäke tai kenttäsairaalan välineet.

Halusin, että kokemus on mahdollisimman realistinen. Rakensin museoon äänimaailman, joka tuo tiloihin sodan tunnelmaa.

"He muistavat räjähdysten jylyn, mutta myös äidin suojan."

Museoni herättää kävijöissä muistoja ja monenlaisia ajatuksia. 

Muutama asiakas on alkanut väestösuojassa muistella, kuinka itse oli lapsena pommisuojassa äidin kanssa. He muistavat räjähdysten jylyn, mutta myös äidin suojan. Niinä hetkinä tunteet nousevat tunteet pintaan.

Pommisuojassa mietitään myös sitä, että ei peijakas, Ukrainassa tämä on nyt todellista.

Museon sotalapsiosastolla moni on kertonut omista vuosistaan Ruotsissa. Toisille taas suvun historiasta konkretisoituu asioita, joita ei aiemmin ole sen kummemmin ajateltu.

"Ihmisen on hyvä tuntea historiansa."

Moni veteraanikin on käynyt tutustumassa museoon. Konekiväärin ääni tai jokin yksityiskohta voi saada heidät muistelemaan omia kokemuksiaan.

Eräs veteraani katseli pitkään venäläissotilasta esittävää nukkea ja alkoi sitten kertoa, kuinka oli paininut juoksuhaudassa venäläissotilaan kanssa. Venäläinen oli tullut sieppaamaan hänet sotavangiksi, mutta toisin kävi.

Museo on minun tapani muistuttaa ihmisiä siitä, ettei Suomen itsenäisyys ole tullut ilmaiseksi. Ukrainan sodan alettua koen entistäkin tärkeämmäksi sen, että voin kertoa näistä asioista. Ihmisen on hyvä tuntea historiansa.

ET-lehdessä 6/2024 julkaistussa jutussa Kalervo Kaarre kertoo myös, mistä sotahistorian harrastaminen on saanut alkunsa ja millaisia muistoja hänellä on sodan kokeneista isovanhemmistaan. Tilaajana voit lukea jutun täältä. Jos et ole tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti tästä.