Sotakirurgina sisällissodan keskellä toiminut Seppo Salminen: ”Helvetissäkin on toivoa”

Jatkuvaan kuolemaan turtui. Muutakaan ei voinut.

Työskentelin kirurgina sairaalassa, joka sijaitsi keskellä rintamaa. Selän takana olivat Ruandan hallituksen joukot, edessä kapinalliset. Konekiväärien tulitus sekä ohi viuhuvien kranaattien ja rakettien suhina ja räjähdykset kuuluivat sairaalaan joka päivä, välillä yölläkin.

Jatkuvaan kuolemaan turtui. Muutakaan ei voinut.

Sairaalaan kannettiin päivittäin kymmeniä tuskissaan valittavia sotilaita ja siviilejä.

Toisia oli ammuttu, toiset silvottu viidakkoveitsillä. Ensimmäiseksi arvioin tulijan tilanteen. Jos potilas oli jo avun ulottumattomissa, hänelle annettiin morfiinia ja vietiin kuolemaan nurkan taa.

Pelastettavissa olevat vietiin osastoille tai telttoihin odottamaan operoimista. Teltoissa he makasivat paareilla maassa vieri vieressä likaisissa vaatteissaan.

Kaikkia en voinut auttaa

Sairaala oli perustettu kouluun. Meitä kirurgeja oli paikalla yleensä yksi, joskus kaksi. Emme millään ehtineet hoitaa kaikkia.

Moni kuoli vammoihinsa ja tulehduksiin hoitoa odottaessaan, vaikka teimme töitä niin paljon kuin ehdimme.

Työpäivät olivat vähintään 12-tuntisia. Pahimpana päivänä tein 15 leikkausta. Se oli liukuhihnatyötä alkeellisissa oloissa. Ei ollut juoksevaa vettä, laboratoriota tai röntgeniä.

Ei ollut juoksevaa vettä, laboratoriota tai röntgeniä.

Sähköäkään ei aina tullut. Silloin valoa näytettiin taskulampulla. Instrumentit saatiin sentään aina steriloitua.

Vaikka olin toiminut sotakirurgina aiemminkin, en ollut nähnyt mitään niin kammottavaa kuin Ruandassa. Edeltäjäni ei kestänyt kauheuksia, vaan joutui lähtemään kotiin kesken pestin.

Kuukaudessa sairaalaan tuli yli tuhat haavoittunutta. Heistä joka viides kuoli. Loput saimme pelastettua.

Totta kai turhautti, etten voinut tehdä enempää, mutta kirurginkin pitää välillä syödä ja levätä. Lääkärinä olin aiemminkin nähnyt kuolemaa läheltä ja pystyin hyväksymään sen, että kaikkia ei voinut enää auttaa.

Kaikkien kuolleiden nimiä ei tiedetty. Heidän omaisensa eivät saaneet koskaan tietää, mitä heille oli tapahtunut.

Sota palautti muistot

Kun Ukrainasta alkoi tulla uutisia sotarikoksista ja samanlaisista raakuuksista, joita olin Ruandassa nähnyt, muistoni aktivoituivat. 

En ollut aiemmin tuntenut tarvetta puhua Ruandassa näkemistäni julmuuksista, mutta nyt päätin kirjoittaa kokemuksistani kirjan.

Haluan ihmisten ymmärtävän, että sotaan ryntääminen ei kannata. Rauhaa pitää arvostaa ja vaalia viimeiseen saakka.

Ruanda oli niin kauhea paikka, ettei sieltä kukaan tullut ennallaan takaisin.

En näe painajaisia, mutta vieläkin itken aina hautajaisissa, oli lähtijä kuka tahansa. Kuoleman lopullisuus herkistää. Ruandassa surulle ei ollut kauheasti tilaa. Piti pitää itsensä kasassa.

Ruanda oli niin kauhea paikka, ettei sieltä kukaan tullut ennallaan takaisin.

Kun ihmisen julmuus ja oma avuttomuus sen edessä vyöryy yli, on tehtävä se, mihin pystyy.

Ruandan kansanmurhalle emme mahtaneet mitään, mutta pystyimme kuitenkin pelastamaan ja tar­joamaan suojaa tuhansille ihmisille. He selvisivät ja toipuivat vammoistaan. Siksi helvetissäkin on toivoa.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 3/2024. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.