Oikean isänsä henkilöllisyyden selvittänyt Pirjo: ”Äiti valehteli minulle kuolinvuoteellaan”

Syksyisenä iltapäivänä 18 vuotta sitten pyöräilin tapaamaan 89-vuotiasta äitiäni vanhainkotiin. Hän oli maannut siellä halvaantuneena melkein kymmenen vuotta. Äidin maalaamassa taulussa kukkivat keltaiset kukat. Piirongin valokuvissa poseerasivat lapset ja lastenlapset.

Mieleeni nousi kysymys ”oliko isä oikeasti isäni?”

Kuin salamaniskusta mieleeni nousi kysymys, joka karkasi suustani: ”Oliko isä oikeasti isäni?”

Ajatus oli vaivannut minua jo pitkään, mutta en ollut koskaan uskaltanut ottaa asiaa esiin. Äiti katsoi minua vuoteeltaan hetken ja vastasi: ”Ei ollut.”

Lapsuuteni Helsingin Töölössä oli onnellinen ja turvallinen. Olin Lenni-isän tyttö. Hän kantoi minua olkapäillään, kävimme yhdessä hiihtämässä ja kesäisin kalassa.

Tunsin, että jotain mätää asiassa oli, mutta en ymmärtänyt mitä.

Tunsin kuitenkin outoa ulkopuolisuuden tunnetta perheessäni. Olin tummempi ja sirompi kuin sisareni, ja ulkopuolisetkin saattoivat huomauttaa erinäköisyydestämme. Isosiskoni touhusivat enemmän omiaan, minä olin se kolmas pyörä.

Kun aikuistuimme, äitini teki matkoja siskojeni kanssa, mutta minua ei otettu mukaan. Tunsin, että jotain mätää asiassa oli, mutta en ymmärtänyt mitä.

Äidin paljastus antoi selityksen ulkopuolisuuden tunteelleni.

”Kuka isäni sitten oli?” kysyin.

”Arvo Artjärveltä. Vaalea, komea, naimisissa oleva hevosmies. Omisti maat ja mannut”, vastasi äitini ennen kuin vaipui uneen.

Illalla sain soiton äidin kuolemasta.

Olin pöyristynyt. Miksi äiti oli salannut 60 vuotta, ettei isä ollutkaan ollut biologinen isäni?

En tiennyt kuka oikeasti olin.

Tunsin menettäneeni isän puoleiset sukulaiset, vaikka yhteyteni heihin säilyikin. Äidin puolelta minulla ei ollut sukua, ja siskot olivatkin siskopuolia. Heitä asia ei tuntunut juuri hetkauttavan.

Olin yksin tuskani kanssa. En tiennyt kuka oikeasti olin. Miksi äitini ja biologinen isäni jättivät virheensä minun kannettavakseni?

Sain valtavan vimman selvittää taustaani.

Olisin halunnut haudata tuskani suohon. Kirjoitin pahaa oloani paperille. Löysin lopulta apua HelsinkiMission tukiryhmästä, jossa sain kerran viikossa puhua mieltäni painavista asioista.

Kun ajatukseni selkiintyivät, sain valtavan vimman selvittää taustaani.

Kuka oli Arvo Artjärveltä?

Kuka oli Arvo Artjärveltä? Tavoitin paikkakunnalla asuvan tutuntutun, joka kertoi tietävänsä miehen, joka syntymäaikani perusteella voisi sopia isäkseni. Veli kehotti soittamaan suoraan Arvon tyttärelle Arjalle.

Arja asui Vantaalla ja kuunteli tarinaani uteliaana. Hän sanoi hurauttavansa luokseni saman tien.

Kun tapasimme, koimme heti voimakasta yhteenkuuluvuutta. Voisimmeko todella olla sisaruksia? Teimme DNA-testin, joka kuitenkin kertoi, ettemme olleet sukua. Se oli karmea pettymys!

Lapsuutta muistellessani mieleeni pulpahti yhä uudelleen Orimattila. Äitini ystävätär oli emännöinyt siellä maatilaa. Kun isäni joutui rintamalle, äitini matkusti maatilalle isosiskojeni kanssa pakoon Helsingin pommituksia.

Minä synnyin heti jatkosodan jälkeen huhtikuussa 1945. Maatilan töissä oli ollut apuna sotilaita päällysmiehineen. Oliko joku heistä isäni?

Äitini ystävätär oli kuollut, mutta hänen tyttärensä Maija oli soitostani riemuissaan. Hän kertoi yrittäneensä tavoittaa minua jo vuosia aiemmin, kun hän oli löytänyt äitiemme välisiä kirjeitä. Niissä oli ollut jotain tärkeää minuun liittyvää.

Hän oli nähnyt, miten äitini oli muhinoinut miehen kanssa ladossa.

Maija kertoi olleensa sodan päättyessä kymmenvuotias. Hän oli nähnyt, miten äitini oli muhinoinut Paavo-nimisen miehen kanssa ladossa. Maija oli kirjoittanut tapahtumasta päiväkirjaansa. Hän epäili, että Paavo olisi isäni.

Äitini tapaan Paavokin oli silloin naimisissa.

Äitiemme kirjeenvaihdossa oli mainittu salaisuus Paavosta, jota ”kukaan ei saisi koskaan tietää”. Kun Maija oli myöhemmin kysynyt asiasta äidiltään, tämä oli polttanut kirjeet.

Olinko minä onnellisen näköisen äitini vatsassa?

Sain Maijalta valokuvia, joissa salskea Paavo naureskeli iloisena portailla äitini, kahden siskoni ja äitini ystävättären kanssa. Olinko minä onnellisen näköisen äitini vatsassa?

Maija tiesi Paavon henkilöllisyyden ja sen, että hän oli kuollut jo vuosia sitten. Hän tunsi myös Paavon lesken ja soitti tälle. Lähdin tapaamaan leskeä, joka iloitsi aidosti ”uudesta tyttärestään”.

Paavon tytär suostui heti tekemään DNA-testin. Se varmisti asian: Paavo oli biologinen isäni.

Vaikka palaset loksahtivat paikoilleen, en tuntenut mitään. Tilanne oli niin outo. En ollut nähnyt isääni eikä minulla ollut häneen minkäänlaista tunnesidettä.

En ymmärrä, miksi äiti valehteli isästäni vielä kuolinvuoteellaan. 

Kun täytin kymmenen, kotimme ovella kävi vieras mies minua kyselemässä. Luulen, että se oli biologinen isäni. Uskon, että hän antoi rahaa elättämiseeni. Sain esimerkiksi käydä baletti- ja pianotunneilla, vaikka perheemme ei ollut varakas.

Myllerrysten jälkeen mieleni rauhoittui. Tajusin, että oikea isäni oli kuitenkin Lenni. Hän oli minut ruokkinut, kasvattanut ja vaatettanut. Hän oli se, joka ei soimannut minua vääristä valinnoista, talutti alttarille ja kantoi sairaalaan, kun olin hyvin sairas.

Paavo oli ollut naimisissa kaksi kertaa ja hänellä oli lisäkseni kuusi lasta. Sain siis liudan uusia sisaruksia ja serkkuja. 

Kaikkein läheisin minulle on Sinikka-sisko, joka on vain puolta vuotta minua nuorempi. Hän pulpahti elämääni kuin pääsiäismunan yllätyslahja! Olen hänestä valtavan kiitollinen.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 2/24. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun ja tee tilaus tästä.