Kirjailija Tapio Koivukari: "Halusin papiksi vasta 63-vuotiaana"

Pari vuotta sitten olin Italiassa, Assisin kaupungissa. Matkustin sinne kirjoittamaan oma-elämäkerrallista kirjaa.

Olin tarinassa kohdassa, jossa muistelin opiskeluaikojani teologisessa tiedekunnassa. Kirjoittaessani kuuntelin, miten Assisin lukuisat kirkonkellot soivat pitkin päivää. Kumahdusten lomassa aloin miettiä, olisiko myöhäistä ryhtyä sittenkin papiksi.

Aloin miettiä, olisiko myöhäistä ryhtyä sittenkin papiksi.

Meidän suvussamme ei ole ollut pappeja, mutta isäni faarilla oli metrin verran hengellistä kirjallisuutta kirjahyllyssään. Siihen aikaan kalastajatkin olivat lukeneet Raamattunsa.

Hengellisen herätyksen sain jo rippikoululeirillä. Se oli klassinen uuspietistinen uskoontulo, jonka jälkeen piti lähteä kadulle todistamaan uskosta. Sitä jatkui yhden talven, mutta uskonnollinen höyryämiseni nolotti vielä pitkään sen jälkeen.

Pysyin sen jälkeenkin mukana seurakunnan nuorisotyössä. Kävin isojen kursseilla ja olin isosena rippileireillä. Myöhemmin toimin nuorisotyöharjoittelijana ja leirikeskuksen isäntänä. Päässäni alkoi itää ajatus teologiseen hakemisesta.

Keväällä 1978 pääsin ylioppilaaksi ja seuraavana syksynä lähdin lukemaan teologiaa Helsingin yliopistoon. Aioin papiksi ja mietin, että pieni seurakunta olisi minulle sopiva työpaikka.

Jos yrittää miellyttää kaikkia, pappina on vaikea olla.

Opiskeluvuosien myötä papiksi ryhtymisen kynnys alkoi kuitenkin kasvaa. Olin sodan pelästyttämien vanhempien ylivastuullinen lapsi. Minulla oli korostunut tarve olla ihmisille mieliksi. Jos yrittää miellyttää kaikkia, pappina on vaikea olla. Huomasin sen seurakuntaharjoitteluissa, kun kohtasin erilaisia mielipiteitä.

Myös papin rooliin liittynyt esimerkillisyyden vaatimus alkoi ahdistaa. Vanha tuttavani kertoi arvioivansa kaiken tekemisensä sitä kautta, että on pappi. Ajattelin, että en halua sellaiseksi. Minusta tuntui, että joutuisin luopumaan osasta itseäni, vaikka olin vasta kasvamassa minuksi.

Hain opettajalinjalle ja pääsin. Pappeus sai jäädä.

Tein opiskeluaikana pitkän opettajan sijaisuuden ja huomasin, että tykkään ja osaan opettaa. Äitini oli opettaja, joten työ tuntui tutulta. Hain opettajalinjalle ja pääsin. Pappeus sai jäädä.

Valmistumisen jälkeen olin talven Vantaalla opettajana, mutta kaipasin johonkin täysin erilaiseen paikkaan, mahdollisimman kauas.

Töitä rakennuksilla ja kalatehtaalla

Päätin lähteä Islantiin, kun kuulin kalatehtaalla työskennelleeltä opiskelukaveriltani, että siellä olisi töitä. Pääsin Reykjavikin kaupungintalon työmaalle rakennusmieheksi, ja myöhemmin sain töitä kalatehtaalta.

Vanhemmat oudoksuivat ratkaisuani. Isä tuntui ymmärtävän aikalisän tarpeen, mutta äiti ei ollut innostunut.

Islannissa kirjoitin siirtotyöläiskirjan Odinnin korppi. Siitä alkoi urani kirjailijana.

Nyt olen kirjoittanut 12 romaania, novelli- ja runokokoelmia, kuunnelmia ja näytelmiä.

Olin kirjoittanut aiemminkin. Opiskeluaikoina tein novelleja, ja siitä syntyi ajatus yrittää pidemmän teoksen kirjoittamista. Esikoisromaanini Saariston samurait kirjoitin jo Suomessa.

Nyt olen kirjoittanut 12 romaania, novelli- ja runokokoelmia, kuunnelmia ja näytelmiä. Islannista ja ruotsista olen kääntänyt pitkälti kolmattakymmentä teosta suomeksi.

Sittenkin vielä papiksi?

Olin 33-vuotias, kun menin naimisiin vaimoni Huldan kanssa. Vihkipappimme oli ikäiseni kaveri, jonka kanssa tutustuin. Kun hän kuuli minunkin olevan teologi, hän kysyi, haluaisinko saarnata kaupunkimme kirkossa. Saarnatahan voi, vaikka ei olisi vihitty papiksi.

Saarnaaminen tuntui hyvältä, vaikka ehdinkin tehdä sitä vain pari kertaa. Muutimme Huldan kanssa Raumalle kesällä 1993.

Enää ei tarvitse miettiä, voiko pappi ostaa olutta kaupasta.

Italiassa kirkonkellojen soidessa tajusin, että jokin oli muuttunut niin kirkossa kuin itsessänikin. Papin roolista oli tullut väljempi ja sallivampi. Enää ei tarvitse miettiä, voiko pappi ostaa olutta kaupasta. Näin vanhempana pystyn myös käsittelemään tilanteita, joissa joku purkaa minulle pahaa oloaan. En ahdistu siitä kuten nuorempana.

Keväällä 2022 sitten kirjoitin piispa Mari Leppäselle epäröivän viestin: ”Eihän näin vanhaa papiksi vihitä, eihän?”

Piispa mokoma vastasi, että hyvinkin voitaisiin vihkiä. Tule käymään.

Leppänen oli rohkaiseva. Hän sanoi olevansa iloinen siitä, että olin tullut hänen luokseen. Sain kertoa ajatuksistani ja elämästäni.

Minut vihittiin papiksi toukokuun seitsemäs päivä. Olin 63-vuotias.

Ennen pappisvihkimystä minun piti ottaa yhteyttä hiippakuntapastoriin valmennusta varten. Meille vihittäville pidettiin kolmen päivän retriitti, jossa esimerkiksi neuvottiin, miten kohdataan kriisissä oleva ihminen. Sen jälkeen piti antaa näyte saarnaamisesta ja opettamisesta.

Minut vihittiin papiksi Turun tuomiokirkossa toukokuun seitsemäs päivä. Olin 63-vuotias.

Kaikki on tapahtunut lopulta nopeasti. Vuosi sitten en olisi arvannut, että olen tuore pappi. Tuntuu oikealta ja hyvältä.

Opeteltavaa on ollut. Hautaan siunaamisessa vaativinta on kohdata ihmisten suru. Siinä täytyy olla hereillä ja läsnä.

Papin ei tarvitse olla täydellinen ihminen eikä superuskovainen.

Alttaripalvelusta olen harjoitellut kotona. On ollut hankala muistaa, miten päin papin milloinkin pitää kääntyä. Synnintunnustus luetaan alttarille päin ja synninpäästö seurakuntaan päin.

Saarnaaminen on vahvin puoleni. Olen kirjailijana sanallistamisen ammattilainen.

Papin ei tarvitse olla täydellinen ihminen eikä superuskovainen. Kirkko on syntisten ja epätäydellisten ihmisten yhteisö, ja pappi on seurakunnan kaitsija ja opettaja. Siihen virkaan hänet on pantu.

Usko on lujaa luottamusta ja toivoa. Niitä papilla pitää olla, jotta hän uskaltautuu seurakunnan eteen. Pappina olen suuremman asialla.

Täällä Raumalla on helppo olla töissä. Tunnen entuudestaan ihmiset ja he tuntevat minut. Kesällä kuljin pyörällä papinvaatteet päällä ja ihmiset moikkasivat. Se oli hauskaa.

Olen nyt oivaltanut, että olen kirjoittanut kirjojeni pappeihin jotain myös itsestäni. Romaanissani Poltetun miehen tytär on Tuomas-niminen pappi. Hän on pienen seurakunnan pastori, hyväsydäminen ja selväjärkinen kaveri. Sellainen toivon itsekin olevani.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 21/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti täältä.