Kieliopinnot veivät Leenan ja Matin vapaaehtoistyöhön Peruun: "Hyvä, että uskalsimme lähteä"

Silmiä kirvelevä pöly ja outo katku iskivät vasten kasvoja, kun astuimme ulos autosta perulaisessa Huaycanin aavikkokaupungissa.

Asutus levisi vuorten rinteille hökkeleinä, joita Andeilta muuttaneet maalaiset olivat rakentaneet laittomasti valtaamilleen maatilkuille. Niiden lomassa pikkubussit kiemurtelivat yhä ylemmäs vuoristoon. Tässä tomuisessa laaksossa viettäisin mieheni Matin kanssa seuraavat kolme kuukautta.

Katujen varsilla kaikki tuntuivat myyvän jotain.

Kaikkialle tunkeva meteli meni ihon alle. Mopotaksit ja pikkubussit tööttäilivät taukoamatta ja hedelmien ja vihannesten myyjät huusivat megafoneihinsa. Jopa roska-auto soitti kovaäänistä musiikkia kaiuttimista.

Katujen varsilla kaikki tuntuivat myyvän jotain, vaikkapa vain tulitikkuja tai yksittäin pakattuja karamelleja.

Onneksi yöt olivat yleensä rauhallisia – kunnes kukot heräsivät puoli viideltä ja koirat heti niiden perään.

Työväenopiston kurssilta Peruun 

Päädyimme Peruun työväenopiston espanjankielen tuntien kautta. Vuonna 2008 aloimme Matin kanssa opiskella espanjaa sillä ajatuksella, että kun jäämme eläkkeelle, voimme viettää pimeät syksyt lämpimässä. Silloin olisi hyvä osata maan kieltä. Koska espanjaa puhutaan laajasti, sillä pärjäisi monessa paikassa.

Kun jäimme eläkkeelle, aloimme suunnitella uutta elämänvaihetta.

Kun kuusi vuotta sitten jäimme eläkkeelle, aloimme suunnitella uutta elämänvaihetta tarkemmin. Matkustelun lisäksi halusimme tehdä vapaaehtoistyötä.

Matin sisko vinkkasi yhdysvaltalaisesta järjestöstä, joka tekee vapaaehtoistyötä Perussa. Matti innostui heti. Lähtemällä Peruun löisimme neljä kärpästä yhdellä iskulla: pääsemme pois Suomen syksystä, saamme tutustua Etelä-Amerikkaan, voimme olla muille avuksi ja treenata espanjaa.

Asuminen perheessä olisi shokkihoitoa

Asuminen perulaisessa perheessä ja työ lasten parissa olisi shokkihoitoa, jota kielitaitomme kehittyminen tuntui kipeästi kaipaavan. Joutuisimme puhumaan ja kuuntelemaan kieltä koko ajan.

Pandemian takia sain melkein kaksi vuotta lisäaikaa sulatella asiaa. Syksylle 2020 suunniteltu matka toteutui lopulta syksyllä 2022. Sovimme, että lähdemme matkaan sillä mielellä, että emme odota tai oleta mitään. Katsotaan, mikä tilanne siellä on, ja toimitaan sen mukaan.

Huomasimme vastaavamme kaksin koulun äidinkielen opetuksesta.

Meidän oli alun perin tarkoitus avustaa vapaaehtoisten hoitamassa koulussa, joka antaa koulupäivän jälkeistä tukiopetusta 7–12-vuotiaille lapsille ja pitää kerhoja, hoitaa kirjastoa ja naisten yrittäjyyskurssille tulevien äitien lapsia.

Pandemia oli kuitenkin kaatanut koko vapaaehtoistoiminnan, ja sitä vasta käynnisteltiin uudelleen. Paikallisia tekijöitä ei ollut tarpeeksi, joten huomasimme vastaavamme kaksin koulun äidinkielen opetuksesta.

Aluksi laadimme tunneille vuorosanat kuin näytelmään ja opettelimme ne ulkoa. Se toimi hyvin, kunnes joku lapsista keksi kysyä jotain!

Opettajan suusta: Olé, olé olé olé!

Lapsilla oli maskit, ja he puhuivat hyvin hiljaa, meitä arastellen. Olimme monelle ensimmäiset ”gringot”, joihin he tutustuivat.

Parin ensimmäisen viikon aikana keskityimme siihen, onko puheen joukossa sanaa ”baño”. Se tarkoitti, että lapsi pyysi päästä vessaan.

Liikutun vieläkin, kun muistelen ujoa ja syrjäänvetäytyvää Fabianaa. 

Pikkuhiljaa kommunikaatio alkoi pelata. Viimeisillä tunneilla lapsia piti jo komentaa olemaan hiljaa. Oli kiva huomata, että he tottuivat meihin ja tulimme tutuiksi keskenämme.

Lapset olivat ihania. Liikutun vieläkin, kun muistelen Fabianaa, joka oli aluksi äärimmäisen ujo ja syrjäänvetäytyvä. Hän vain seurasi muiden puuhia vierestä.

Kerran kysyin, auttaisitko minua vaikean palapelin kokoamisessa, kun olet niin fiksu. Kun saimme palapelin valmiiksi, tuuletin hurjasti ja lauloin ”Olé, olé olé olé!”. Hänen koko olemuksensa kirkastui, ja sen jälkeen hän tuli usein kysymään, tarvitsenko apua. Hän alkoi myös mennä mukaan muiden lasten touhuihin. Oli hieno tunne, kun huomasi saaneensa aikaiseksi jotain hyvää.

Muutenkin koimme monesti olevamme oikealla asialla. Jo pelkästään se, että kaksi eläkeläistä maailman toiselta puolelta tulee auttamaan lapsia, antoi heille uskoa siihen, että elämässä mikä tahansa on mahdollista.

Reissun opetus: kaikesta selvitään

Vaikka Perussa viettämämme aika ei ollut kovin pitkä, se muutti minua. Eräänä iltana työpäivän jälkeen Matti kirjautui verkkopankkiin, ja totesi ykskantaan, että tilimme on tyhjennetty. Makoilin sängyllä ja sanoin ”jaaha”.

Aiemmin olisin mennyt paniikkiin. Nyt olin jo oppinut luottamaan siihen, että kaikesta selvitään. Niin selvittiin tästäkin. Koska kyseessä oli luottokorttipetos, pankki korvasi rahat meille.

Kannattaa tehdä asioita, joista ei ole etukäteen ihan varma.

Vaikka kotiinlähtö oli haikea, olin meistä valtavan ylpeä. Saimme työmme tehtyä, ja alun hämmennyksestä huolimatta kaikki meni paremmin kuin edes osasin haaveilla.

Oivalsin, että vielä tässäkin iässä kannattaa uskaltaa tehdä asioita, joista ei ole etukäteen ihan varma.

Voit lukea jutun kokonaan ET-lehdestä 9/23. Tilaajana pääset lukemaan lehden myös täällä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tee tilaus tästä tai tutustu digilehdet.fi-palveluun.