Anita Koskinen-Vasilenko: "Ilman vapaaehtoistyötä en pysyisi järjissäni"

Sota on syttynyt. Kiovassa asuvan ystäväni Jurin viesti oli lyhyt ja musertava.

En ole koskaan kokenut samanlaista tunnetta kuin tuona torstaiaamuna 24. helmikuuta. Menin täysin lukkoon. Halvaannuin toimintakyvyttömäksi.

Mieleni täytti viha, jollaista en ollut tuntenut koskaan aiemmin.

Ensin koin täydellistä tyhjyyttä, mutta sitten mieleni täytti viha, jollaista en ollut tuntenut koskaan aiemmin. Olen aina pitänyt itseäni ystävällisenä ihmisenä. Nyt yllätyin siitä miten paljon vihaa minussa oli hyökkääjiä kohtaan.

Sodan pelko oli toki leijunut ilmassa. Keskiviikkoiltana minulle oli tullut vahva tunne siitä, että minun on soitettava Juralle, kummityttäreni isälle. Puhelimessa hän kertoi, että ihmiset olivat varautuneet sodan tuloon, vaikka eivät sen syttymiseen oikeasti uskoneetkaan. Hän itse oli valmistautunut lähtemään Kiovasta Länsi-Ukrainaan vaimonsa ja kahden pienen lapsensa kanssa.

Torstaiaamuna Jura kertoi viestissään, että hän joutuu pakenemaan perheineen toiseen suuntaan kuin oli aikonut.

Alkuvuosina vietimme kaikki kesälomamme Ukrainassa.

Tutustuin Juriin, kun opiskelimme 1980-luvulla Kiovan kieli-instituutissa ja asuimme samassa asuntolassa. Samassa kieli-instituutissa opiskeli myös Petro, jonka kanssa avioiduin vuonna 1989.

Muutimme Petron kanssa Suomeen samana vuonna kuin valmistuimme. Alkuvuosina vietimme kaikki kesälomamme Ukrainassa. Kun myöhemmin muutimme omakotitaloon, minä olen ollut Ukrainassa vain joka toinen kesä.

Minun oli aluksi vaikeaa tottua siihen, että Ukrainassa omaisista ja ystävistä välittäminen on toisenlaista kuin meillä suomalaisilla. Jos viikkoon en soita tai ota yhteyttä ukrainalaisiin ystäviin, nämä luulevat, että olen loukkaantunut jostain.

Mielenosoituksessa järkyttyneen oloiset ihmiset halasivat toisiaan.

Petron omaisia asuu Keski-Ukrainassa, ja ystäviä meillä on eri puolilla maata. Juran ja hänen perheensä kanssa olemme hyvin läheisiä. Heistä kaikista heräsi syvä huoli.

Petro lähti heti torstaina sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Minä kykenin lähtemään mukaan vasta perjantaina. Mielenosoituksessa järkyttyneen oloiset ihmiset halasivat toisiaan. Yhtenäisyyden tunne oli käsin kosketeltava.

Järjestimme jäähyväislounaan Ihorille, joka halusi palata synnyinmaataan puolustamaan.

Lauantaisen mielenosoituksen jälkeen järjestimme jäähyväislounaan 47-vuotiaalle Ihorille, joka halusi palata Ukrainaan synnyinmaataan puolustamaan.

Ihor on tavallinen siviili. Hänelle oli kuitenkin selvää, että hän haluaa taistella Ukrainan puolesta. Lounaalla oli kauheaa seurata Ihorin tunteiden vuoristorataa. Valtavasta järkytyksestään huolimatta hän oli päättäväinen. Ihor pakkasi nopeasti mukaan tärkeimmät tavaransa, loput kannettiin meille varastoon.

Ihor tapasi käydä meillä kylässä vähintään kerran viikossa. Tuntuu niin oudolta, kun hän rintamalla taistelemassa.

Oli löydettävä varasto, johon voitaisiin kerätä hätäapua Ukrainaan.

Tutustuimme Ihoriin vuosia sitten Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry:n toiminnassa. Yhdistyksen tavoitteena on ollut ukrainalaisen kulttuurin säilyttäminen ja tunnetuksi tekeminen. Hauskoja tapahtumia, laulua ja soittoa onkin riittänyt, mutta nyt laulut ovat vaienneet. Yhdistyksen toiminta muuttui kertaheitolla.

Sodan syttymisviikon sunnuntaina laitoin yhdistyksen Facebook-sivulle viestin, että olen käytettävissä missä vain apua tarvitaan.

Avustustoiminta käynnistyi välittömästi. Oli löydettävä varasto, johon voitaisiin kerätä hätäapua Ukrainaan: ruokaa, lääkintätarpeita, vaatteita, varavirtalähteitä. Ensimmäisen kuukauden toimimme Helsingissä entisessä teollisuushallissa. Kun menin paikalle ensimmäisen kerran, hämmästyin, kuinka tehokkaasti ihmiset työskentelivät. Kaikki puhalsivat yhteen hiileen.

Sain vastailla puhelimeen suomeksi, ukrainaksi ja venäjäksi aamusta iltaan.

Aluksi lajittelin saamiamme lahjoituksia. Muutaman päivän kuluttua minut nimettiin kielitaitoni vuoksi informaatiokoordinaattoriksi. Sain vastailla puhelimeen suomeksi, ukrainaksi ja venäjäksi aamusta iltaan. Kyselyjä alkoi tulla lahjoittajilta suorastaan tulvimalla. Kun toiminta siirtyi Länsi-Vantaalle,minä jatkoin puhelimeen vastaamisen lisäksi tavaroiden lajittelua.

Iltaisin paikalla on aina vähintään kymmenen henkilöä, joista jokainen tietää oman tehtävänsä. Mukana on myös terveydenhoitoalan ihmisiä, jotka osaavat lajitella lahjoituksina saadut lääkkeet. Ruokatarvikkeista tarkastamme päivämäärät, ettei mitään vanhentunutta laiteta matkaan. Tarkastamme ihan kaikki lahjoitukset, ja tarvittaessa pesemme saamamme vaatteet.

Suurin toiveeni on, että Ukraina voittaa sodan nopeasti.

Huolen ja surun keskellä avustustyö pitää minut järjissäni. Se on tällä hetkellä elämäni pääsisältö. Keskityn siihen täysillä, eikä oman yritykseni pyörittämiseen ole juuri ollut aikaa. Porukkaamme kuuluu myös perheellisiä, joilla on pieniäkin lapsia. Perheissä ymmärretään, että nyt tätä työtä on tehtävä, autettava ukrainalaisia.

Juuri tänään on lähdössä 40. rekka Ukrainaan. Apua sinne on viety myös sadoilla pakettiautoilla ja busseilla. Sodan alettua autot olivat menomatkalla täynnä avustustavaraa ja takaisin tullessa pakolaisia. Suurin toiveeni on, että Ukraina voittaa sodan nopeasti, ja ihmiset voivat aloittaa oman elämänsä jälleenrakentamisen.

Lue koko juttu ET-lehdestä 8/23. Tilaajana voit lukea sen myös täällä. Jos et ole ET-lehden tilaaja, tee tilaus tästä tai tutustu digilehdet.fi-palveluun.