Kimmo Levander oli viidesti rauhanturvaajana. Konfliktialueilla hän kohtasi kuolemanvaaraa mutta myös yllättävää ystävällisyyttä.

Kosovosta muistan hengenvaarassa olleet koululaiset. Rauhanturvaajien arkiaamut alkoivat lasten koulumatkan suojaamisella. Vartioimme aseet valmiudessa ympäristöä, kun lapset kiipesivät koulubussiin. Bussin edellä ja jäljessä kulki panssaroitu ajoneuvo. Iltapäivällä sama toistui toiseen suuntaan.

Serbilapset olisivat olleet hengenvaarassa ilman saattajia.

Serbilasten koulumatka kulki albaanialueen halki, joten lapset olisivat olleet hengenvaarassa ilman saattajia. Kun entisen Jugoslavian rajoja piirrettiin uusiksi 90-luvulla, kylän serbiyhteisö jäi keskelle albaanialueita.

Vuonna 2002, kolme vuotta rauhansopimuksen solmimisen jälkeen, serbien ja albaanien välillä kyti viha. He olivat koko ajan valmiit käymään toistensa kurkkuun. Meidän tehtävämme oli estää heitä rusikoimasta toisiaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Paikallisilla oli kotonaan myös rynnäkkökivääreitä, konekivääreitä ja sinkoja, joita aseistariisuntatehtävissä haimme pois.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun neuvolassa näytettiin A-kirjainta, sanoin, että se on lepo.

Halusin sotilaaksi jo pikkupoikana. Kun neuvolassa näytettiin A-kirjainta, sanoin, että se on lepo – A:n muotohan muistuttaa sotilaan lepoasentoa.

Toisella luokalla koulussa eräs poika näytti kuvia isästään, joka oli rannalla Kyproksella ja kuulemma rauhanturvaaja. Homma näytti mukavalta lomailulta. Ajattelin, että tuonne minäkin sitten lähden, kun olen armeijassa töissä. Armeija oli luonteva työpaikka, sillä molemmat vanhempani olivat töissä varuskunnassa.

Kotona vaimo tekee todellista kriisinhallintaa joka päivä.

Kun aloin seurustella tulevan vaimoni kanssa, kerroin hänelle haaveistani. Hän tiesi, mihin ryhtyi, kun meni sotilaan kanssa naimisiin.

Ensimmäisen kerran olin lähdössä komennukselle Kuwaitiin kesällä 1998. Esikoisemme oli silloin parivuotias. Sitten lähiomaiseni sairastui ja peruin lähtöni. En halunnut jättää vaimoani yksin, kun turvaverkko ei ollut ihan kunnossa.

Neljä vuotta myöhemmin lähdin Kosovoon. Isommat lapset olivat silloin 6- ja 3-vuotiaat, ja kuopus oli tulossa. Tilapäinen yksinhuoltajuus vaati vaimolta sopeutumista ja venymistä, vaikka lasten isovanhemmat olivatkin apuna arjessa. Silloinen Porin prikaatin komentajakin muistutti meitä lähtijöitä, että kotona vaimo tekee todellista kriisinhallintaa joka päivä.

Vaimoni kuitenkin tiesi, miten tärkeä asia minulle oli. ”Menet nyt, kun olet siitä niin pitkään haaveillut”, hän kannusti. Lähtöpäätökseen vaikutti sekin, että rauhanturvaajan palkalle ja päivärahalle oli lapsiperheessä käyttöä.

Pääsin aina kolmen viikon jälkeen viikon kotilomalle.

Lähtemistä helpotti se, että vaikka Kosovon-komennus kesti kuusi kuukautta, pääsin aina kolmen viikon jälkeen viikon kotilomalle. Siinä välissä puhuttiin pitkiä puheluita. Silti lapsia ja vaimoa oli usein ikävä.

Kosovon jälkeen olen ollut kahdesti Afganistanissa, kerran Libanonissa ja kerran Syyriassa. Kaikkein kiireisimmät lapsiperhevuodet pysyin kuitenkin Suomessa. Toiselle komennukselle lähtiessäni lapset olivat jo 14-, 11- ja 8-vuotiaita.

Joka komennuksella syke ja stressitaso nousivat aluksi aina.

Lapset ovat sopeutuneet siihen, että olen pois kotoa. Viimeisen, 13 kuukauden mittaisen Syyrian-komennukseni jälkeen kuopus tosin mainitsi, että kotona on yllättävän paljon ”iskähommia”. Minun ollessani komennuksella pitikin itse tehdä lumityöt tai täyttää auton pissapoika.

Joka komennuksella syke ja stressitaso nousivat aluksi aina, kun olin lähdössä tukikohdasta suorittamaan tehtävää. Kun puin ylleni varusteet ja latasin aseeni, oli oltava valmis mihin vain.

Pikkuhiljaa jännitys aina väheni. Parissa kuukaudessa vaarallisesta tuli tavallista.

Tähystäjät olivat valppaina siltä varalta, että jokin maisemassa muuttuisi.

Rauhanturvaajien operaatiot onnistuvat 99,9-prosenttisesti. Keskityin tekemään työni huolellisesti ja olemaan miettimättä sitä yhtä desimaalia.

Teimme koko ajan kaikkemme turvallisuutemme eteen: miinanraivaajajoukot skannasivat teitä, vaihtelimme reittejä, tähystäjät olivat valppaina siltä varalta, että jokin yksityiskohta maisemassa muuttuisi. Tienvarteen ilmestynyt tynnyri saattoi merkitä hengenvaaraa.

Pahiten olen pelästynyt, kun luulin, että meitä kohden ammutaan singolla.

Lähimpänä kuolemanvaaraa olen luultavasti ollut Afganistanissa. Kuulimme tukikohdassa lähestyvän raketin surisevan äänen. Nappasimme kypärät ja syöksyimme lähimmän hiekkavallin suojaan. Ymmärsin nopeasti, että raketti lentää yli osumatta meihin. Monivuotinen armeijakokemus auttoi arvioimaan uhan oikein.

Pahiten olen pelästynyt, kun luulin, että meitä kohden ammutaan singolla. Juoksimme tuliasemiin, mutta pamaus tulikin rikki räjähtäneestä kuorma-auton renkaasta. Tilanne oli niin nopea, että siinä ei ehtinyt ajatella mitään. Piti vain toimia, kuten oli ohjeistettu.

Rauhanturvaaja-aikana opin arvostamaan suomalaista hyvinvointia.

Kotona olin komennuksen jälkeen vielä viikkoja vähän varpaillani ja stressaantunut. Hermostuin, kun kotona joku tavara ei löytynyt heti tutusta paikasta. Perhe tiesi, että äksyilyni menisi ohi muutamassa viikossa, joten he osasivat olla välittämättä.

Arki tuntui muutenkin vieraalta. Hapuilin rintataskusta radiopuhelinta ilmoittaakseni tukikohtaan, että olen nyt K-supermarketin pihassa ja jalkautumassa kauppaan.

Rauhanturvaaja-aikana opin arvostamaan suomalaista hyvinvointia. Täällä kenenkään ei tarvitse tavoitella toisen omaa jäädäkseen itse henkiin. Meillä valitetaan ja kiistellään pikkuasioista, kun todellisen kurjuuden ja murheen keskellä ihmiset ovat usein tyytyväisiä siihen, mitä heillä on.

Todellisen kurjuuden keskellä ihmiset ovat usein tyytyväisiä siihen, mitä heillä on.

Kriisialueilla tavalliset ihmiset olivat kaikkialla samanlaisia ja yleensä valtavan ystävällisiä. Minullekin esiteltiin valokuvia perheestä ja kerrottiin juttuja lapsista.

Komennuksilla työni tuntui tärkeältä, kun näin, että pystyimme edes joltain osin turvaamaan vaikeassa tilanteessa elävien ihmisten arkea ja tulevaisuutta. Esimerkiksi Afganistanissa pidimme huolta siitä, että tytöt pääsivät käymään koulua. Nythän heillä ei enää sitä mahdollisuutta ole.

Haluan edelleen uskoa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä.

Peruspositiivisena optimistina haluan edelleen uskoa, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, vaikka todistusaineisto kertoo toista. Jos tavalliset ihmiset saisivat päättää vallanhimoisten diktaattorien sijaan, sotia ei olisi.

Valitettavasti en näe, että niin kävisi. Ihmiset eivät herää toimimaan kohdatessaan ystävällisyyttä, vaan vasta loukkaantuessaan tai kun pitää puolustaa itseään, perhettään ja omaisuuttaan.

Tämä juttu on julkaistu ET-lehdessä 5/23. Tilaajana voit lukea sen myös täällä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti täältä.

Kimmo Levander, 55

Syntynyt Säkylässä, missä myös asuu.

Perhe Vaimo ja kolme aikuista lasta.

Työ Turvallisuuspäällikkö, eläkkeellä sotilasuralta.

Harrastukset Kuntoilu, mökkeily, ulkoilu ja lukeminen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla