Sotalapsena kasvanut Pirkko, 86, jatkaa karjalaista itkuvirsiperinnettä

"Meidän Pirkko se on niin fiini, ettei sille kelpaa mikään, oli äidillä tapana sanoa, kun olin lapsi. Piikittely jatkui läpi nuoruuden ja aikuisuuteen asti. Se satutti.

Kipeä suhteemme alkoi parantua vasta, kun löysin karjalaisen itkuvirsiperinteen, joka auttoi minua eläytymään äidin kokemuksiin. Sitä kautta ymmärsin, mistä hänen kitkeryytensä kumpusi.

Olin kolmivuotias, kun perheemme lähti evakkoon 1939.

Olen syntynyt Sortavalassa. Olin kolmivuotias, kun perheemme lähti evakkoon 1939. Ensimmäiset lapsuusmuistoni ovat Helsingistä, enkä tuntenut kiinnostusta karjalaisiin juuriini.

Vasta kun olin täyttänyt kuusikymmentä ja eläkkeellä, mielenkiinto taustaani heräsi. Mieheni alkoi tutkia omia karjalaisia juuriaan ja sen innoittamana hän kirjoitti näytelmän karjalaisten ortodoksien pakkokäännytyksistä Ruotsin vallan aikana. Kun näytelmään tarvittiin itkijänainen, mieheni pyysi minua rooliin.

'Herranen aika, sehän on ihan kuin meidän babuska', äiti ilahtui.

Karjalainen itkuvirsiperinne oli minulle täysin vieras. Aloin perehtyä siihen ja kuunnella vanhojen itkijöiden nauhoja. Samalla evakkotaustani alkoi kiinnostaa ja koskettaa. Äänitin näytelmäroolini itkun ja soitin nauhan äidilleni. ”Herranen aika, sehän on ihan kuin meidän babuska”, äiti ilahtui ja kehui minua.

Se oli poikkeuksellista, koska äiti ei ollut koskaan aikaisemmin kehunut minua mistään.

Sotalapsen itku nousi radiohaastattelussa

Kaksi vuotta myöhemmin radiotoimittaja halusi haastatella minua sota-ajan lasten leikeistä Helsingissä. Haastattelua varten kävin läpi vanhoja valokuvia ja papereita. Kun toimittaja sitten istui edessäni, tunsin, miten itku halusi nousta sisältäni. Kysyin, saanko itkeä hänelle, ja valittavalla nousevalla ja laskevalla nuotilla aloin laulaa. Siitä tuli sotalapsen itku.

Lauloin koti-ikävästä, pelosta vieraassa kodissa ja lohdusta.

Vuonna 1942 minut ja veljeni lähetettiin Ruotsiin turvaan Helsingin pommituksia. Itkin toimittajalle, miten äiti saatteli meidät laput kaulassa junaan, joka vei meidät ensin pohjoiseen ja sieltä Etelä-Ruotsiin. Miten meitä lapsia oli paljon ja miten olimme täisiä ja likaisia. Miten perillä meidät pestiin ja ruotsalaiset perheet saivat valita, kenet kelpuuttivat.

Lauloin koti-ikävästä, pelosta vieraassa kodissa ja lohdusta, jonka opin hyväksymään vieraan tädin istuessa sänkyni laidalla.

Itkuvirsikurssilla opitaan vapautumaan taakasta

Itkuvirret kuuluivat karjalaisessa kansanperinteessä suuriin juhliin, kuten häihin ja hautajaisiin.

Itkijältä vaaditaan rohkeutta pukea sanoiksi sisällään oleva tunnelatauma. Näin kuvailen itkuvirsiperinnettä kursseilla, joita olen vetänyt vuodesta 1998. Usein kursseille osallistujilla on jo mielessään jokin kipeä asia, josta he haluavat vapautua itkun avulla. Se voi olla läheisen kuolema, hankaluus parisuhteessa tai vaikeudet töissä.

Äänellä itkeminen on jaettu kokemus.

Kurssilla harjoitellaan hengitystä ja melodioita. Jokainen saa itkeä vuorollaan. Joskus joku ei uskalla itkeä melodian kanssa, silloin rohkaisen lausumaan. On tärkeää, että uskaltaa hypätä prosessiin ja mennä sen läpi. Vain silloin voi saada palkinnoksi kevyen ja vapautuneen olon, kun sisällä oleva taakka on päästetty vapaaksi.

Äänellä itkeminen on jaettu kokemus, joka pakottaa katsomaan asioita monesta suunnasta, monen ihmisen perspektiivistä. Siksi äänellä itkeminen lisää empatian kokemista.

Itkussa voi palata lapsuuden tunnelmiin

Sotalapsen itkussa palaan siksi viisivuotiaaksi lapseksi, joka lähetettiin yksin matkaan. Olen itkenyt sotalapsen itkun monta kertaa ja kirjoittanut sanat muistiin.

Olin unohtanut suomen kielen ja halusin vain takaisin Ruotsiin.

Itkussa koen uudelleen myös sen, miltä tuntui palata Suomeen. Olin unohtanut suomen kielen ja halusin vain takaisin Ruotsiin. Siellä minulla oli omakotitalossa oma huone. Suomessa asuimme koko perhe 28 neliön asunnossa, jossa majoittui myös sukulaisia.

Suomessa päivien rytmi, ruoka-ajat ja kotityöt määräytyivät äidin ja isän töiden mukaan. Ruotsissa vaeltelin metsissä ja leikin talon eläinten kanssa. Ruotsissa elämällä oli selkeä rytmi. Ruokailimme aina samaan aikaan ja viikonpäivilläkin oli oma järjestyksensä. Maanantaina pestiin pyykkiä, torstaina ja perjantaina leivottiin, lauantaina siivottiin ja sunnuntaina mentiin kirkkoon.

Itkun avulla ymmärtää myös muita ihmisiä

Sotalapsen itkun ansiosta näin ensimmäistä kertaa paluuni myös äidin silmin. Miltä äidistä oli tuntunut, kun jatkuvasti kysyin, miksi emme voi tehdä asioita niin kuin Ruotsin täti tekee?

Se loukkasi äitiä, joka työkseen pesi rappuja ja muiden huusholleja. Silloin hän otti tavakseen piikitellä takaisin. Eikä hän koskaan antanut minulle tunnustusta mistään, vaikka kuinka yritin tehdä niin kuin hän halusi.

Yhtäkkiä halusin pyytää anteeksi ja tutustua äitiin.

Yhtäkkiä halusin pyytää anteeksi ja tutustua äitiin. Kun hän sitten kehui itkuani, oli se minulle kukkurallinen tunnustus. Se sai meidät puhumaan kipeistä asioista. Me riitelimme, sovimme ja annoimme anteeksi. Sanoin äidille, että paljosta voin pyytää anteeksi, mutta en siitä, että tarpeistanne ei tullut tämän kummoisempaa lasta.

Äiti eli 93-vuotiaaksi ja ehdimme olla kaksikymmentä vuotta toistemme parhaat ystävät. Hän alkoi kertoilla vanhoista ajoista. Miten hän oli joskus lapsena seurannut babuskaa eli omaa isoäitiään metsään ja kuullut siellä tämän itkulaulantaa. Opin, että suvussamme oli pitkät äänellä itkemisen perinteet. Se avasi silmäni: olimme jonkin merkityksellisen äärellä. Itkuvirsiperinne toi äidin ja minut yhteen.

Äiti toppuutteli, että älä laula, en minä vielä ole kuollut.

Kirjoitin kaikki äidin elämäntapahtumat muistiin ja tein hänelle itkun. Tajusin, miten paljon surua äiti oli joutunut kokemaan ja miten paljon hän oli joutunut tekemään töitä meidän eteemme.

Lauloin itkun äidille yhtenä kesäiltana kesämökillä, kun hänen voimansa olivat jo alkaneet hiipua. Äiti toppuutteli, että älä laula, en minä vielä ole kuollut. Mutta se olikin ennemmin kiitositku.

Uskon, että itku on geeneissäni. Löysin Kansallisarkistosta vanhan mustavalkokuvan, joka esittää itkijöitä. Tunnistan melkein kaikki kuvan ihmiset. He ovat sukulaisiani."

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 4/23. Tilaajana voit lukea sen myös täällä. Jos et vielä ole ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tilaa lehti täältä.