60 vuotta kampaajana työskennellyt Anneli Linnaranta, 76, jatkaa yhä: "Vanhenen yhdessä asiakkaiden kanssa"

Pikkupojan korvanlehdestä tuli verta. Onneksi verenvuoto tyrehtyi nopeasti, kun laitoin haavan päälle paperin. Poika, jonka korvasta olin vahingossa nipsaissut pienen palan ihoa, ei alkanut edes huutaa.

Minä säikähdin enemmän. Olin 15-vuotias ja juuri aloittanut oppisopimusharjoittelijana parturi-kampaamossa Kuopiossa. Pikkupoika oli ensimmäinen asiakkaani.

Joku toinen olisi ehkä lannistunut tästä tapauksesta, mutta minä en. Parturi-kampaaja oli ollut haaveammattini ihan pienestä lapsesta asti.

Nipsaisin pikkupojan korvasta palasen.

Alle kouluikäisenä leikkasin perheemme Pomo-koiralta ja Mikko-kissalta viiksetkin, kun niiden tuntokarvat sojottivat niin houkuttelevasti. Ajattelin, että minä ihan pikkuisen noista napsautan.

Siitä tuli tietysti satikutia, mutta se ei saanut minua luopumaan saksista.

Aina valmiina

Sinulle on puhelu, sanoi synnytysosaston hoitaja, ja viittoi minua toimistoon. Oli vuosi 1969, ja olin sairaalassa, jossa olin pari päivää aikaisemmin synnyttänyt tyttäreni.

Puhelimessa oli asiakkaani, joka kävi joka aamu kello puoli kahdeksan minun luonani laitattamassa nutturan ennen töihin lähtöä. Hän oli konttoristi, ja halusi olla töissä aina viimeisen päälle siisti.

Tein nutturan synnytysosaston käytävällä.

Työntekijäni, jonka piti tällä kertaa laittaa asiakkaan hiukset, oli jättänyt tulematta töihin, joten kysyin hoitajalta, voisiko asiakas tulla käymään sairaalassa.

– Jos äkkiä teet sen kampauksen ennen kuin lääkäri tulee kierrolle, niin se käy, hoitaja lupasi.

Niinpä laitoin asiakkaan nutturan kuntoon synnytysosaston käytävällä, jossa oli vieraita varten pieni odotustila. Tunsin itseni tärkeäksi: asiakas ei pärjännyt ilman minua edes sen aikaa, että kävin synnyttämässä.

Kiitos kukkasin

Myöhemmin olen saanut palautetta, että olen oikeasti ollut tärkeä.

Kampaajan tuolissa on helppo puhua mieltä painavista asioista, ja joskus asiakas voi olla todella syvissä vesissä. Silloin kuuntelen tarkkaan, ja yritän kaivaa omista heikoista hetkistäni jotain, mikä on auttanut minua jatkamaan.

Pari kertaa asiakas on palannut tuomaan kukkia ja kiittänyt sanoistani. Jopa itsemurha-ajatukset voivat hälvetä, kun saa purkaa mieltään jollekin, joka kuuntelee.

Kampaaja on luottohenkilö. Se, mitä kampaamon tuolissa puhutaan, jää siihen.

Olen oppinut tuntemaan työssäni valtavasti erilaisia ihmisiä. Se on ihan parasta. Usein tuttuja on koko suku vauvasta vaariin, kun kanta-asiakkaat tuovat jo lapsenlapsiaan parturoitavaksi.

Se, mitä kampaamon tuolissa puhutaan, jää siihen.

Joistakin asiakkaista on tullut minulle tärkeitä ystäviä ja perhetuttuja, joiden kanssa kyläillään ja käydään perhejuhlissa. Sellaisille ihmisille voin itsekin purkaa mieltäni. Kampaamossa ei tule kuuloonkaan, että puhuisin omista huolistani.

Lamat tulevat ja menevät

Minua ei ole koskaan kaduttanut, että ryhdyin kampaajaksi ja yrittäjäksi. Ei edes 1970-luvulla, kun tyytymätön asiakas kerran valitti parturi-kampaamojen liittoon, että olin tehnyt hänelle afron huonosti. 

Niihin aikoihin minulla oli salonki ja siellä neljä työntekijää. Ison tilan vuokra ja vastuu työntekijöiden palkoista aiheuttivat kovaa stressiä. Kymmeneen vuoteen en pitänyt yhtään lomaa.

Stressi jäi, kun 1980-luvun alussa lopetin salongin ja aloin ottaa asiakkaita vastaan kotonani Puijon juurella.

Lamojakin on tullut ja mennyt, mutta eivät ne ole vaikuttaneet työelämääni. Naiset säästävät vaikka ruokarahoista, että pääsevät kampaajalle.

60 vuotta täynnä

Älä vaan Anneli koskaan kuole! Missä minä sitten kävisin kampaajalla, asiakas sanoi hiljattain.

Viime vuonna minulle tuli täyteen 60 vuotta kuopiolaisten hiusten laittamista. Minulla on kanta-asiakkaita, jotka ovat käyneet laitattamassa hiuksensa minulla koko urani ajan.

Jotkut ovat niin uskollisia, että kun lähden lomalle, he sinnittelevät samalla kampauksella yli viikon. Ja kyllähän se tavaramerkkinuttura kestää, kun huolella tekee!

Mies hakee asiakkaat kotoa tarvittaessa.

Asiakaskunta on ikääntynyt samaa tahtia minun kanssani. Moni on yli yhdeksänkymppinen ja kulkeminen alkaa olla hankalaa. On tässä talossa hyvä palvelu, he sanovat, kun mieheni hakee heitä autolla kampaajalle.

Toisinaan käyn sairaalan saattohoito-osastolla laittamassa asiakkaiden hiukset ja kulmat. Se on monelle tärkeää mielenterveyden hoitoa loppuun asti. Niin kauan kuin on elämää, on lupa nauttia ja hemmotella itseään.

Jaloille tämä työ on tietysti raskasta, kun joutuu aina seisomaan. Mutta saahan ne jalat välillä nostettua ylös.

Viime vuosina olen vähentänyt työntekoa. En enää ota kuin pari asiakasta päivässä ja yritän pitää viikonloput vapaata.

Olen kuitenkin luvannut jatkaa niin kauan kuin asiakkaani minua tarvitsevat – tai ainakin niin kauan kuin jaksan. Vähintään 80-vuotiaaksi ja miksei pidempäänkin. Olihan julkkiskampaaja Elsa Arentokin melkein 90, kun hän vielä teki kampauksia.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 24/2022. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.