Tarinankertoja Riikka Palonen: "Uskon, että minun olisi helpompi elättää itseni Englannissa kuin Suomessa."

"Vanha englantilainen lammaspaimen tuli luokseni hattua käsissään väännellen. Hän kertoi, että oli alkanut hävetä ammattiaan ja elämäntyötään, kun eläintenpidosta oli tullut suorastaan syntiä viime vuosina.

Tarinani ylämaankarjan kanssa elämisestä olivat liikuttaneet häntä niin paljon, että hän rohkaistui lähestymään minua. Olimme Englannissa Oxford Storytelling 2022 -festivaalilla, jossa esiinnyin. Lammaspaimenen näkökulmasta olin epäilemättä hieno kansainvälinen tähti.

"En olisi voinut kuvitellakaan elättäväni itseni esiintymällä."

Tähden rooli nauratti minua. Olen aina ollut valtavan ujo, ja lapsena en olisi voinut kuvitellakaan joskus elättäväni itseni esiintymällä.

Köyliön likka stadissa

Lapsena leikin paljon itsekseni mielikuvitusleikkejäni. Usein seikkailin pääni sisällä intiaaniheimon poppamiehenä.

Lukion jälkeen lähdin Köyliöstä Helsinkiin opiskelemaan valokuvausta Taideteolliseen korkeakouluun.

Tunsin itseni täysin tomppeliksi taiteellisten kaupunkilaisnuorten joukossa. Kuvittelin, että pitää olla jotain älyttömän hienoa sanottavaa ennen kuin voisin avata suuni. Sitten tajusin, että kaikki ympärilläni vain höpöttelivät kuulumisiaan.

"Esitin ikään kuin Köyliön likka törttöilee stadissa -podcastia."

Opettelin kertomaan isoon ääneen ja huumorilla omista mokistani. Esitin ikään kuin Köyliön likka törttöilee stadissa -podcastia: kerroin mitä kaikkea hassua minulle oli kaupungissa tapahtunut. Huomasin, että se toimi ja viihdytti ihmisiä. Olin löytänyt roolin, jossa uskalsin olla esillä ja kertoa juttuja.

Valmistuttuani tein töitä teatterikuvaajana ja freelancerkeikkoja lehdille. Löysin kivan miehen ja oman paikkani Helsingissä.

Paluu kaupungista kotitilalle

Istuin leveällä ikkunapenkillä talon 10. kerroksessa Helsingin Ruoholahdessa toukokuussa 1994. Iltahämärässä merellä vilkkuvat loistot, satunnaiset laivat ja ikkunasta tulviva meren tuoksu – yleensä tässä oli ihanaa katsella merelle.

Mutta nyt asunto oli täynnä muuttolaatikoita. Mies, jonka kanssa olin asunut upeassa ullakkoasunnossa, oli kuollut sairastettuaan vuoden verran kielisyöpää. Kuolemaa seurasivat sumuiset viikot. Hoidin hautajaiset sekä asiat miehen aikuisten tyttärien ja hänen vanhan äitinsä kanssa.

"Elämä kulttuurimaailmassa tuntui turhanpäiväiseltä."

Kaoottinen suru johti pikapäätökseen muuttaa pois Helsingistä. Minulla ei ollut yksin varaa asunnon vuokraan, enkä enää viihtynyt pääkaupungissa. Kumppanin vakavan sairauden aikana oma elämä kulttuurimaailmassa oli alkanut tuntua turhanpäiväiseltä. Niinpä palasin Köyliöön ja aloin kunnostaa sukutilan vanhaa päärakennusta.

Tarinoita karjatilan sattumuksista

Tuore multa tuoksui taivaalliselta, ja joka puolelta tulvi pehmeää valoa, kun istutin amppelikukkien taimia lämpimässä kasvihuoneessa. Oli maaliskuu vuonna 1997, ja olin onnellinen alkutuottaja ja pienen lapsen äiti.

Köyliöön takaisin muutettuani olin tavannut kylillä lukioaikaisen poikaystäväni Kallen, joka oli maanviljelijä. Jatkoimme aikoinaan keskeytynyttä seurustelua ja menimme naimisiin. Raita-tyttäremme syntyi vuonna 1996.

"Rakastuin jyhkeisiin eläimiin oitis."

Pian meille tulivat ensimmäiset skotlantilaiset highland-rodun naudat. Rakastuin jyhkeisiin eläimiin oitis, ja ylämaankarjasta tuli intohimoni. Toin Euroopasta siitoseläimiä, ja onnistuin jopa myymään jalostamiani eläimiä Englantiin – vähän kuin olisi saanut myytyä hiekkaa Saharaan.

Vuosituhannen vaihteessa avioliittomme päättyi. Yksinhuoltajana tarvitsin työn, jossa en joutuisi lähtemään kotoa, vaan raha tulisi tontille. Avasin vanhaan ulkorakennukseen tilausravintolan, jossa tarjoiltiin oman tilan lihasta tehtyä ruokaa.

"Aloin viihdyttää ihmisiä kertomalla pieniä juttuja."

Perhejuhlissa ja yritysten tilaisuuksissa on usein aluksi kiusaantunut hiljaisuus, ennen kuin juhlinta pääsee vauhtiin. Ihmiset saattavat ajatella, että jos on tylsää, ravintola on huono. Niinpä aloin viihdyttää heitä kertomalla pieniä juttuja: mitä hupaisaa oli tapahtunut tänään elukoiden kanssa tai miten naudat kohtelivat toisiaan.

Kansantarinoita Kaustisilla

Kun tyttäreni aikuistui ja muutti omilleen, en pystynyt jatkamaan ravintolaa ja karjan pitämistä. Vuonna 2017 oli tullut aika luopua molemmista.

Ensimmäinen keikkani ilman omaa ravintolaa oli englantilaisessa koulussa. Ystäväni Rachel houkutteli minut kertomaan koululaisille tarinoita suomalaisesta kulttuurista ja luonnosta.

"Yhtäkkiä tuntui mahdolliselta elättää itsensä jutunkerronnalla."

Seuraavana kesänä hain ja pääsin Kaustisen kansanmusiikkijuhlille kertomaan kansantarinoita. Tuttujen kautta päädyin lisäksi irlantilaisen musiikin festivaaleille, sanataidetapahtumaan, festivaaleille Skotlantiin… Keikkoja alkoi tulla. Yhtäkkiä tuntui mahdolliselta elättää itsensä jutunkerronnalla.

Samoihin aikoihin tuli eteen kotitilan myyminen. Yksin ei ollut mitään mieltä asua vanhaa tilaa, jonka lukuisat rakennukset kaipasivat jatkuvaa huoltamista. Uusi koti, pieni punainen joenrantamökki löytyi Mouhijärveltä.

"Ehkä vielä joskus muutan ylämaankarjan syntyseuduille."

Ravintolassani oli usein esiintynyt englantilaista kansanmusiikkia soittava Richie Clarke bändeineen. Aloimme tehdä yhteiskeikkoja, joissa laulujen ja tarinoiden tekstit osuvat samaan, vähän mystiseen maailmaan. Työtoveruus Richien kanssa muuttui pikkuhiljaa parisuhteeksi, ja nyt ­bodhranit, syliharput ja luuttu-ukulelet ovat muuttaneet kotiini Richien kanssa.

Välillä Richie haikailee takaisin Yorkshireen. Minulle muutto Brittein saarille sopisi hyvin. Siellä on vahva tarinankerrontaperinne. Uskon, että minun olisi helpompi elättää itseni Englannissa kuin Suomessa. Ehkä vielä joskus muutan ylämaankarjan syntyseuduille.

Monesti, kun lopetan keikan, ihmiset taputtavat mutta jäävät paikoilleen istumaan. He haluavat jutella kanssani. Silloin tunnen, että teen jotain tärkeää ja merkityksellistä."

Voit lukea koko jutun ET-lehdestä 2/23. Lehden tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun.