Polion lapsena sairastanut Leena Hästbacka: "Sain kotoa hyvän itsetunnon"

"Minulla oli hentoinen, vaalea tukka ja jaloissa pitkät tukisidokset. Pidin kiinni junan penkeistä, kun kuljin vaunussa ja lauloin: ’Kilu-kilu Kalle kiljua kantoi, kantoipa koko illan. Pontikka Pekka penkillä istui, soitteli hanurilla’. Olin kolmevuotias, ja muita matkustajia nauratti.

'Pontikka Pekka penkillä istui, soitteli hanurilla.'

Olimme isän kanssa matkalla kotoa Viitasaarelta Helsinkiin Lastenlinnaan, jossa minua hoidettiin polion takia. Sairastuin seitsemän kuukauden ikäisenä keväällä 1950, ja vietin paljon aikaa sairaalassa. Siellä olin tuon laulunkin oppinut ilkikurisilta hoitajilta.

Myöhemmin julkisesti laulaminen alkoi ujostuttaa minua. Kun meillä oli kotona vieraita, he pyysivät, että voisitko, Leena, laulaa meille. Lauloin piilossa lattiaan ulottuvan verhon takana.

Pihapelissä kainalosauva sai toimia mailana

Muiden lasten joukkoon menin rohkeasti, vaikka jouduin käyttämään keppejä. Kun pelasimme naapuruston lasten kanssa pesäpallon tapaista nelimaalia, löin palloa kainalosauvallani, ja sauvan kumipää lähti aina lentoon. Se nauratti meitä kaikkia. Minua ei koskaan kiusattu.

Tein kotitöitä kuten muutkin sisarukset.

Ei minua kotonakaan surkuteltu tai pidetty piilossa. Tein kotitöitä kuten muutkin sisarukset, ja olin hirveän rakastettu. 

Oli tietysti tylsää, että jouduin käymään sairaalassa ja jalkoihin tehtiin kivuliaita leikkauksia. En silti tuntenut olevani huono tai viallinen. Ajattelin aina, että kyllä se tästä.

Se, että minut lapsena hyväksyttiin sellaisena kuin olen, antoi minulle vahvuutta ja kelvollisen itsetunnon. Mutta olen varmaan syntyjänikin sinnikäs. Jos polion jollekin meidän perheestä piti tulla, niin hyvä, että tuli minulle.

Yllätysesiintyminen laivalla poiki singlen

Meillä on hirveän huonoja kokemuksia asiakkaista, jotka haluavat esiintyä, sanoi ruotsinlaivan orkesterin maestro. Olin 19-vuotias ja työkaverini kanssa risteilyllä, ja hän yllytti minua esiintymään. Lupasin maestrolle, etten munaa orkesteria laulamalla huonosti, ja lopulta hän suostui.

Laulun loppuessa yleisö alkoi huutaa ja hurrata.

Minua jännitti nousta lavalle satojen ihmisten eteen. Mutta kun orkesteri alkoi soittaa Besame Muchoa ja pääsin laulamisen alkuun, kuulin itsekin, että tämähän menee ihan kivasti. Laulun loppuessa yleisö alkoi huutaa ja hurrata. Sain laulaa toisenkin kappaleen, joka oli Eviva, Espanja. Se oli iso hitti silloin.

Kun tulin lavalta, luokseni tuli mies, joka kehotti soittamaan Scandia-levy-yhtiöön ja sanomaan häneltä terveiset. Minähän soitin, ja minut kutsuttiin studioon koe-esiintymiseen. Se johti ensimmäiseen singleeni, jolla olivat kappaleet Mä jään, sua kutsutaan ja Silloin huilu soi.

Kymmenen vuotta keikkaelämää tanssipaikoilla

Kerran työmatkalla bussissa pikkuinen poika kysyi äidiltään, onko tuo se tyttö, joka lauloi eilen telkkarissa. Olin esiintynyt Levyraadissa ja saanut 27 pistettä, saman verran kuin Katri Helena.

Laulajanurani jatkui Taisto Lehtisen tanssiorkesterin solistina. Kymmenen vuotta kiersin Etelä-Suomen tanssipaikkoja. 

En ole koskaan kadehtinut kenenkään terveitä jalkoja, eikä liikuntavamma ole estänyt minua tekemästä, mitä haluan. Kun tarvoin lumihangessa kainalosauvoilla töihin, en ajatellut, että ai kamala, miten vahva minä nyt olenn. Menin vain töihin kuten muutkin. 12 vuotta sitten olkapäiden nivelrikko pakotti minut pyörätuoliin.

Kroppa vanhenee, mutta sielu käy rippikoulua!

Samalla lailla suhtaudun ikään. Rakastan isoja korviksia ja tykkään meikata. Ei tulisi mieleenikään, etten voi tälläytyä, kun olen 73-vuotias. Kroppa vanhenee, mutta sielu käy rippikoulua!

Laululla voi purkaa surua vasta, kun pahin on ohi

Muutama vuosi sitten olin studiossa levyttämässä muistisairaudesta kertovaa laulua. Kun sain nauhoituksen valmiiksi, tuli vuolas itku. Muusikkoveljeni sairastui Alzheimerin tautiin viisikymppisenä. Olimme hyvin läheisiä. Veli menehtyi sairauteensa 62-vuotiaana toukokuussa 2021.

Jos laulan yksin kotona, saatan alkaa itkeä, kun joku laulu oikein koskettaa. En voisi ikinä esiintyä läheisteni hautajaisissa. Kun elämässä on paljon surua, en pysty laulamaan ollenkaan. Puran kyllä surua laulamalla, mutta vasta, kun pahin on ohi.

Kaikkien aikojen jännittävin esiintyminen 

Esiintyminen ei ole ikinä jännittänyt niin paljon kuin The Voice of Finland: Senior -ohjelmassa. Kilpailun ensimmäisessä vaiheessa tuomarit kuuntelevat esitystä selin ja kääntävät tuolinsa lavaa kohden, jos laulaja pääsee jatkoon. Käteni hikosivat ja kurkkua kuivasi, kun näin tuomareiden tuolien selkämykset. Olin ihmeissäni, kun televisiosta näin, että olin jopa hihkaissut ilosta, kun Michael Monroen tuoli kääntyi ensimmäisenä.

En ollut laulanut isolle yleisölle 22 vuoteen.

Yllätyksekseni pääsin kisassa finaaliin eli kolmen parhaan joukkoon asti. Kun lähdin mukaan, en ollut laulanut isolle yleisölle 22 vuoteen. Se, etten voittanut, ei haitannut. Muistan silti kilpailun varmaan elämäni loppuun asti.

Joskus minua on harmittanut, ettei laulamisesta tullut oikeaa uraa. Toisaalta uskon, että mukana on ollut suojelustakin. Nuorena en ehkä olisi kestänyt laulajan uran julkisuutta. Oli hyvä kasvattaa lapset ja elää perhe-elämää tavallisena Leenana.

Punaa huuliin ja video Facebookiin!

Nyt nautin siitä, että minulla on faneja, jotka seuraavat minua sosiaalisessa mediassa. Ihmiset ympäri Suomea lähettävät laulutoiveita, ja minä laulan niitä Facebookissa. Laitan punaa huuliin ja mustaa silmään, ja kuvaan lauluni kännykällä.

Laulan ja olen kiitollinen siitä, että olen saanut elämältä niin paljon.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 22/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.