– Saaristomeri on paikkani kesällä. Onneksi olen tervetullut omien ja Clary-Annin lasten mökeille, John kertoo.
– Saaristomeri on paikkani kesällä. Onneksi olen tervetullut omien ja Clary-Annin lasten mökeille, John kertoo.

Kun John Vikström jäi ensikertaa leskeksi, hän koki, että elämän ja kuoleman välillä on vain ohut verho. Verhon tällä puolen jokainen uusi päivä on Johnille entistä arvokkaampi.

Perhekuva sohvapöydällä muistuttaa iloisista 175-vuotisjuhlista. Syksyllä kaksi vuotta sitten John Vikström juhli 90-vuotissyntymäpäiviään ja hänen vaimonsa Clary-Ann Still täytti 85 vuotta. 

Se jäi Johnin ja Clary-Annin viimeiseksi yhteiseksi perhekuvaksi.

John oli vieressä, kun vaimo veti viimeisen, vaivalloisen henkäyksensä.

Joulukuussa 2021 Clary-Ann heräsi Johnin viereltä arkiaamun rutiineihin: aamiainen, aamuhartaus, lehtien lukua ja sudokujen ratkomista.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Päivällä Clary-Ann valitteli hengitysvaikeuksia. Illalla hän sai massiivisen keuhkoveritulpan. John oli vieressä, kun vaimo veti viimeisen, vaivalloisen henkäyksensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Se oli epätodellista. Soitin ambulanssin ja elvytin. Katsoin avuttomana, kun hoitajat jatkoivat tuloksetonta elvytystä. Kertasin vielä tapahtumat poliiseille, jotka tulivat paikalle kuoleman varmistuttua. On vaikea selittää, millaisia tuntoja niissä hetkissä ehti käydä läpi, John sanoo.

"Suru on koditonta rakkautta", John toteaa.

John ja Clary-Ann asuivat yhdessä tässä talossa Turussa Aurajoen rannalla parikymmentä vuotta. Enää talo ei tunnu samalta. Siitä on tullut surutalo.

–  Suru on koditonta rakkautta, John toteaa.

John ja Clary-Ann olivat kyllä puhuneet siitä, että yksin jäävälle tilanne tulee olemaan vaikea. Kumpikaan ei olisi halunnut lähteä ensimmäisenä ja jättää toista yksin.

Yksin jäämisen tuskan John tiesi jo omasta kokemuksesta.

Yksin jäämisen tuskan John tiesi jo omasta kokemuksesta. Hänen ensimmäinen vaimonsa Birgitta Vikström kuoli syöpään 62-vuotiaana vuonna 1994, kun John oli vielä arkkipiispa.

– Puolison kuolemaan ei totu.

 

 

Arkeen kuuluu ruumiinkuntoa ja sielunhoitoa

Arkiaamut alkavat aina kahvilla ja puurolla, johon John, 91, lisää desin Turun torilta ostamiaan mustikoita. Jokapäiväisessä aamuhartaudessaan yksin kotona John noudattaa pikkuveljensä Erik Vikströmin kirjoittamaa hartauskirjaa Ny dag, ny nåd eli Joka aamu on armo uus. Siinä on hartaus vuoden jokaiselle päivälle.

Hartaushetkeä seuraa uutiskatsaus. John lukee kaksi paperilehteä, Hufvudstadsbladetin ja Åbo Underrättelserin. Lisäksi lukupakettiin kuuluvat digilehdet: Turun Sanomat, Helsingin Sanomat, Svenska Dagbladet ja Aftonbladet.

– Melkein koko aamupäivä menee lehtien lukemiseen, sillä olen utelias ja haluan seurata maailman menoa.

Johnin Vikströmin pitkän iän salaisuus ovat mustikat, polkupyörä, kävelysauvat ja sukset.

Ulkona syödyn tai pikaisesti lämmitetyn lounaan jälkeen alkaa ruumiin kunnosta huolehtiminen.

– Hiihdän talvisin ja pyöräilen kesäisin. Viime kesänä pyöräilin toista tuhatta kilometriä. Jos minulta kysytään pitkän iän salaisuutta, vastaan mustikat, polkupyörä, kävelysauvat ja sukset.

Ihmisiä John tapaa seurakunnan tilaisuuksissa, eläkepappien tapaamisissa ja Turun kaduilla. Johnilla on paljon tuttavia vuosien varrelta sekä työstä että urheiluharrastuksista. Hän pitää myös tiiviisti yhteyttä veljiinsä, sukuunsa sekä lastensa ja Clary-Annin lasten perheisiin.

"Minulla on pari kaveria, joiden kanssa keskustelen päivittäin Englannin valioliigan tapahtumista."

Työvuosinaan Johnilla ehti olla myös oma puulaakisarjaa pelaava jalkapallojoukkue Piispan pojat. Rakkaus jalkapalloon on edelleen vahva.

– Kun samanikäiset ystävät ja sukulaiset kuolevat pikkuhiljaa pois, nuoremmat ystävät ovat tärkeitä. Minulla on pari kaveria, joiden kanssa keskustelen puhelimessa päivittäin Englannin valioliigan tapahtumista. Suosikkijoukkueeni on Liverpool, mutta myös Arsenal on lähellä sydäntäni.

Jos iltamenoja ei ole, Johnin illat täyttävät lukeminen ja urheiluohjelmat.

– Olen niin kilpailuhenkinen, että katsoin kyllä Euroviisujakin ja yritin kannustaa Käärijää. Ääntenlasku meni kuitenkin niin myöhään, että uni voitti.

Päivän lopuksi John kirjoittaa päivästään muutaman rivin päiväkirjaan, jota hän alkoi pitää Birgitan kuolinvuoteen äärellä lähes 30 vuotta sitten.

 

Mapitettu elämä pakattiin Åbo Akademin kirjastoon

Åbo Akademin kirjaston virkailijat pakkasivat haastattelua edeltävänä päivänä autoonsa seitsemän hyllymetriä ja yhteensä 73 mappia Johnin arkistoa. Mapeissa olivat Johnin lehtihaastattelut, saarnat, esitelmät, luennot, puheet, erinäiset asiakirjat ja tärkeät kirjeet. Pelkästään lehtileikkeitä oli 28 mapillista.

John on ollut poikkeuksellisen toimelias, ahkera ja luotettu. Porvoon piispaksi hänet nimitettiin alle 40-vuotiaana vuonna 1970. Suomen luterilaisen kirkon arkkipiispa hänestä tuli vuonna 1982.

"Minun on mahdoton erottaa toisistaan henkilökohtaista ja virkaan liittyvää."

Historiaan John Vikström jää muun muassa arkkipiispana, jonka aikana pappisvirka vuonna 1988 avattiin naisille. Kari Suomalaisen pilapiirros tuolta ajalta kiteyttää hyvin kiihkeän taistelun. Piirroksessa jalkapallomiehenä tunnettu Vikström juoksee pallo kainalossa, ja hänen perässään kirmaa joukko naisia pappispuvuissaan. Naisten pappeuden kiivas vastustaja, Oulun piispa Olavi Rimpiläinen seuraa tapahtumia kädet ristissä ja huudahtaa: ”Taivas varjelkoon, Mimmiliiga!!!”

Johnin arkistoista löytyvät tutkijoiden tutkittaviksi dokumentit kirkon 1900-luvun lopun käänteistä, mutta myös Johnin henkilökohtaista kirjeenvaihtoa.

– Tajusin luovutuspäätöstä miettiessäni, että minun on mahdoton erottaa toisistaan henkilökohtaista ja virkaan liittyvää. Ne ovat olleet elämässäni sellainen sekamelska.

John oli ajatellut käydä mappejaan läpi vielä ennen luovuttamista ja muistella menneitä. Hän totesi tehtävän ylivoimaiseksi. Elettyä elämää oli yksinkertaisesti liikaa.

Vaikka luopuminen on väistämätöntä, jokainen luopuminen on Johnin mielestä pieni kuolema.

– Tunnetasolla oli kuitenkin vaikea luopua niistä mapeista. Ikään kuin olisin antanut jotain keskeistä pois itsestäni.

Vaikka luopuminen on väistämätöntä, jokainen luopuminen on Johnin mielestä pieni kuolema.

– En tiedä, olenko oppinut luopumisen taitoa, mutta yritän hyväksyä sen, että tässä iässä pitää luopua ystävistä, läheisistä, arkistosta ja terveydestäkin. Pyydän siihen Jumalaltani voimia.

 

 

Eläkevuosien iloina rakkaus ja saariston toukokuut

John Vikström jäi eläkkeelle joulukuussa 1998. Viimeinen vuosi arkkipiispana oli hänelle vaikea. Alkuvuonna hänellä todettiin eturauhassyöpä, ja syksyllä hän joutui selkäleikkaukseen.

– Minusta tuli hetkeksi Turun kaupunginsairaalan kanta-asiakas.

Vuoden 1999 alussa John oli alakuloinen, yksin asuva leski ja eläkeläinen.

Oli luovuttava terveydestä ja osasta urheilua, tutuksi tulleesta piispantalosta, työtovereista ja virasta, josta oli tullut osa omaa identiteettiä.

Vuoden 1999 alussa John oli alakuloinen, yksin asuva leski ja eläkeläinen.

Kirjeenvaihtotoverilleen Jörn Donnerille hän kirjoitti, miten selvisi pahimman yli:

”Yksinkertaisista päivärutiineista tulee pitää kiinni: nousta vuoteesta tavalliseen aikaan, harjata hampaansa, ajaa partansa, sytyttää kynttilä ja pitää aamuhartaus horjuvasta uskosta ja toivottomuudesta huolimatta.”

Johnin ja Jörnin kirjeenvaihdosta syntyi myöhemmin kirja Elämme, siis kuolemme.

Toisena eläkevuonna Johnin elämään löytyi ilonpilkahdus, Clary-Ann.

Toisena eläkevuonna Johnin elämään löytyi ilonpilkahdus, Clary-Ann. Tai ei oikeastaan löytynyt, sillä he olivat jo ennestään perhetuttuja.

Clary-Ann oli jäänyt leskeksi jo 1980-luvulla. Hän oli Pohjanmaalta kuten Johnkin, harrasti samanlaisia asioita kuten liikuntaa ja työskenteli siinä päiväkodissa, jota Johnin ja Birgitan lapset olivat käyneet. Kuten ruotsiksi sanotaan lika barn leka bäst eli samankaltaisilla leikki sujuu.

– Me vain yhtäkkiä löysimme toisemme. Kun seitsemänkymppisenä menee toiseen avioliittoon, sopeutuminen voi olla vaikeaa, mutta meillä se meni luontevasti.

Suhteen pitää myös uusiutua, jottei yhteisestä elämästä tule rutiinia.

Kummastakin tuli kiinteä osa toisen perhettä. Clary-Ann muutti Johnin luokse naimisiinmenon jälkeen keväällä 2001. Yhteiseksi kesäpaikaksi vakiintui Clary-Annin kesäpaikka Korppoossa.

– Toukokuu oli yhteinen lempikuukautemme saaristossa, kun muuttolinnut palasivat ja kukat alkoivat kukkia. Olimme mökillä yleensä koko kesän lokakuulle asti.

Nuoruuden ja vanhuuden liitoissa oli eroakin, mutta myös paljon samankaltaisuutta.

– Toista pitää kunnioittaa ja arvostaa. Pitää hankkia yhteisiä kokemuksia ja muistoja. Suhteen pitää myös uusiutua, jottei yhteisestä elämästä tule rutiinia. Parisuhteessa täytyy olla dynamiikkaa ja jännitettä.

 

"Uskooko arkkipiispa Jumalaan?"

Birgitan menettämiseen John ehti valmistautua, mutta Clary-Annin kuolemaan ei. Siksi suruprosessi oli niin raskas, että Johnin tunne-elämä alkaa tasaantua vasta nyt, yli puolitoista vuotta yksin jäämisen jälkeen.

– Edeltäjäni Mikko Juva kirjoitti minulle Birgitan kuoleman jälkeen, että ensin ymmärrät vain, mitä olet menettänyt, mutta pikkuhiljaa ymmärrät ja kiität myös siitä, mitä olet saanut omistaa. Viime syksynä huomasin, että siirryn pikkuhiljaa surussani tähän toiseen vaiheeseen. Olen alkanut kiittää niistä vuosista, jotka sain Clary-Annin kanssa.

Uskoon kuuluu aina ja kaiken ikäisenä myös epäily, tuska ja kamppailu.

John muistelee, kuinka hänen arkkipiispa-aikanaan yksi koululainen kysyi häneltä, uskooko arkkipiispa Jumalaan. Se oli ja on Johnin mielestä tärkeä kysymys. Uskoon kuuluu aina ja kaiken ikäisenä myös epäily, tuska ja kamppailu.

– Eläkeläisenä en voi uskoa enää viran puolesta. Kysymys on vielä henkilökohtaisempi: uskooko John Jumalaan? Koen vahvasti niin kuin psalmi 139 toteaa, että Jumala ympäröi minua ja olen täysin hänen kädessään. Hän ei ole jossain kaukana pilvien takana, vaan tässä ja nyt.

 

Suunnitelmissa sähköpyörä

John kokee elävänsä nyt mielenkiintoista elämänvaihetta. 91-vuotiaana uusi aamu ei ole enää itsestäänselvyys, vaan pikemminkin ihme.

– Tiedämme taloudesta, että mitä vähemmän jotain haluttua tavaraa on, sitä arvokkaampaa se on. Minusta jokainen uusi päivä tuntuu arvokkaammalta kuin eilinen, sillä päivien luku vähenee.

Maaliskuussa John sai uuden aorttaläpän sydämeensä. Samalla polkupyöräilykauden aloittaminen siirtyi – on pitänyt olla varovainen, kunnes verenpaineet tasoittuvat.

– Olen miettinyt, että taidan sittenkin hankkia jossain vaiheessa sähköpyörän. Turun mäet ovat kasvaneet.

 

 

Tämä on lyhennelmä John Vikströmin haastattelusta, joka on julkaistu ET-lehdessä 14/23. Tilaajana voit lukea koko jutun myös täältä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.

 

 

 

John Vikström

Syntyi 1931 Kruunupyyssä. Asuu Turussa.

Perhe Kolme lasta, kymmenen lastenlasta ja viisi lastenlastenlasta sekä toisen avioliiton myötä saatu bonusperhe.

Ammatti Teologian tohtori, arkkipiispa emeritus.

Harrastukset Pyöräily, hiihto, saaristo, penkki­urheilu, kirjoittaminen ja lukeminen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla