Kuninkaallisten leipuri Timo Stolpe: "Ruotsissa olin aina ulkomaalainen"

1990-luvun laman aikaan markka devalvoitiin. Leipomoni laina kasvoi reippaasti yhdessä yössä ja korot hipoivat taivaita. Moni valuuttalainan ottaneista meni konkurssiin ja osa tappoi itsensä. Itsekin taistelin jokaisen laskun kanssa.

Samaan aikaan ihmiset lakkasivat ostamasta kakkuja ja leivoksia. Tein 15-tuntista työpäivää ja kastelin itseni välillä kylmällä suihkulla, jotta keho pysyisi hereillä ja sydän tahdissa.

Ajattelin, että en luovuta. Teen töitä niin kauan kuin pysyn pystyssä.

Leipomosta tulvi kadulle ihana tuoksu, jossa hapanleipä sekoittui kreemiin ja suklaaseen.

14-vuotiaana en tiennyt mitään hienompaa kuin lohjalainen Sundmanin leipomo. Sieltä tulvi kadulle ihana tuoksu, jossa hapanleipä sekoittui kreemiin ja suklaaseen.

Äitini toivoi minulle akateemista uraa, mutta päädyimme silti eräänä päivänä Sundmanin leipomon takapihalle. Sieltä löytyi piippu suussa mies, jolla oli sokerin tahrima esiliina päällään.

Mestari Hagren oli jämpti ja hyvä esikuva. Solmin hänen kanssaan kisällisopimuksen ja aloitin työt leipomossa. Silloin uuni lämpeni koivuhaloilla ja hillot ja marmeladit tehtiin avotulella kuparikattilassa. Minun piti seisoa mestarin oikealla puolella ja seurata tarkasti, kun hän valmisti leivoksia. Hän teki sokerista puhdasta taidetta.

”Tule Ruotsiin, täällä tarvitaan kondiittoreita”, hän vastasi.

Kun olin armeijaiässä, Hagren sanoi opettaneensa minulle kaiken, mitä pystyy, ja neuvoi lähtemään maailmalle. Niin kiersin kesän Vespalla ympäri Eurooppaa tutustumassa konditorioihin. Mukanani oli vain ylipakattu Vespa ja morsian. Ei ollut edes tietoa yöpaikasta.

Kun syksy tuli, rahat loppuivat. Soitin kaverilleni, voisiko hän auttaa saamaan laivaliput Suomeen. ”Tule Ruotsiin, täällä tarvitaan kondiittoreita”, hän vastasi.

Tanskan kuningatar Margareeta kysyi, olisiko sitä ihanaa mokkakakkua vielä pala jäljellä.

Ruotsissa tein töitä monessa leipomossa. Taitoni karttuivat, kun opin itseäni paljon taitavammilta leipureilta. Meille oli kuitenkin syntynyt tytär ja perhe-elämä kärsi, kun olin töissä illat ja viikonloput. Silloin näin lehdessä ilmoituksen, jossa kuninkaallinen hovihankkija Bageriet Kringlan haki sokerileipuria.

Konditoria toimi Östermalmilla, lähellä kuninkaanlinnaa. Kuningas ja kuningatar olivat omistajan perhetuttuja. Työ hovileipomossa olikin kuin sadun ja todellisuuden sekoitus, kun televisiosta ja lehtien sivuilta tutut ihmiset olivat yhtäkkiä työpaikallani asiakkaina. Esimerkiksi prinsessa Lilian kävi usein hakemassa kakkua. Vuosien varrella leivoin myös kuningatar Silvialle ja kuningas Kaarle Kustaalle.

Valmistin myös tarjottavia kuninkaallisten juhliin. Prinssi Bertilille ja prinsessa Lilianille tein hääkakun. Tulos oli kai onnistunut, sillä häiden jälkeen Tanskan kuningatar Margareeta kysyi, olisiko sitä ihanaa mokkakakkua vielä pala jäljellä.

Paluu ei ollut helppo. Suomessa minua pidettiin melkein maanpetturina.

Töissä meni hyvin, mutta muuten olin eksyksissä. Erosin ja se söi itsetuntoani.

Tunsin ulkopuolisuutta. Vaikka koin päässeeni sisälle ruotsalaiseen yhteiskuntaan, ihmiset muistuttivat aina siitä, että suomalaiset ovat kuitenkin ulkomaalaisia. Jotkut saattoivat puhua vähän rasistiseenkin sävyyn.

Veli houkutteli minut takaisin Suomeen. Hän sanoi, että Lohjasta on tullut tylsä, kun Sundman lopetti, eikä kaupungissa ole enää konditoriaa.

Paluu ei ollut helppo. Ruotsissa en ollut ruotsalainen, mutta Suomessa minua pidettiin melkein maanpetturina. Sanottiin, että kun kerran lähdit, miksi tulit takaisin syömään toisten leipää.

Silloin kuvaan astui ruskeasilmäinen ja punatukkainen nainen.

Työssäkin oli hankalaa. Tarvitsemiani raaka-aineitakin oli vaikea saada. Pähkinätkin piti salakuljettaa Suomeen. Myös asiakaskunta oli ihan erilaista kuin Ruotsissa, eivätkä lohjalaiset heti ymmärtäneet hienojen leivosteni päälle. Pikkukaupungissa oli totuttu paljon perinteisempään.

Joka toinen yö mietin paluuta Ruotsiin. Pidin Tukholmassa sijaitsevan asuntonikin kaiken varalta, sillä paikka Bageriet Kringlanissa oli edelleen avoinna. Silloin kuvaan astui ruskeasilmäinen ja punatukkainen nainen. Jäin Lohjalle ja tyttäriä syntyi kaksi lisää.

Eläkkeelle jääminen olisi melkein sama kuin lakkaisin elämästä.

Kesken laman tapahtui käänne parempaan, kun toimittaja Mirja Pyykkö kiinnostui tarinastani ja teki siitä ohjelman televisioon. Yhtäkkiä kahvilan edessä oli jonossa neljä linja-autollista asiakkaita. Uskon, että joku kohtalo tätä kaikkea ohjaa. Niin monta kertaa asiat ovat järjestyneet.

Jatkan töitä niin kauan kuin jalka nousee. Eläkkeelle jääminen olisi melkein sama kuin lakkaisin elämästä. Seisoisin vain hanskat suorana. On etuoikeus, että saan tehdä sitä, mistä todella pidän, rakkaiden ihmisten ympäröimänä.

Voit lukea koko artikkelin ET-lehdestä 14/23. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tutustu digilehdet.fi-palveluun tai tee tilaus tästä.