Taidetyötä tekevä Pekka on ollut raittiina 20 vuotta: "On ollut kunnia olla nuorten luottamuksen arvoinen."

Makasin pilkkiturkki päällä lattialla. Sähköt oli katkaistu ja laskut maksamatta.

Oli tunne, että tästä ei enää nousta. Taakkaa on niskassa niin paljon.

Sattumalta juuri silloin soitti ensin poikani ja sitten tyttäreni. Kuulin heidän äänestään nuoruuden ilon ja kirkkauden. Se sai minut nousemaan Tuonelan virrasta ja hakemaan apua.

Siitä alkoi toinen näytös elämässäni.

"Ajattelin, ettei alkoholi mikään myrkky ole, koska isäkin juo sitä."

Kokeilin alkoholia ensimmäisen kerran 15-vuotiaana metsäretkellä kavereiden kanssa. Siihen liittyi uteliaisuutta: ai tällaista tämä on. Ajattelin, ettei alkoholi mikään myrkky ole, koska isäkin juo sitä. Juomiseen liittyi myös tiettyä riemastumista. Olin köyhän perheen ujo poika, jolta alkoholi poisti jarruja ja vapautti ujoudesta.

Armeijan jälkeen elämä haki suuntaansa. Löysin vaimon. Olimme kumpikin vasta kirjoittaneet ylioppilaiksi. Meille syntyi kaksi lasta.

Rakastin perhettäni ja halusin hyvää, mutta minulla oli pakottava sisäinen tarve johonkin. Vaimo osti minulle kirjakaupan alennusmyynnistä öljyvärit ja sanoi, että alapa maalata, se voisi tehdä sinulle hyvää.

"Kun performanssitaide tuli Suomeen 80-luvulla, kiinnostuin siitä."

Köyhänä taiteilijana minulla oli innostusta, mutta ei välineitä työhuoneesta puhumattakaan. Kaikki piti tehdä itse. Mikään ei sujunut, kun rahaa ei ollut edes arkisiin välttämättömyyksiin. Se ahdisti ja turhautti.

Kun performanssitaide tuli Suomeen 80-luvulla, kiinnostuin siitä. Siihen ei välttämättä tarvita työhuonetta ja välineitä, vaan ilmaisua luodaan tavallaan tyhjästä. Minusta tulikin yksi alan pioneereista Suomessa. Hiihtelin esimerkiksi ympäri Suomen kaupunkeja poronsarvet päässäni. Ihmiset suhtautuivat siihen mielenkiinnolla.

Tuloja ei kuitenkaan juuri ollut ja koin painetta mennä muihin töihin. En kuitenkaan mennyt. Paine ja ahdistus helpottivat viinalla. Se oli lääkettä umpikujaan.

"En pystynyt enää olemaan sujut omantuntoni kanssa."

Elämä oli kymmenen vuotta säännöllistä ryyppäämistä, jotta hermoni kestäisivät. Sitten aloin huomata, ettei viina olekaan lääkettä. En pystynyt enää olemaan sujut omantuntoni kanssa. Halusin toimia oikein, mutta tein toisin. Olin luvannut olla työtapaamisessa tai perheen kanssa, mutta olinkin kännissä.

En pystynyt pitämään lupauksiani, mutten myöntänyt sitä itselleni. Elämästä hävisi ilo. Olin aina ajatellut, etten masennu, mutta aloin muuttua. Koin, ettei tämä ole minun elämääni. Myrkytin koko perheen ilmapiirin ja lopulta tulikin ero.

"Alkoholisti voi huijata itseään vaikka hautaan saakka."

Viinaa juodaan, koska se muuttaa ajattelua. Arjessa en saanut muutettua velkoja saataviksi, mutta juodessa asia tuntui olevan toisin. Alkoholisti voi huijata itseään vaikka hautaan saakka.

Jouduin vähitellen kierteeseen, joka väsytti minut. Läheiseni yrittivät sanoa, että muutkin ovat selvinneet samanlaisesta tilanteesta, mutta itse en nähnyt, että minusta oli tullut alkoholisti.

"Enkö saakaan olla vapaa ja juoda edes yhtä kaljaa?"

Meni monta vuotta ennen kuin hyväksyin olevani alkoholisti. Muuttuminen oli silti vaikeaa. Enkö saakaan olla vapaa ja juoda edes yhtä kaljaa? Lopulta tajusin, että enhän minä ole vapaa, vaan vanki. En pystynyt elämään niin kuin halusin, vaan juomiseni tuhoaa niin toisten kuin omankin elämäni.

Ymmärsin, että minun ei pidä ottaa yhtään viinaa. Vaikka muut voivat vähän siemailla juhlissa, minulta se ei onnistu.

En raitistunut kerrasta, vaan retkahdin kolmesti. Ajattelin kuitenkin, että elämässä voisi olla vielä muutakin kuin juominen.

Hain apua vertaistuesta, vaikka pelotti mennä tuntemattomien ihmisten luo. Ensimmäisessä vertaistukitapaamisessa koin jotain ainutlaatuista. Tajusin, etten ole ainoa, jolla on ongelma. Nämä muut tietävät tarkalleen, mistä on kyse.

"Joskus isotkin asiat saavat alkunsa hyvin pienestä, kuten yhdestä puhelusta."

Olin ollut kuin usvassa, mutta ryhmässä usva puhallettiin pois. Maailman kirkkaus alkoi näkyä.

Joskus isotkin asiat saavat alkunsa hyvin pienestä, kuten yhdestä puhelusta. Näin kävi, kun minua pyydettiin taiteilijana tekemään jotain lohjalaisen perhetukikeskuksen tympeälle betoniseinälle.

Tein seinään laudoituksen, johon askartelimme perhetukikeskukseen sijoitettujen lasten kanssa vaihdettavia kuvia. Yhteistyö ei loppunut siihen, vaan pidin keskuksen lapsille ja nuorille taidepajoja ja teimme yhdessä kiireellistä sijoitusta käsittelevän lyhytelokuvan.

"Taide on vapaata, sen kautta voi ilmaista, miltä tuntuu."

Isäni oli alkoholisti ja perheen elämä taloudellisesti epävarmaa. Oli hyviä ja toiveikkaita vuosia, sitten taas konkursseja ja epäonnistumisia. Vanhempani elivät sodanjälkeisessä Suomessa, jota leimasivat repaleiset perheet.

Kun näin perhetukikeskuksen lapset ja perheet, tunnistin heti ylisukupolviset ongelmat, joiden vuoksi siellä ollaan.

En ole sosiaalityötekijä, mutta taiteilijana voin auttaa muita työntekijöitä. Taide on vapaata, sen kautta voi ilmaista, miltä tuntuu. Sen ansiosta nuorten kanssa voidaan päästä jutun alkuun. Taide tuo myös iloa vaikeiden tilanteiden keskelle.

"Nuoret ovat kokeneet tulleensa nähdyiksi, luottaneet minuun ja kertoneet asioitaan."

Ihmisen itsetunto rakentuu pienistä onnistumisen ja epäonnistumisen kokemuksista. Jossain vaiheessa vaaka alkaa painua jompaankumpaan suuntaan. On ollut hienoa, kun nuoret ovat kokeneet tulleensa nähdyiksi, luottaneet minuun ja kertoneet asioitaan. On ollut kunnia olla sen luottamuksen arvoinen.

Taideprojekti jatkui kolme vuotta. Siitä syntyi Taiteilija lastensuojelutyössä -toimintamalli, joka on nyt menossa THL:n arviointiin. Se on urani merkittävin saavutus. Sitä ei olisi tapahtunut, jos en olisi raitistunut.

Olen ollut 20 vuotta juomatta. Selvien vuosien aikana olen oppinut, että jos jokin painaa, se on syytä sanoa ääneen. Se pitää usvan pois elämästä.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 12/23. Tilaajana voit lukea sen myös täällä. Jos et ole vielä ET-lehden tilaaja, tee tilaus tästä.