Kun Nina Ikihongan poika menehtyi huumeiden yliannostukseen, 20 vuoden pelko ja häpeä vaihtuivat pohjattomaan suruun ja suunnattomaan ikävään.
Kahdenkymmenen vuoden ajan mietin joka aamu herätessäni, onko pojallani kaikki hyvin. Joka ilta nukkumaan mennessäni mietin, missä lapseni on.
Sydämeni hakkasi aina, jos tuntemattomasta numerosta tuli puhelu. Läheiset rauhoittelivat, ettei poliisi soita suru-uutisia.
Helmikuun seitsemäs päivä vuonna 2021 puhelu kuitenkin tuli.
Jalat pettivät altani ja huusin kuin eläin.
Olin ollut viikonloppuna ystävieni kanssa mökillä. Sunnuntaina siivosimme paikkoja, kun poliisi soitti. Hän kertoi, että poliisit olivat käyneet turhaan kotonani tavoittelemassa minua. Lopulta he olivat päättäneet soittaa. ”Olen pahoillani, mutta poikasi kuoli eilen illalla”, poliisi sanoi.
Jalat pettivät altani ja huusin kuin eläin. Ystävät tulivat ympärilleni halaamaan minua. Sen jälkeen en muista päivästä juuri mitään.
Hän piilotteli arpiaan, eikä pystynyt puhumaan asioista.
Kun Toni oli päiväkoti-ikäinen, aloin epäillä, että hänellä on tarkkaavaisuushäiriö. Hänellä oli epäselviä poissaolokohtauksia ja motorista levottomuutta. Pyysin, että hänet tutkittaisiin ja apua perheneuvolasta, mutta turhaan.
11-vuotiaana Toni joutui auto-onnettomuuteen ja sai kasvovammoja. Pojalle se oli niin vaikea paikka, että hän lukkiutui. Hän piilotteli arpiaan, eikä pystynyt puhumaan asioista. Jälleen hain turhaan apua.
Tonin mielestä kannabis ei ollut huume.
Kolme vuotta myöhemmin sain Tonin kiinni kannabiksen käytöstä. Hän oli vasta 14-vuotias. Tonin mielestä kannabis ei ollut huume. Se vain rauhoitti hänen päänsä sisällä olevan kaaoksen. Hänestä tuntui kuin päässä olisi monta tv-kanavaa auki samaan aikaan.
Itse itkin, että nyt se helvetti alkoi. Tein lastensuojeluilmoituksen. Se oli elämäni vaikein päätös, mutta tiesin, että niin saamme apua. Meni tunti ja lastensuojelun työntekijät istuivat meillä. Poika lähti päihdekuntoutukseen.
Hän eli ja hengitti musiikista, teki omia kappaleita.
Tonilla oli mieletön rytmitaju ja sävelkorva. Hän sanoi jo seitsemänvuotiaana, että hänestä tulee isona muusikko, ja niin hänestä tulikin. Hän eli ja hengitti musiikista, teki omia kappaleita ja kiersi miksaajana festareilla. Hän ehti tehdä yhteistyötä monien huippuartistien kanssa.
Tonilla oli suuri sydän. Arvostin hänessä eniten sitä, että hän kohteli kaikkia tasavertaisesti ja kohtasi ihmisen aina ihmisenä. Toni nauroi, rakasti ja toi auringon mukanaan.
Riippuvuuteen sairastuminen ei ole valinta.
Pitkän aikaa Toni käytti pelkästään kannabista ja inhosi narkomaaneja. Silti hän lopulta sortui itsekin koviin huumeisiin ja lääkkeisiin.
Huumepäissään Toni oli kuin toinen ihminen, vihainen, ilkeä ja aggressiivinen. Välillä hän tappeli demonien kanssa. Selvin päin Toni kunnioitti minua, mutta huumeissa hän sanoi vihaavansa.
Moni ajattelee, että huumeiden käyttö on yksilön oma ongelma, koska jokainen päättää käytöstään itse. Riippuvuuteen sairastuminen ei kuitenkaan ole oma valinta. Ei minunkaan poikani sanonut viisivuotiaana, että hänestä tulee huumeriippuvainen, joka kuolee yliannostukseen.
Käyttäjissä on myös pullantuoksuisten äitien lapsia.
Päihteidenkäyttäjien ja heidän läheistensä on vaikea saada tukea. Vanhempiakin syyllistetään, vaikka huumeiden käyttö voi koskea ketä tahansa. Käyttäjissä on myös lääkärien, tuomareiden ja pullantuoksuisten äitien lapsia.
Syyllisyyden lisäksi moni tuntee häpeää. Pidin itsekin poikani huumeiden käytön salassa. Syytin itseäni ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Tuntui pahalta, kun työkaverit puhuivat huumeidenkäyttäjistä yhteiskunnan kulueränä.
Kun korona sulki ravintolat, festarit ja muut tapahtumat, Tonilta loppuivat työt. Alamäki kiihtyi, ja huumeiden käyttö lähti lopullisesti lapasesta. Välillä hän oli koditon ja penkoi roskiksia.
Kerran Toni oli panttivankina omassa kodissaan.
Joskus hänen perässään oli huumevelkojen perijöitä. Kerran Toni oli yli vuorokauden panttivankina omassa kodissaan. Hänet ryöstettiin ja pahoinpideltiin.
Huumemaailma on julma. Jos velkoja ei saada perittyä käyttäjältä, velkojat voivat uhata läheisiä. He saattavat pahoinpidellä sukulaisia tai raiskata käyttäjän kumppanin.
Viimeisen kerran tavatessamme Toni oli hyvässä kunnossa.
Kun näimme, tsemppasin Tonia, mutta usein tapaamisen jälkeen itkin.
Viimeisen kerran tavatessamme Toni oli hyvässä kunnossa. Kävimme kahvilla ja juttelimme. Sanoin, että rakastan häntä ja olen aina valmis auttamaan esimerkiksi hoitopaikan löytämisessä.
Toni kuoli huumeiden yliannostukseen kotona nukkuessaan. Olen kiitollinen, että hänellä oli silloin koti ja naisystävä. Hän sai nukkua pois lämpimässä.
Tonin kuoleman jälkeen olin helpottunut siitä, ettei enää tarvitse pelätä. Samalla koin syyllisyyttä helpottuneisuuden tunteesta. Kuolemaan päättyi kuitenkin pitkä piina. Tiesin, että tämä helvetti oli tässä, vaikka joka päivä onkin ikävä Tonia.
Kuolemaan päättyi pitkä piina. Tiesin, että tämä helvetti oli tässä.
Vertaistuki on pitänyt minut täyspäisenä. Kun näin, että muutkin ovat selvinneet, sain uskoa, että pystyn elämään suruni kanssa. Ehkä kykenen nauramaankin vielä joskus. Kadun vain sitä, etten hakenut tukea aiemmin.
Nykyään vedän itsekin vertaistukiryhmää. Sanon muille, että älkää jääkö häpeänne kanssa yksin. Ihmisiä pelottaa, että paikalle voi tulla vaikka naapuri. Sanon, että silloinhan teillä on sama tilanne ja voitte tukea toisianne. Ei kukaan ole toista huonompi.
Nina Ikihonka tekee vapaaehtoistyötä Kondis-yhdistyksen päihderiippuvaisten läheisten vertaistuen parissa.
Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/23. Tilaajana voit lukea sen myös täällä. Jos et vielä ole ET-lehden tilaaja, tee tilaus täällä tai tutustu digilehdet.fi-palveluun.
