Millaista käytöstä aikuiselta lapselta on oikeus ja kohtuus vaatia? Loputon ymmärtäminen ja auttaminen eivät ole kenenkään etu.

Merja, 58: ”Mieheni poika savustaa minua ulos suhteesta”

”Kun tapasin nykyisen avomieheni, ajattelin saavani elämältä vähän hyvitystä. Olin mennyt nuorena naimisiin ja olin liitossa alusta saakka mieheni vallan alla. Kun jäin yllättäen leskeksi, en osannut suuremmin surra. Kenellekään en ole tunnoistani suoraan puhunut.

Vaikealta tuntuu myöntää todeksi myös nykyinen tilanne. Avomieheni liki kolmekymppinen poika hankaloittaa yhteiselämäämme monella tavalla. Viime aikoina olen alkanut miettiä koko suhteen tulevaisuutta. Näen miehessä edelleen samat hyvät puolet, joihin rakastuin, mutta myös sen, miten lepsu ja sokea hän on poikansa käytöksen suhteen.

Ongelmat alkoivat toden teolla, kun poika muutti asumaan kotimme yläkertaan.

Poika oli parikymppinen, kun ilmestyin kuvioihin, ja suhtautui minuun hyökkäävästi ja alentuvasti alusta saakka. Hän osoitti olevansa äitinsä puolella, vaikka epävakaasta äidistä ei ole ollut koskaan todellista turvaa.

Ongelmat alkoivat toden teolla, kun poika muutti asumaan kotimme yläkertaan puolitoista vuotta sitten. Sen piti olla tilapäistä, kunnes hän saa asiansa kuntoon, mutta nyt vaikuttaa siltä, ettei hän ole lähdössä minnekään. Kuulin hänen naureskelevan kaverilleen, ettei hänellä ole kiirettä pois täysihoidosta. Välillä hän puhuu jatko-opinnoista, välillä haihattelee jotain muuta, mutta mitään konkreettista hän ei saa aikaiseksi.

Mieheni sanoo, että hän ei aio hylätä lastaan. Erään riidan päätteeksi hän sanoi yrittävänsä korvata pojalle jotakin, mitä ei ole aiemmin osannut hänelle antaa. Joskus tuntuu, että hän pelkää pojan räiskähtelyä.

Koen olevani heikoilla senkin vuoksi, että mieheni omistaa nykyisen kotimme, saman talon, jossa poika on asunut nuorempana, ennen minua. Oma tyttäreni asuu Hampurissa. Kun mainitsin hänelle pojan dominoivasta käytöksestä, tytär kuittasi, etten ole ennenkään osannut pitää puoliani.

Inhoan myös sitä, mikä minusta on tullut: takakireä akka.

Jatkuva mielipaha ja stressi syövät energiaani valtavasti. Poika huudattaa musiikkia, kolistelee yöllä ja ripottelee tavaroitaan ympäriinsä. Koen, ettei minulla ole mitään suhdetta tai otetta häneen. Inhoan myös sitä, mikä minusta on tullut: takakireä akka, joka jälleen kerran yrittää väkisin niellä ongelmansa.

Teen raskasta opetustyötä, mutta nykyään venytän työpäiviä vapaaehtoisesti, kun koti ei tunnu enää kodilta. Edes kylpytakissa kulkeminen ei ole luontevaa, kun milloin tahansa voi törmätä pojan arvostelevaan katseeseen. Jääkaappi on yhteinen, mutta onneksi vessoja on sentään kaksi.”

Kriisi nostaa usein pintaan vanhat traumat. Nainen kertoo kokeneensa itsensä alistetuksi jo edellisessä suhteessa. Sopeutuminen on ollut hänen keinonsa selviytyä. Nyt kertoja tuntee jääneensä sivuhenkilöksi uusperhekuviossa. Sen sijaan, että hän uskaltaisi vaatia muutoksia, hän harkitsee suhteen lopettamista.

– Pakeneminen on huonoin vaihtoehto. Ainakin Merjan olisi syytä punnita, mitä arvokasta hän samalla menettää, kommentoi kriisiterapeutti Pirjo-Riitta Liimatainen Suomen Mielenterveysseurasta.

Käynnistä keskustelu, johon kaikki kolme osallistuvat.

Hänellä on neuvo, joka kuulostaa yksinkertaiselta, mutta vaatii päättäväisyyttä:

– Nosta kissa pöydälle! Käynnistä keskustelu, johon kaikki kolme osallistuvat. Pyri puhumaan mahdollisimman suoraan ja rehellisesti – riidan uhallakin. Keskustelu voi tuntua kivuliaalta, mutta se saattaa nostaa esiin jonkun yllättävän ratkaisun.

Entä jos poika linnoittautuu poteroonsa?

– Isä voi toimia viestinviejänä.

Liimatainen myöntää, että jälkeenpäin on helppo olla viisas: pelisäännöistä pitäisi sopia aina etukäteen. Silloinkin, kun aikuisen lapsen tarvitsema tuki vaikuttaa "tilapäiseltä".

Pitää tehdä selväksi, mihin on oikeus ja mihin ei.

Syitä pojan käytökseen voi olla useita. Hän saattaa olla mukavuudenhaluinen tai niin masentunut, ettei saa edistettyä asioitaan. Toisaalta, jos jollekin sallitaan vapaamatkustajan rooli, kukapa siitä vapaaehtoisesti haluaa luopua.

Takaisin kotiin muuttavan kanssa pitää tehdä selväksi, mihin hänellä on oikeus ja mihin ei.

Kun asutaan yhdessä, oman reviirin tarve korostuu. Se tarkoittaa myös henkistä olotilaa ja rauhaa. Pojalla on velvollisuus antaa tilaa aikuisten parisuhteelle

– Usein kuvittelemme, että toinen tajuaa sanomattakin minun tarpeeni ja tunteeni, ja loukkaannumme, kun niin ei olekaan. Tämä on yleistä kaikissa ihmissuhteissa, Liimatainen muistuttaa.

Asuminen maksaa, joten saman katon alle muuttavalta on aina syytä vaatia edes nimellinen korvaus. Kaikkien osallistuminen kotitöihin on itsestäänselvyys.

Jämäkkä rajojen asettaminen ei ole helppoa, mutta sitä voi harjoitella.

Useimmiten ongelmat kiertyvät juuri rahan ympärille. Moni vanhempi maksaa lapsensa taloudelliset töppäilyt vähin äänin. Joskus se saattaa olla pienempi paha kuin luottotietojen menetys. Mutta kenenkään velvollisuus ei ole toimia aikuisen lapsensa maksuautomaattina.

Jämäkkä rajojen asettaminen ei ole helppoa, mutta sitä voi harjoitella. Tässäkään tapauksessa ei ole mitään menetettävää. Yhteenkuuluvuudentunne puuttuu, mutta vaikenemalla se ei ainakaan vahvistu.

Uusperheessä on luonnostaan omat jännitteensä. Minun lapset ja sinun lapset -vertailu on tuhoisaa, oli kysymys minkä ikäisistä lapsista tahansa. Enää ei julkisesti puhuta lempilapsista, mutta Liimaisen mukaan asenne näkyy perhekuvioissa. Itselleen tavalla tai toisella läheisintä lasta tulee huomioitua enemmän. Ehkä hänelle tulee sallineeksi enemmän myös huonoa käytöstä.

Kyky kantaa vastuuta syntyy siitä, että vastuuta annetaan.

– Kyky kantaa vastuuta syntyy siitä, että vastuuta annetaan, Liimatainen sanoo.

Rakentavaa keskusteluakin voi treenata. Vaikeinta on toisen kuunteleminen. Jos keskustelu ei yrityksistä huolimatta tuota tulosta, Merjan kannattaa harkita muuttoa omaan asuntoon. Se voi selkeyttää tilannetta ainakin parisuhteen jatkon kannalta.

– Kun tunne oman arjen hallinnasta kasvaa, voimia jää enemmän myös sen tajuamiseen, millaisia ihmissuhteita haluaa vaalia.

Sirpa, 65: ”Olen alati varuillani tyttäreni takia”

”Muutin maalle päästäkseni pakoon lastani. Samalla sain välimatkaa häpeään, jota tyttäreni sekoilu pääkaupunkiseudun lähiössä oli aiheuttanut.

Lapsena tyttö oli pikkuvanha ja rohkea, harrasti musiikkia ja maalasi. Kuvittelin, että hän pääsee vaikka mihin.

Ensimmäinen psykoosin aikana tyttö täytti 20 vuotta.

Ensimmäisen kerran kiinnitin huomiota tyttäreni rauhattomuuteen pari vuotta vanhemman poikani lakkiaisissa. Kysyin suoraan, oletko ottanut jotakin huumetta. Tyttö kielsi jyrkästi. Jälkeenpäin tajusin, että hän oli jo koukussa, ja poikaystävä oli sen sorttinen, että syöksykierre jyrkkeni nopeasti. Ensimmäinen psykoosin aikana tyttö täytti 20 vuotta. Kun hän pääsi sairaalasta, olin toiveikas. Suvantovaihe jäi kuitenkin lyhyeksi. Tyttö katosi teilleen, palasi ja katosi.

Jatkuva epävarmuus, pelko ja taistelu hoitoon pääsystä näännyttivät myös minut. Jäin eläkkeelle heti, kun pystyin.

Erityisen loukkaavaa on se, ex-mieheni, tytön isä, on pessyt kätensä koko asiasta. Tuntuu, että myös jotkut lääkärit ja poliisit syyllistivät minua. Harvat myötätunnon osoitukset saivat minut purskahtamaan itkuun.

Pahin painajainen jatkui toistakymmentä vuotta.

Joskus olen raivonnut itsekseni, kun olen huomannut tyttären vieneen mennessään kodinkoneen tai hopeisen kynttilänjalan saadakseen rahaa huumeisiin. Vielä useammin olen ollut ihan turta. Silloinkin, kun tyttö on käynyt käsiksi. Kerran hän alkoi kuristaa minua kesken automatkan.

Pahin painajainen jatkui toistakymmentä vuotta. Joskus meni viikkoja, etten kysellyt tytön perään. Mutta koskaan ei tullut tunnetta, että hänet kokonaan hylkäisin.

Tiedän, että moni mieleltään sairas kykenee manipuloimaan myös lääkäreitä.

Apuakin olen saanut. Tytöllä on nyt diagnoosi ja siihen sopiva lääkitys. Hän asuu tukiasunnossa toisella paikkakunnalla ja käy toimintaterapiassa, joka tuntuu tehoavan. Päivittäinen huoleni on pois, mutta olen yhä varuillani. Tapaamme harvoin, mutta soittelemme viikoittain. Viime aikoina olemme voineet puhua myös tavallisista asioista, vaikka kuninkaallisista häistä, mutta koko ajan sitä vointia kuuntelen. Tiedän, että moni mieleltään sairas kykenee manipuloimaan myös lääkäreitä.”

Vanhemmuuden perusasioita on se, että lasta ei hylätä. Joskus tilanne on kuitenkin niin vaikea, että välien katkaisu ainakin joksikin aikaa on ainoa mahdollisuus.

Pirjo-Riitta Liimatainen kertoo, että kriisikeskuksissa tämän tyyppisiä tarinoita tulee eteen paljon. Tulee usein mieleen, miten ihmeessä vanhemmat ovat kaiken kestäneet.

Vanhempien syyllistäminen tilanteesta on julmaa.

– Niin sanotussa normaalissa perheessä elänyt ei osaa edes kuvitella sitä pelkoa, häpeää ja salailua. Nuori voi sortua huumeisiin ja ajautua massiivisiin vaikeuksiin, vaikka olisi ollut kuinka rakastettu. Vanhempien syyllistäminen tilanteesta on julmaa, Liimatainen sanoo.

Huumeita käyttävän tai mieleltään järkkyneen lapsen kanssa on vaikea sopia pelisääntöjä. Ne rikkoutuvat helposti, mutta silti vanhempi voi yrittää pitää kiinni omista rajoistaan. Yksi perussäännöistä on se, että lapselle ei pidä antaa rahaa, mutta ruokakassin voi ostaa tai puhelinlaskun maksaa. Ja oma puhelin kannattaa sulkea yöksi. Huumehelvetissä ei ole vuorokaudenaikoja: avunpyyntö tai uhkaus itsemurhasta voi tulla milloin vain.

Jos vanhemman kotoa häviää tavaraa, sinne pääsy pitää estää. Lukot kannattaa vaihtaa ja siirtää tapaamiset kodin ulkopuolelle. Voi kuulostaa kovalta, mutta on välttämätöntä.

Loputon auttaminen ja ymmärtäminen eivät paranna ketään.

Liimatainen myöntää, että hoitoon pääsyssä on suuria alueellisia eroja, ja joskus avohoito on yhtä kuin omainen.

Monenlaista apua on kyllä tarjolla. Kriisikeskuksia on 22 ympäri maata. Vertaistukea saa suurimmissa kaupungeissa muun muassa Omaiset mielenterveystyön tukena -yhdistysten (FinFami) kautta. Muista myös Mielenterveyden keskusliitto, Irti huumeista ry ja valtakunnallinen kriisipuhelin 010 195 202.

Loputon auttaminen ja ymmärtäminen eivät paranna ketään.

– Korostamme omaiselle, ettei hän ole lapsensa hoitaja eikä terapeutti. Hoito tulee muualta, Liimatainen sanoo.

Jos ajatukset jäävät laukkaamaan samaa kehää, kannattaa hakeutua terapeutin puheille.

Jos väkivallan uhka on ilmeinen, laaditaan turvasuunnitelma: hätänumero puhelimeen, reitti selväksi, kassi pakattuna ovenpieleen. Jo väkivallalla uhkaaminen on poliisiasia.

Anteeksiantaminen tunnetusti helpottaa oloa ja vapauttaa voimavaroja. Tämäntyyppisissä tilanteissa tärkeintä on, että vanhempi antaa anteeksi itselleen ja lakkaa kantamasta syyllisyyttä. Moni kokee syyllisyyttä siitäkin, että on ongelmalapseen keskittyessään tullut laiminlyöneeksi muita läheisiään. Omien voimien rajallisuuden voi ottaa puheeksi myöhemminkin itseään sen enempää ruoskimatta.

Pienempiäkin vaikeuksia kohdatessa itsekritiikki lisääntyy. Mietimme, miksi juuri minulle kävi näin? Mitä tein väärin tai miksi en toiminut toisin? Jos ajatukset jäävät laukkaamaan samaa kehää, kannattaa hakeutua terapeutin puheille.

Äidin pitäisi kuitenkin keskittyä omaan hyvinvointiinsa.

Kertomuksen äiti on tehnyt tyttärensä auttamiseksi kaikkensa. Jatkuva henkinen paine on uuvuttanut, oikeus omaan elämään ja virkistykseen on unohtunut. Tilanne näyttää rauhoittuneen, mutta äiti on yhä varuillaan. Se on luonnollista, ja voi olla, ettei epävarmuus väisty koskaan kokonaan.

– Näin kovia kokeneilla myötätuntoa itseä kohtaan on äärimmäisen vähän. Nyt äidin pitäisi kuitenkin keskittyä omaan hyvinvointiinsa. Mieluisat harrastukset voivat toimia myös reittinä uusiin ystäviin. Kaikkeen siihen, mikä auttaa suuntaamaan voimat kohti tulevaisuutta, Pirjo-Riitta Liimatainen kannustaa.

Lue myös: