Jalkansa menettänyt Anna-Stina, 64: "Lääkärit tekivät minusta rautaisen naisen"

Nyt on tapahtunut onnettomuus! Havahduin valkoisen turvatyynymeren keskeltä laina-autosta, jolla ajoin kotiin työmatkalta.

Ympärille tuli ihmisiä, poliisi, palokunta, ambulanssi. Minua leikattiin tunnin verran irti autosta ja vietiin ensiapuun Töölön sairaalaan.

Minua leikattiin tunnin verran irti autosta.

Ajattelin, että hyvä kun ei sattunut pahemmin. Ensimmäinen tunti oli armelias, sillä shokin takia kivut eivät ole kauhean kovat. 

Tavallinen kotimatka

Tein hullun lailla töitä vuonna 2008. Olin absolutisti, kaikin puolin terve ja hyvä nukkuja. Ei haitannut, vaikka päivät olivat pitkiä.

Kun ajoin moottoritietä Tampereelta Helsinkiin, en tuntenut olevani väsynyt. Kymmenen kilometriä ennen kotia kuitenkin kolisi. Mikrouni venähti pitkäksi, ja ajauduin kaistalta ulos.

Turvakaide tuli auton pohjasta sisään ennen kuin pysähdyin sementtipylvääseen. Kaide leikkasi vasemman jalkani irti polven alapuolelta.

Kaide leikkasi jalkani irti polven alapuolelta.

Lantioni oli tohjona ja rintalasta turvavyön murskaama. Oikeassa jalassa oli iso avomurtuma. Olin vähällä kuolla verenhukkaan.

Minut pelasti se, että Töölön sairaala oli niin lähellä. Sain siellä 25 pussia verta. Lantioleikkaus kesti 14 tuntia.

Olin teho-osastolla kolme viikkoa. Kun minut siirrettiin tavalliselle osastolle, olin vielä niin lääkehuuruissa, että selitin vanhemmilleni, että ei tämä niin kamalaa ole, jalka kasvaa kyllä takaisin.

Sinusta tulee vielä kävelijä

Onnettomuus ja lääkärit tekivät minusta rautaisen naisen. Reisissä ja toisessa sääressä on luun sisällä rautaa ja ruuveja. Lantion ja selkärangan välissä on iso naula ja lantiossa kaulakorun näköinen titaaninen vahvike. Vasemman jalkani tilalla on titaaninen proteesi.

Puoli vuotta onnettomuuden jälkeen pääsin sairaalasta kotiin.

Kuntoutumiseni on ollut kivenjärkälein päällystetty tie. Ensimmäiset viisi vuotta olivat kaameat. Aina kun tykkäsin, että nyt menee jo aika hyvin, taas sanottiin, että pitää leikata, vaihtaa ydinnaulaa tai ottaa pois. Kotiuttamisen jälkeenkin minulle tehtiin vielä kuusi leikkausta.

Toipuminen oli kivenjärkälein päällystetty tie.

Laakson sairaalan fysioterapeutti kuitenkin näki, että minusta saa vielä kävelijän. Hän pakotti minut pystyyn, vaikka pistin vastaan.

Aluksi tuntui ihan mahdottomalta nousta seisomaan yhdellä jalalla rollaattorin varaan. Lihakseni olivat ihan hyytelöä.

Nyt ymmärrän, että ilman fysioterapeutin rääkkiä en vieläkään kävelisi.

– Vasemman jalkani tilalla on titaaninen proteesi.

Kotona treenasin kyynärsauvojen kanssa kulkemista. Kymmenen kertaa keittiön saarekkeen ympäri, seuraavana päivänä sama uudestaan.

Ensimmäiset vuodet olin silti paljon pyörätuolissa, kun jalantynkää leikattiin. Sitten kävelin rollaattorissa roikkuen, kyynärsauvoilla ja lopulta pelkän kävelykepin avulla. Silloin oli jo aika hyvä!

Muistan naapurin rouvankin joskus sanoneen, että sinun täytyy nyt huilata, kun leikkauksen jälkeen laahustin pihassa yhdellä jalalla.

Rämäpää on rämäpää

Usein minua sattui, kiukutti ja olin onneton. Olin kuitenkin päättänyt tehdä kaikkeni, jotta vielä kävelen. Ajattelin, että kun kaksijalkaisena patikoin joskus yli sata kilometriä molemmat jalat täynnä rakkoja, en luovuttaisi nytkään.

Olin 52-vuotias, kun kolisi. Työurani tyssäsi siihen.

En koe, että vammani vaikuttaisi naiseuteeni. Kävelen aika hyvin, ja proteesin voi peittää pitkiin housuihin tai mekkoon.

Sanoin proteesipajalla, että haluan jalan, joka on nätin värinen ja joka sopii korkokenkään! Voin käyttää avokkaita, joissa on viiden sentin korko.

Halusin proteesin, joka sopii korkokenkään.

Rämäpää on aina rämäpää. En suostu jättämään mitään tekemättä vammani takia, vaikka olenkin joutunut vähän hidastamaan vauhtia.

Ennen vammautumistani olin käynyt yli 60 maassa. Rampaisenakin olen kiertänyt Kaukoidässä, Thaimaassa ja Vietnamissa. Kun vastaan tuli liian epätasaista maastoa, minut nostettiin kultatuoliin ja kannettiin perille.

Olen yhä toiveita täynnä kuin aamun sarastus. Tärkein haaveeni on, että en haperru vaan pystyn hautaan asti kävelemään.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 13/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.