Katja, 64 sai pysäyttävän uutisen: "Minulla oli rinnoissani neljää erilaista syöpää"

Sunnuntaina 17.4.2022 sydämeni pysähtyi.

Jouduin sairaalaan sunnuntai-iltana rytmihäiriökohtauksen takia. Rytmiä yritettiin kääntää, mutta se ei onnistunut.

Sain parhaillaan liuotushoitoa, kun hirvittävä kuvotus alkoi nousta alavatsasta ylös kohti rintaani. Niin kaameaa oloa eteisvärinä ei ollut koskaan aiemmin aiheuttanut.

Tunsin, miten verenkierron pumppaava liike hidastui ja loppui. Menetin tajuntani.

Kun heräsin, rintakehäni oli kipeä. Sängyn ympärillä oli hirveästi väkeä. He kertoivat, että sydämeni oli pysähtynyt kolmeksi minuutiksi.

Kipu kylkiluissa johtui siitä, että sairaanhoitaja oli elvyttänyt minut rintakehää painelemalla.

Sydämeni oli pysähtynyt kolmeksi minuutiksi.

Olen tosi huono muistamaan numerosarjoja, mutta sen päivämäärän muistan kirkkaasti. Sain silloin elämääni uuden alun. Jos en olisi soittanut itselleni ambulanssia rytmihäiriökohtauksen alkaessa, en olisi nyt tässä.

Huoli läheisistä

Viisi vuotta aiemmin olin täysin terve ja hyvässä kunnossa. Muistan, miten lenkkeilin kesäpaikkamme läheisellä pikkutiellä. Tunsin olevani voittamaton.

Läheisilläni ei sen sijaan mennyt yhtä hyvin. Äidilläni oli ollut vakavia fyysisiä sairauksia, joista toipumisen jälkeen hänellä todettiin Alzheimerin tauti. Toinen lähiomaiseni oli parantumattomasti sairas.

Tunsin olevani voittamaton.

Eniten minua stressasi puolisoni Harrin sairastuminen. Hänellä oli keuhkoveritulppa, eteisvärinää ja lievä aivoinfarkti.

Huoli taisi olla minulle liikaa, sillä huhtikuussa 2018 aloin saada ikäviä eteisvärinäkohtauksia.

Harri toipui lopulta kaikesta ennalleen, mutta rytmihäiriöt jäivät minun kiusakseni. Toistuvien eteisvärinäkohtausten takia oloni huononi, enkä tosiaankaan tuntenut enää olevani voittamaton.

Pysäyttävä uutinen

Olin äitini kanssa marraskuussa 2021 Teneriffalla. Kuljimme käsikynkkää pitkin saarta, jossa äiti vietti pitkään kaikki talvet.

Tapasimme ystäviä, söimme hyvää ruokaa ja istuimme ihailemassa meren aaltoja. Kun äiti vetäytyi lepäämään, lähdin lenkille banaaniviljelmien keskelle.

Ennen matkaa olin käynyt rintasyöpäseulonnassa. Kun palasin kotiin, minulle oli tullut sairaalasta kutsu jatkotutkimuksiin.

Joulukuussa radiologi tutki ultraäänikuvauksessa ensin rinnan, jossa mammografian perusteella oli jotain ylimääräistä. Siitä löytyi useampia pesäkkeitä.

Lääkäri sanoi katsovansa samalla toisenkin rinnan. Siitäkin löytyi syöpäkasvain.

Molemmista rinnoista löytyi kasvain.

Ajattelin, että kyseessä on tosi ärhäkkä tauti, kun se on levinnyt molempiin rintoihin. Kauhun keskellä mietin, että ei tässä enää kauan eletä.

Kun pääsin kotiin, soitin Harrille töihin. Mulla on syöpä, sain sanottua. Harri lähti heti luokseni. Yhdessä itkimme ahdistuneina. Yritin olla reipas, mutta olihan se lamaannuttava tilanne.

Magneettikuvien ja koepalojen oton jälkeen sain kuulla, että rinnoissani on peräti neljää erilaista syöpää. Yksi niistä oli luultavasti ollut minulla jo pitkään.

Imusolmukkeista ei kuitenkaan löytynyt mitään. Oli valtava helpotus, kun lääkäri kertoi, että kasvaimet ovat hoidettavissa ja ennuste on yleensä hyvä. Leikkauskin pystyttäisiin tekemään rintoja säästäen.

Yhteinen sairaus

Asiat etenivät vauhdilla. Tammikuun loppuun mennessä minut oli jo leikattu, olin saanut sädehoitoa ja lääkehoidot oli aloitettu.

Harri kuljetti minua hoitoihin, oli koko ajan tukena ja auttoi missä voi. Sairastamiset ovat osoittaneet, että olemme toisillemme se voima, joka pitää meidät järjissämme.

Olemme itkeneet yhdessä monet itkut ja nauraneet pelottaville asioille, joille emme mitään voi.

Hoitojen alettua keskityin vain hengissä pysymiseen. Jotkut käyvät töissäkin syöpähoitojen aikana, mutta minä vain nukuin, hoidin haavojani ja kokosin voimia seuraavaan hoitojaksoon.

Hoitojen aikana keskityin vain hengissä pysymiseen.

Olin paljon omissa oloissani. Minulla oli aina sytostaattien jälkeen niin huono olo, etten halunnut muuta kuin maata sängyssä hiljaa.

Rinnoissa oli leikkauksen jäljiltä niin viiltävät kivut, että minun oli pakko opetella nukkumaan selälläni.

Uusi kevät

Kesken syöpähoitoja sydämeni pysähtyi. Sytostaatit piti keskeyttää, ja se pelotti minua hirveästi. En tiennyt, olivatko lääkkeet ehtineet tehota tarpeeksi.

Olin onnellinen siitä, että olin elossa. Samaan aikaan olin surullinen ja masentunut siitä, että elämästä oli tullut tällaista sairastamista.

Mietin, kuinka pitkään vielä mahdan elää – viisi vuotta, kymmenen vai ehkä kaksikymmentä?

Mietin, kuinka pitkään mahdan vielä elää.

Mitä pitää tehdä ja miten asiat järjestää, ettei tyttärelle jäisi liikaa selvitettäviä asioita? Meillä on asunto Helsingissä ja kesäpaikka Iitissä – olisiko hyvä myydä jompikumpi? Jos aikaa on vain vähän, ehkä jäisin eläkkeelle ja muuttaisin maalle Iittiin. Olin aina viihtynyt hyvin maaseudun rauhassa.

Mietin myös, kauankohan äidillä ja vakavasti sairaalla läheiselläni on vielä aikaa jäljellä. Sitä en uskaltanut arvuutella, kauanko Harri vielä eläisi. Ajatuskin siitä, että hän jättäisi minut yksin, oli aivan liian kauhea.

Kesällä tyttäreni vei minut Italiaan Comojärvelle. Helteessä ei voinut pitää peruukkia, joten kuljin iso lierihattu päässä, kunnes se varastettiin ravintolan pöydästä.

Ajattelin, että hatun mukana sai mennä koko kauhea kevät. Päätin, että voisin taas alkaa elää.

Ajatuskin siitä, että Harri jättäisi minut yksin, oli aivan liian kauhea.

Elokuussa, neljä kuukautta sydämenpysähdyksen jälkeen palasin töihin. Nyt uskon, että elän pidempään kuin ne viisi vuotta, joita pidetään syöpäpotilaiden merkkipaaluna.

Kaikki syöpäkudos on saatu hoidoilla pois, ja sydämelle on löydetty lääke, joka pitää rytmin tasaisena. Syön myös hormoniperäistä rintasyöpää ehkäisevää lääkettä.

Yritän ottaa elämän rauhallisemmin kuin ennen sairastumistani. Sanon itselleni, että ei kannata stressata ja tarvittaessa pysähdyn hengittelemään.

Himmailla en kuitenkaan halua. Ihmisen pitää elää ja tehdä.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 7/2023. Tilaajana voit lukea sen täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.