Markku Mantila: "Elämä rikkoo meistä jokaisen, mutta sen ei tarvitse olla lopullista."

Mummo on lattialla, puristaa sängyn reunasta ja sanoo, että nyt täytyy hakea apua. Markku Mantila on kymmenvuotias eikä keksi muuta: hän nostaa luurin ja soittaa taksin.

Peräseinäjoella on komeita punakylkisiä maalaistaloja, joilla on Mantila-loppuisia nimiä, sellaisia kuin Rintamantila ja Mäkimantila. Syrjemmällä peltojen keskellä on taloista vaatimattomin. Siellä asuvat kahdestaan tavalliset Mantilat, Markku ja mummo – tai mumma, niin kuin Pohjanmaalla sanotaan.

Taksikuski on vihainen. Ambulanssi olisi pitänyt soittaa.

Nyt mumma on saatava sairaalaan. Markun täytyy mennä maantien risteykseen apua vastaan, vaikka pelottaa. Lunta on tuiskuttanut niin, että tietä ei oikein näy, ja käveleminen on raskasta. Entä jos taksi ei pääse lumessa perille?

Taksikuski on vihainen. Ambulanssi tässä olisi pitänyt soittaa! Mitä jos mumma kuolee kyytiin?

Käy hyvin. Mumma pääsee sairaalaan ja selviää. Kun mumma myöhemmin saa toisen sydänkohtauksen, Markku osaa soittaa hätänumeroon.

Tavoitteena on olla ittellinen ihminen

Ahkera, reipas, pärjää aina. Niin Markku Mantila, 58, kuvailee pohjalaista ”ittellisyyden” ihannetta.

– Se tarkoittaa, että oma onni pitää tehdä itte. Ihmeitä ei tapahdu, itte nekin tehdään, Markku sanoo.

Markku oppii jo lapsena, että jos on tarpeeksi reipas ja yrittää kovasti, elämässä voi päästä minne vain. Aina voi myös pikkuisen näyttää muille. Markku päättää pärjätä ja olla juuri sellainen, ittellinen ihminen.

Tunturi-pyörä ja radiomankka ovat hienointa, mitä hän tietää.

Koululaisena Markku pyöräilee melkein joka päivä Peräseinäjoen kirkonkylän kentälle pelaamaan jalkapalloa luokan poikien kanssa. Mantilanmäki ja kirkonkylä ovat Markun mielestä koko maailma, ja kolmivaihteinen Tunturi-pyörä ja oma radiomankka hienointa, mitä hän tietää.

On silti pari asiaa, jotka ovat toisin kuin luokkakavereilla. Markun isä ja äiti ovat eronneet, kun Markku oli kolmevuotias ja pikkuveli Jouni vuoden ikäinen. Äitiä Markku ei muista lainkaan. Sitä, mihin äiti on mennyt, Markku ei tiedä, sillä kukaan ei kerro.

Pikkuveli muuttaa isälle, Markku jää mummalle

Kun isä menee uusiin naimisiin, Markku ja pikkuveli alkavat kutsua isän vaimoa äidiksi.

"Minä jäin katsomaan mumman perään, vaikka olin vielä lapsi."

– Minun ja veljen piti alunperin asua mumman luona vain vähän aikaa, kunnes isä saisi elämänsä kuntoon. Pikkuveli muuttikin isän luokse. Mumma oli sen verran huonossa kunnossa, että minä jäin katsomaan mumman perään, vaikka olin vielä lapsi, Markku sanoo.

Mumman luona Markku tottuu hoitamaan asiansa itse, myös sellaiset, jotka oikeastaan kuuluisivat aikuisten hoidettaviksi. Hän käy yksin Peräseinäjoen kunnantalolla sopimassa koulukyydeistä, sillä virallisesti hän on kirjoilla isän luona Seinäjoella.

Yhtenä päivänä koulussa vihainen koulutarkastaja käskee Markun käytävään ja huutaa: Markku on toispaikkakuntalainen, mutta käyttää kunnan koulukyytiä! Seinäjoen kaupunki maksaa kyydit, mutta tarkastaja ei sitä tiedä. Markku on varma, että nyt hän joutuu vankilaan.

Mumma opetti, että epäonnistuminen ei ole vaarallista.

Markku puree hampaitaan yhteen ja koettaa olla itkemättä, sillä hän on oppinut koulussa, että mies ei itke. Mies ei myöskään häviä tappelussa. On oma häpeä, jos koulun pihalla saa köniinsä. ”Olisit antanut takaisin”, aikuiset sanovat – paitsi mumma.

– Kattelin sitä miehen mallia matkan päästä. Kasvoin mumman kanssa ja tajusin, että toisinkin voi elää.

Mumma opettaa Markulle myös, että epäonnistuminen ei ole vaarallista, eikä sitä tarvitse pelätä. Pahempi on, jos ei tee mitään, sillä silloin ei mitään saavutakaan. Mumma itse on menettänyt miehensä sodassa ja kasvattanut yksinhuoltajana kolme lasta, rakennuttanut yksin oman talonkin.

Markku laittaa ikkunan eteen styroxia eristeeksi.

Markun huone mumman luona on pieni ja kapea, vähän kuin komero. Sinne kuljetaan vessan kautta. Talvella huoneessa on niin kylmä, että Markku laittaa ikkunan eteen styroksia eristeeksi.

– Mulla käämi palaa heti, jos joku sanoo, että ”sinähän olet hyväosainen”. Nyt ei ehkä ole mistään puutetta, mutta muistan kyllä sen styroksinpalan ikkunassa. Mikään ei ole tullut annettuna.

Mumman kuolema tarkoittaa lapsuuden loppua

Kun Markku on viidentoista, mumma on selvinnyt jo kolmesta sydänkohtauksesta. Joka kerta Markku on hakenut apua, aina on käynyt hyvin. Mutta kun mumma sairastuu vatsasyöpään, alkaa olla selvää, että tästä hän ei enää parane.

– Tavallaan ne olivat huolettomia päiviä. Minä asuin yksin, kun mumma oli pitkään sairaalassa.

Sinä päivänä, kun mumma kuolee, Markku pyöräilee pikkuveljen kanssa Seinäjoen sairaalaan mummaa katsomaan. Matkalla isä tulee vastaan.

”Ei tarvi mennä, se on loppu”, isä sanoo.

Siihen loppuu myös Markun lapsuus.

"Silloin kai ajateltiin, että nuoret ihmiset eivät masennu."

– Nykytermein sanottuna varmaan masennuin. Silloin kai ajateltiin, että nuoret ihmiset eivät masennu. Ei minulla varsinaista hätää ollut, mutta oli suuri muutos, kun yksi elämänvaihe loppui.

Markku muuttaa Mantilanmäeltä isän luo ja menee Seinäjoella lukioon. Jonakin lauantaina Markku yrittää saunan lauteilla kysyä isältä, miksi äiti ja isä aikanaan erosivat ja missä äiti on. Isä ei puhu mitään.

Urapolku kulkee sanomalehdestä suurlähetystöön

Ylioppilasjuhlien ja armeijan jälkeen Markku menee Seinäjoella sanomalehti Ilkan toimitukseen ja kysyy, pääsisikö harjoittelijaksi. Ensimmäinen juttu on katugallup, jossa Markku kysyy ohikulkijoiden mielipiteitä Suomi–Ruotsi-maaottelusta.

Vuoden jälkeen Markku lähtee Turkuun opiskelemaan valtio-oppia ja pääsee toimittajaksi Turun Sanomiin.

– Tykkään kirjoittaa. Tiesin heti, että olen löytänyt lajini. Ajattelin, että nyt kun olen päässyt siisteihin sisähommiin, niin tätä en mokaa, Markku sanoo ja nauraa.

Vaimonsa Markku löysi nuorisoseuran diskosta.

Vaimonsa Maaritin Markku on löytänyt 18-vuotiaana Kurikasta, Mietaan nuorisoseuran diskosta. Tai oikeastaan Maarit on löytänyt Markun ja pyytänyt tämän tanssimaan. Siitä on nyt 40 vuotta.

– Löytyi sellainen, joka kestää meikäläisen. Tai ehkä vaimo ei ole ehtinyt kyllästyä, kun elämässä on aina ollut ulkoista haastetta.

Niin kuin silloin, kun Markku pääsee Ulkoministeriön diplomaattikoulutukseen ja töihin Suomen suurlähetystöön Etelä-Koreaan. Kuuma ja kostea ilmasto on rankka etenkin Markun ja Maaritin kahdelle pienelle tyttärelle. Nuorimmainen on parin kuukauden ikäinen, ja vauvanpulleat ihopoimut tulehtuvat hautovassa ilmassa.

Ruotsista tulee puhelu, ja langan päässä on äiti

Kun lapset ovat pieniä, äiti tulee Markun mieleen aiempaa useammin. Olisi hauska tietää, millainen äiti on. Ehkä nyt aikuisena lapsuuteen voisi suhtautua toisin, jotenkin neutraalisti. Markun veli on samaa mieltä.

– Ajattelimme, että nyt selvitetään se toinen puoli tarinasta.

On aika etsiä äiti.

Jostakin veljeksille on jäänyt käsitys, että 1970-luvulla äiti olisi lähtenyt Ruotsiin, mutta siihen jäljet päättyvät. Markku ja Jouni ottavat yhteyttä SPR:n palveluun, joka auttaa etsimään kadonneita omaisia.

Kesän lopulla 2005 tulee tieto: äiti on löytynyt Ruotsin Eskilstunasta ja saanut poikien puhelinnumerot. Yhtenä päivänä Markun puhelin soi.

”Täs on äiti”, soittaja sanoo.

Puhelimessa hän kuulee äänen, jota ei muista ollenkaan.

Se tuntuu Markusta oudolta. Puhelimessa hän kuulee äänen menneisyydestä, mutta sellaisen äänen, jota hän ei muista ollenkaan.

Äiti ja nelikymppisiksi kasvaneet pojat sopivat tapaavansa.

Kun veljekset paria kuukautta myöhemmin tapaavat äidin Tukholman rautatieaseman ravintolassa, Markku odottaa, että äiti näyttäisi jotenkin tutulta. Että olisi jokin tuttu piirre, tunnistamisen hetki. Mutta ravintolassa odottaa vieras ihminen.

Pitsat ja oluet saapuvat pöytään. Pojat yrittävät kysellä lapsuudestaan, mutta äiti ei oikein vastaa. Eikä Markku osaa kysyä. Hänellä on kokemusta toimittajan työstä, kuinka asioista kysellään, mutta siitä ei ole nyt mitään apua.

Lautasilla on vielä pitsaa ja tuopeissa olutta, mutta keskustelu on ohi.

Nätti nainen hääkuvassa. Ei muuta.

– Äidin tapaaminen oli kuin juristin ja päämiehen neuvottelu, korrekti ja asiallinen. Mutta kaikki jäi sumun peittoon, enkä minä tiedä vieläkään, miksi, Markku sanoo.

Paluumatkalla Markku ja Jouni päättävät, että se oli varmaan siinä. Kummallakaan ei ole tarvetta pitää enempää yhteyttä äitiin. Se ei tunnu Markusta oikein miltään.

– Biologinen äiti on olemassa, mutta minulle häntä ei ole olemassa. Se voi olla rumasti sanottu, mutta minä olen hyväksynyt asian. Äidistä on vain pari vanhaa valokuvaa. Nätti nainen hääkuvassa. Ei muuta.

"Ehkä menneistä voi päästää jo irti."

Markku on miettinyt, että joskus elämässä tapahtuu asioita, jotka eivät ole niin mukavia. Kaikkeen ei saa selitystä. Ehkä kaikkeen ei ole selitystä.

– Onhan se niinkin, että ei vanhempien tarvitse tehdä lapsilleen tiliä. Joskus ihmiset eroavat, sellaista sattuu. Se ei ollut minun vikani. Nyt olen 58-vuotias. Ehkä menneistä voi päästää jo irti.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 23/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.