Salme Hentulan, 84, isä kaatui rintamalla: "Olen ikävöinyt koko elämäni"

Olin isän tyttö ja kaipasin häntä aina kovasti kotiin rintamalta.

Meillä oli pihapiirissä makasiini, ja näen silmissäni vieläkin, kuinka isä tuli kulman takaa reppu selässä. Hän oli pyytänyt laittamaan saunan lämpiämään, että voi viedä sinne vaatteet. Niissä oli syöpäläisiä.

Muistan, kuinka isä opetti minua syöttämään hevosia. Pelkäsin isoa eläintä, mutta isä neuvoi pitämään kämmenen suorana, kun se ottaa makupalan. Hevonen on kiltti, hän sanoi. Ei sitä kannata pelätä eikä ainakaan näyttää pelkoaan.

Isä keksi minulle nimen.

Ja isän syli. Olin mustasukkainen sisaruksilleni ja kuin omistajan ottein kietouduin hänen ympärilleen ja kiersin kädet kaulaan.

Isä oli keksinyt minulle nimen Salme. Hän oli jossain nähnyt niin kauniin tytön, että halusi ehdottomasti antaa saman nimen.

Isä selvisi yhdestä sodasta

Kolme vuotta sain olla sisaruksista nuorin. Yhdeksänvuotiasta veljeäni Artoa pidettiin jo isona poikana, joka osallistui maatalon töihin. Anja oli seitsemän, eikä hänkään ollut enää aivan pikkulapsi. Kun Anne syntyi, jäin siihen väliin keskimmäiseksi tytöksi.

Talvisodasta isä selvisi ehjin nahoin, mutta kesäkuussa 1941 puhkesi jatkosota. Minulla on mielikuva, ettei isä päässyt kotiin koko sinä aikana. Aina hän kirjoitti, että pääsee. Sitä odotettiin joka päivä.

Olin levoton ja heräilin öisin.

Minulla on tallessa vanhempieni kirjeenvaihtoa. Äiti kertoi isälle, että olin levoton ja heräilin öisin. Piti olla niin varmaa, että isä pääsee syyskorjuun aikaan lomalle, mutta juuri silloin alkoi ankara hyökkäysvaihe.

Viimeisissä kirjeissä äiti valitteli, että oli tullut huono vilja- ja perunasato. Oli ollut kuivuutta. Äiti kysyi, mitä hänen kannattaisi laittaa pois. Sika oli porsinut, ja vielä oli kuusi possua jäljellä. Hän mietti, pitäisikö myydä myös mullikka. ”Päätetään sitten yhdessä, kun tulet”, hän jatkoi.

Isältä tuli viimeinen kirje. Hän ei rintamalta käsin osannut päätellä, miten oli saatu rehua ja kuinka monta possua olisi hyvä säästää, mutta ”pitäisit nyt ainakin kaksi itseä varten”. Sitten hän jatkoi, että ”tee kuitenkin niin kuin parhaaksi näet”.

Isältä tuli viimeinen kirje.

Isän kirjeestä välittyi tunne, ettei hän enää palaisi kotiin. Sen verran kovat paikat rintamalla oli. Aina ennen hän oli kirjoittanut, että ”täältä kun tulen, niin yhdessä päätetään”.

Isäni sotataival päättyi syksyllä 1941.

Tänne saapuneen ilmoituksen mukaan on kelpo miehenne ja lastenne hyvä isä Arvo Oskari Nikolai Joukas on kaatunut 5/10 -41 Itä-Karjalassa. Tämän ilmoittaminen on minulle raskasta, luki kirjeessä, jonka tuttu kirkkoherra Paimion seurakunnasta lähetti äidilleni.

Lapsuuden loppu

Olin silloin neljä ja puolivuotias, ja nuorin sisarukseni vain viisi kuukautta vanha. Suruviesti lamaannutti meidät kaikki. Me lapset emme osanneet edes leikkiä, sillä tuska kodissamme oli läsnä kaikkialla.

Hautajaisissa arkku aukaistiin. Muistan valkoisen siteen isän pään ympärillä. Hän oli saanut osuman tarkka-ampujan luodista.

Pienen tytön oli vaikeaa ymmärtää tilannetta, mutta minulle kerrottiin, että arkussa oleva mies on isä. Sain pudottaa siniset orvokit hautaan.

Sen jälkeen tuntui kuin lapsuus olisi loppunut. Ei ollut turvallista olkapäätä, kukaan ei ottanut syliin. Äidiltä ei voinut kysyä, hän vain itki koko ajan. Sen vuoden joulusta en muista mitään.

Äiti oli 34-vuotias jäädessään leskeksi. Koko maatilan painolasti kaatui hänen hartioilleen.

Hän oli taitava emännän ja karjanhoidon töissä, mutta pellot olivat olleet isän hoivissa. Isän kotoa oli tullut mukana Nikolai, invalidisoitunut ja pienikokoinen mies, mutta armoton tekemään työtä.

Kun isä lähti viimeiselle reissulle, hän oli sanonut Nikolaille, että jos hän ei palaa, älä jätä tätä taloa.

Odotin isää kotiin vielä hautajaisten jälkeenkin.

Odotin isää kotiin vielä senkin jälkeen, kun hänet oli haudattu. Aina päivän päätteeksi katsoin vielä ikkunasta. Aamulla kun heräsin, se oli ensimmäinen kysymykseni. Äidilleni on varmasti ollut raastavaa katsoa, kuinka koko ajan kaipasin.

Sitä jatkui siihen asti, kun joku sanoi minulle vakavasti, ettei isä tule. En muista, kuka se oli. Se tuntui kauhealta.

Naapurissa asui hyvä tyttökaveri. Hänen kanssaan purin pelkoja enemmän kuin sisarusten kanssa. Omassa perheessä isän kuolema oli liian arka asia.

Sitten tuli kevät ja äidille huoli, mitä laitetaan peltoon, miten kylvetään ja pärjätään. Hänellä oli alle vuoden vanha vauva ja kaikki maatalon työt.

Nikolai oli kovin ankara meille lapsille. Koskaan ei voinut sanoa, ettei osaa tai jaksa. Puupinojenkin piti olla liiterissä hyvässä järjestyksessä ja työkalujen putsattuina ja rasvattuina.

Syliä ei ollut. Äiti ei voinut millään ehtiä. Isoäiti asui kahden kilometrin päässä, mutta hän oli juuri menettänyt kaksi poikaansa ja vävyn.

Pelkäsin, jos joku ihminen tuli ja hymyili minulle. Ajattelin, että hymyillä ei saanut.

Olisin tarvinnut isää tukena ja neuvonantajana.

Menin parikymppisenä naimisiin, ja saimme pojan ja tytön. Elettiin jälleenrakennuksen vuosia. Teimme työtä kuusi päivää viikossa ja asuimme pienessä vuokra-asunnossa.

Olisin tarvinnut isää tukena ja neuvonantajana. Aina sydämessä sattui, kun joku kertoi tehneensä asioita isänsä kanssa.

Puhuminen on auttanut

Surua hänen menettämisestään kykenin purkamaan vasta mieheni ja appivanhempieni kanssa. He olivat Karjalan evakkoja, ja mieheni veljet olivat olleet rintamalla.

Olin ollut jo pitkään eläkkeellä, kun kuulin paikallisesta sotaorpojen yhdistyksestä. Lykkäsin liittymistä, koska pelkäsin, että suru tulee liian lähelle. Ajattelin, etten enää jaksa palata muistoihini.

Kun viimein rohkaistuin liittymään Lounais-Suomen Sotaorpoihin, huomasin, että meillä oli paljon yhteistä. Monella oli myös ollut paljon rankempaa kuin minulla. Meillä oli ollut oma kotitila, josta saimme ruuan ja toimeentulon.

Huomasin, että sotaorvoilla on paljon yhteistä.

Varsinkin karjalaisten kohtalot olivat kovia. Kesken evakkotaipaleen oli saattanut tulla viesti, että perheen isä on kaatunut. Jotkut eivät olleet koskaan nähneetkään isäänsä. Toisilla isä oli palannut rintamalta vakavasti loukkaantuneena tai sairaana.

Niitä tarinoita kuunnellessa harmittelin, miksen liittynyt aikaisemmin yhdistykseen. Juuri vertaistukea olisin kaivannut jo 80 vuotta sitten.

Sotaorvoissa voin puhua isästä milloin vain ja tiedän, että toiset ymmärtävät tunteeni. Samanlaisuus on aitoa. Minulla on nyt oma porukka.

Vielä tärkeämpiä minulle ovat kuitenkin lasteni perheet. Kun heillä menee hyvin, minullakin menee hyvin. Ajattelen, että me sotaorvot olemme sittenkin pärjänneet elämässä.

Sotaorpoyhdistysten yhteystiedot : kolry.fi

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 23/22.