Riikan isä ei kertonut omaisuudestaan ennen kuolemaansa: "Kuolinpesän selvittely on kestänyt jo kuusi vuotta"

Riikka Reinan, 45, elämä sai kuusi vuotta sitten yllättävän käänteen. 63-vuotias isä poikkesi lääkäriin valittamaan pitkittynyttä yskää. Muutaman kuukauden kuluttua hän oli kuollut. Lähtö oli niin nopea ja arvaamaton, että asiat jäivät puhumatta.

Yksi viimeisiä isän ohjeita oli, että ohrat pitäisi viedä "Viikin malttiin". Helsingissä pappina työskentelevä Riikka oletti, että Hollolan Hämeenkoskella peltoja viljellyt isä puhui Helsingin Viikissä toimivasta yrityksestä.

– Isä oli asianajaja, joka harrasti maanviljelystä. Kukaan meistä kolmesta lapsesta ei edes tiennyt, missä hänen peltonsa olivat, saati missä hän säilytti kuivattua ohraansa. Sain lopulta googlaamalla selville, että isä taisi tarkoittaa lahtelaista Viking Malt -yritystä.

Kukaan ei edes tiennyt, missä isän pellot ovat.

Sieltä selvisi, kuka viljat oli yleensä heille kuljettanut. Kuorma-autokuski puolestaan tiesi, missä viljat olivat.

Kun isä oli saatu hautaan ja perunkirjoitus käynnistyi, urakan suuruus alkoi hahmottua.

Riikka Reinan isä kuoli yllättäen, eikä Riikalla ja hänen veljillään ollut tietoa tämän lukuisista omistuksista.

Isältä oli jäänyt yhdeksän pienyritystä, kiinteistöjä Hämeenkosken keskustaan, yksi kansakoulu, vanha meijeri, biolämpölaitos, maatila peltoineen ja värkkeineen, metsätilkkuja, viitisentoista ajoneuvoa moposta traktoriin, huomattava määrä velkaa ja "järjetön määrä tavaraa".

Onneksi en heti tajunnut, mitä kaikkea on edessä.

Lista voi kuulostaa lottovoitolta, mutta suurin osa omaisuudesta oli taantuvassa 2000 ihmisen kylässä, ja yhden hengen asianajotoimistoa lukuun ottamatta yritykset olivat harrastusluonteisia. Lisäksi osa kiinteistöistä vaati välitöntä korjausta.

– Onneksi en ihan heti tajunnut, mitä kaikkea on edessä, Riikka sanoo.

Tavarasta tuli vaurauden symboli

Sodan kokeneiden ja sodan jälkeisten sukupolvien varhainen kokemus elämästä oli se, että kaikesta oli puutetta. Tavarasta tuli vaurauden symboli ja omasta talosta unelmien täyttymys. Tavaroita ja tiloja oli hienompi omistaa kuin lainata tai vuokrata.

Sotasukupolvien perintöä on myös se, että tarpeettomiksi käyneet tavarat on säilytetty pahan päivän varalle. Tavaroiden hankkiminen on ollut työn ja tuskan takana, joten niistä on vaikea luopua. Aarteita on vaikea alaskirjata roinaksi, jota jälkipolvet eivät halua ristikseen.

Jos säilytystilaa riittää, kuolinsiivous jää tekemättä ja perintö tuo ison työvelvoitteen perillisille. Näin kävi myös Riikan isän tapauksessa. Pelkästään perukirjan laatiminen kävi puolipäivätyöstä.

Jos kuolinsiivous jää tekemättä, voi perillisille jäädä valtava työmaa.

– Aloimme soitelle hänen sihteerilleen, tutuilleen, naapureille, verottajalle, tilintarkastajalle, maanmittauslaitokseen ja metsänhoitoyhdistykseen selvittääksemme, mitä kaikkea kuolinpesä omistaa. Samaan aikaan putki poksahti jossain kiinteistössä, pari ongelmavuokralaista piti häätää, ja joku peräsi palkkasaataviaan isän yrityksistä.

Kuolinpesän kulut juoksivat, mutta käteistä tai helposti käteiseksi muutettavaa omaisuutta oli vähän. Riikka ei ollut muutaman kuukauden jälkeen varma, selviävätkö he saamastaan perinnöstä.

Askel kerrallaan

Kuolinpesän jättiurakka tuntui ylivoimaiselta.

– Sovin veljieni kanssa, että etenemme asia kerrallaan. Pyysimme lisäaikaa perukirjan tekemiseen ja palkkasimme asiantuntijoita avuksemme.

Asioiden ratkomista hankaloitti, että kukaan lapsista ei tiennyt, mikä ajatus isällä oli ollut omistustensa ja hankintojensa taustalla.

– Aloimme koota palapeliä isän lausahduksista ja yritimme olla myymättä niitä asioita, jotka olivat isälle erityisen rakkaita, kuten hänen oman isänsä raivaamat pellot ja tietyt kiinteistöt. Tämä hidasti prosessia, mutta tuntui isän muiston kunnioittamiselta.

Riikka otti kuolinpesästä vastuulleen isän viljelysmaat ja kirvesmiesveli osan kiinteistöistä.

– Onneksi olemme niin erilaisia, että kaikille löytyi oma vastuualue.

Kuuden vuoden opetukset

Riikka Reinan ja sisarusten yhteinen kuolinpesä puretaan tänä syksynä, kun viimeinenkin isän osakeyhtiö on saatu lopetettua. Urakkaa on takana kuusi kovaa vuotta.

– Suru ja valtava paine ovat tulenarka yhdistelmä, joten kyllä tässä on kiisteltykin. Usein yhteenotot lähtevät siitä, kun joku tuntee kantavansa vastuuta, jota toiset eivät huomaa tai arvosta. Siitä emme ole taistelleet, kuka saa mitäkin.

Suru ja valtava paine ovat tulenarka yhdistelmä.

Nyt Riikka on kiitollinen siitä, että hän ja hänen veljensä ovat selvinneet ja pysyneet väleissä.

– Hallitsemattomasta möhkäleestä on kutistunut jo melko hallittava kokonaisuus. Olen ylpeä siitä, mitä kaikkea olemme matkan varrella oppineet. Kokemus on ollut voimaannuttavakin: kaikesta näköjään selviää, kun ei panikoi ja kysyy viisaammilta neuvoa.

Jotta seuraavalla sukupolvella olisi helpompaa, Riikka puhuu heille omistuksistaan ja arvostuksistaan jo nyt keski-iässä. Tärkeät asiakirjat hän on koonnut yhteen paikkaan, josta ne löytyvät, jos tulee äkkilähtö.

Kaikesta näköjään selviää, kun ei panikoi ja kysyy viisaammilta neuvoa.

– Aion myös koota vararahaston lapsille perintöverojen maksamista varten.

Tärkein neuvo omille lapsille on kuitenkin tämä:

– Eläkööt niin kuin haluavat. Minun valintani tai isäni ja isoisäni pellot eivät saa sitoa heidän käsiään. Jos he päättävät myydä perintöpellot, voin ajatella, että joku muu viljelee niitä paremmin. Kaiken ei tarvitse pysyä suvussa.

Perintöurakan myötä Riikka on alkanut ymmärtää myös isäänsä.

Lapsilleni halua sanoa, että minun valintani eivät saa sitoa heidän käsiään.

– Ajattelin aina, että isä vain haali omaisuutta. Se ei näyttäytynyt toimintana, jolla oli jokin merkitys. Nyt olen tajunnut, että hänen missionsa oli pitää kotikunta elinvoimaisena. Jos kunnasta puuttui tilitoimisto, isäni perusti sellaisen.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 22/2020.