Läheisen kuolema käynnistää suuren henkisen myllerryksen, mutta suruaikana täytyy myös hoitaa tuhat ja yksi käytännön asiaa. Jaana-Mirjam Mustavuoren isä kuoli vuosi sitten.

Se oli harmaa aamupäivä tammikuun puolivälissä. Istuin työhuoneessani kirjoittamassa lehtijuttua.

Kello 11.02 puhelin soi. Puhelu tuli Suursuon sairaalasta, jossa 85-vuotias isäni oli ollut viisi päivää kuntoutuksessa. Sitä ennen hän oli ollut kolme viikkoa hoidettavana Meilahden sairaalassa haimatulehduksen takia.

– Minulla on ikäviä uutisia. Osmo Petter Kauhanen kuoli tänä aamuna, sairaanhoitaja sanoi.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hoitajan sanat iskivät sieluun kuin salama. Nyt se sitten tapahtui. Isän sydän petti. Minulla ei ole enää isää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Työt jäivät siihen paikkaan, aloin heti toimia. Soitin miehelleni ja tädilleni, joka oli juuri matkalla sairaalaan katsomaan isää. Sovimme, että minäkin tulen sinne mahdollisimman pian. Otin puhelun viisi vuotta aiemmin kuolleen äitini pikkusiskolle ja hänen miehelleen, isän parhaille kavereille. Lähetin tekstiviestit lähimmille ystävilleni. Sisaruksia ja lapsia minulla ei ole.

Nyt se sitten tapahtui. Isän sydän petti. Minulla ei ole enää isää.

Tyrmistyksen rinnalle hiipi heti helpotus. Isän kunto oli heikentynyt tasaisesti puolentoista vuoden ajan, ja sairaalassa se oli romahtanut. Isä oli valmis kuolemaan. "Minulla on ollut hyvä elämä, enkä pelkää kuolemaa", isä oli sanonut aiemmin sairaalassa. Hän ei halunnut palvelutaloon eikä muiden armoille. Hän asui yksin ja hoiti loppuun asti itse kaiken paitsi raha- ja lääkeasiat. Rollaattori oli ollut tukena arjessa muutaman kuukauden ajan.

Olimme muuttaneet mieheni kanssa kaksi vuotta aiemmin isän naapuriin auttaaksemme häntä arjessa ja olimme olleet tiivis kolmikko. Mieheni ajoi autoa, kun nyt lähdimme sairaalaan, minä en ollut ajokunnossa. Täti odotti jo perillä. Isän ruumis oli vielä lämmin, kun halasimme häntä viimeisen kerran. Itkusta ei ollut tulla loppua.

Isän ruumis oli vielä lämmin, kun halasimme häntä viimeisen kerran.

Kuolinpäivän iltana söimme yhdessä muistoaterian isän kodissa, jonne tätini jäi yöksi. Muistelimme isää, itkimme ja nauroimme. Raja elämän ja kuoleman välillä oli auki, ja tunsimme isän olevan läsnä.

Aivoissa tuntuu oudolta. "Isä kuolee hitaasti ihmisen mielessä, preesens vaihtuu imperfektiksi", kirjoitin miehelleni WhatsApp-viestissä kuolemaa seuraavana päivänä. Sitä oli mahdoton käsittää. Juurihan me juttelimme isän kanssa puhelimessa.

Yhtäkkiä tunsin halua nuuhkia isän vaatteita. Kun avasin sairaalasta saamani muovipussin, huomasin, että minulle oli annettu vieraan ihmisen vaatteet. Sekaannusta ei saatu koskaan selvitettyä.

Isän vaatteissa on vielä tuttu tuoksu.
Isän vaatteissa on vielä tuttu tuoksu.

Isän vihkisormus, kello, lompakko ja puhelin lojuivat makuuhuoneen piirongin päällä. Avasin puhelimen ja katsoin, keiden kanssa isä oli viimeksi ollut yhteydessä. Lähetin isän puhelimesta viestejä hänen ystävilleen ja tuttavilleen.

Kävin kuoleman jälkeisinä päivinä ylikierroksilla enkä pystynyt keskittymään töihin. Halusin vain saada katkaistua kaikki isän maanpäälliset sopimukset ja sitoumukset. Soittelin sinne ja tänne. Olisin halunnut maksaa maksamattomat laskut, sillä olin hoitanut isän raha-asioita kahdeksan kuukauden ajan. Sitten muistin: Hetkinen, en saa enää käyttää isän tilejä. Ne eivät enää ole juridisesti isän vaan kuolinpesän.

Kävin kuoleman jälkeisinä päivinä ylikierroksilla enkä pystynyt keskittymään töihin.

Soitin eläkeyhtiöön, pankkiin, vuokranantajalle, sähkölaitokselle, puhelin- ja laajakaistaoperaattorille. Otin yhteyttä Itä-Helsingin Rotary-klubiin. Lopetin Helsingin Sanomien, Suomen Kuvalehden ja Apuristikkojen tilaukset. Sanoin irti isän kotivakuutuksen. Kävin tyhjentämässä hänen jääkaappinsa ja pakastimensa ja toin ruuat kotiin. Maksa- ja makaronilaatikkoa sekä pinaattikeittoa riitti moneksi päiväksi.

Toimin kuin kone. Minun oli pakko toimia, muuten en olisi pysynyt kasassa.

Varasin ajan hautaustoimistosta. Alakerran naapuri toi ensimmäiset valkoiset kukat. Kerroin naapureille ja puolitutuille isän kuolemasta, kun kävin ulkoiluttamassa koiraa. Isä oli arvostettu mies näillä nurkilla, taloyhtiön monivuotinen puheenjohtaja ja kunniapuheenjohtaja, pitkäaikainen Vuosaari-aktiivi. Ystävien yhteydenotot ja vierailut tuntuivat hyvältä. Ruokapöytä täyttyi valkoisista kukista.

Minun oli pakko toimia, muuten en olisi pysynyt kasassa.

Onneksi olimme sopineet isän kanssa kaikesta etukäteen. Hän halusi pienet intiimit hautajaiset ja kotonaan pidettävän muistotilaisuuden. Kutsuvieraat olimme käyneet läpi sairaalassa jo tammikuun alussa, varmuuden vuoksi.

Isän aarteita vuosikymmenten varrelta.
Isän aarteita vuosikymmenten varrelta.

Hautaustoimisto varasi Hietalahden krematorion kappelin tammikuun viimeiseksi aamuksi, ja lähetin isän lähimmille kutsut hautajaisiin: "Ei kukkalaitetta. Yksi punainen ruusu jokaiselta saattajalta."

Sitten aloin suunnitella hautajaisten ja muistotilaisuuden ohjelmaa ja miettiä tarjoiluja. Soitin kanttorille ja sovin tapaamisen papin kanssa. Päätin leipoa isän muistotilaisuuteen taatelikakun. Olin jouluna luvannut hänelle sellaisen sitten, kun hän pääsee sairaalasta kotiin.

Päätin leipoa isän muistotilaisuuteen taatelikakun.

Hautajaisaamuksi tilaamani tilataksi kuljetti saattoväen Vuosaaresta Hietalahteen. Koko taloyhtiössä oli liput puolitangossa isän kunniaksi. Osa saattoväestä oli saapunut paikalle omin nokkineen.

Beninistä kotoisin olevalla miehelläni ja hänen parhaalla ystävällään oli yllään valkoiset juhlavaatteet, kuten Beninissä on tapana. Siellä vanhan ihmisen kuolema on iloinen asia, hänhän on saanut elää pitkän elämän. Me muut olimme tummiin pukeutuneita.

Hautaustoimisto oli hoitanut kaiken niin kuin olimme sopineet. Isä oli puettu pellavapaitaan, ja arkun päällä oli yksinkertainen kukkalaite. Tuollako minun isäni nyt makaa valkoisessa ruumisarkussa, mietin hiljaa mielessäni ja kaivoin nenäliinan taskusta.

Pappi siunasi isän ikuiseen lepoon, ja isän naapuri valokuvasi ja videoi hautajaiset. Sisälläni velloivat suuret tunteet. Onneksi isältä ei jäänyt mitään kesken, ja meillä oli loppuun asti hyvät välit. Olin aina ollut isin tyttö.

Kun mieheni lauloi siunaustilaisuudessa ranskankielisen laulun, jonka hänen oma isänsä oli laulanut kuolinvuoteellaan, itkin kuin vesiputous.

Olin aina ollut isin tyttö.

Isä olisi viihtynyt muistojuhlassaan. Kun saattoväki saapui kahvittelemaan isän kotiin, tuntui, että hän oli itse siellä läsnä. Ikään kuin hän olisi vain käymässä kaupassa ja palaisi minä hetkenä hyvänsä. Kahvihetki sujui rattoisasti isää muistellen. Jokaisella oli ollut oma Petterinsä, minulla, isän sisarella, miehelläni, hänen parhaalla ystävällään, isän lempinaapureilla ja armeijakaverin leskellä.

Luin muistojuhlassa suruadressit ja lauloin Pienen enkelin tanssi -nimisen laulun: "Kun tomu ihmisen kuolee, löytää sielu uuden muodon. Pian se on hehkuva ruusu tai välke ulkoluodon." Mieheni ja hänen ystävänsä rummuttivat ja lauloivat beniniläisiä hautajaislauluja. Kuten tätini myöhemmin viesti: "Muistotilaisuus oli tavallisuudesta poikkeavan mukava ja iloinen."

Minulla oli kaksi kuukautta aikaa tyhjentää isän koti.

Vasta hautajaisten jälkeen sanoin irti isän vuokrasopimuksen ja aloin miettiä, mitä teen isän irtaimistolle. Minulla oli kaksi kuukautta aikaa tyhjentää isän koti. Annanko kaikki Emmaukselle tai Suomen Punaiselle Ristille? Yritänkö itse myydä isän huonekalut, kodinkoneet, matot, taulut, lamput ja astiat? Miten selvitän eri kapineiden rahallisen arvon? Miten aika riittää myyntityöhön?

Sitten sain vinkin kuolinpesiä ostavasta firmasta. He kävivät arvioimassa irtaimiston ja lupasivat maksaa siitä kolme tuhatta euroa, tyhjentää asunnon ja kellarikomeron ja suorittaa loppusiivouksen maaliskuun aikana. Olin suunnattoman huojentunut.

Isän vaatteiden seulominen otti lujille.

Helmikuussa vietin kaiken vapaa-aikani isän kodissa. Lapsuudenystävä haki isän rollaattorin ja kävelykepin ja palautti ne puolestani sairaalaan. Minä kävin läpi isän tavaroita. Se oli kuin kahlaamista kainaloita myöten muistojen virrassa, välillä tuntui, että hukun muistoihin. Varsinkin isän vaatteiden seulominen otti lujille. Isän kodin luonne muuttui, siitä tuli surutyöpaikka. Kun palasin iltaisin omaan kotiini, olin äärettömän väsynyt. Aamuisin oli vaikea herätä kellon soittoon.

Vähitellen tuli tunne, ettei isä ole enää läsnä kodissaan.

Isä, eläkkeellä ollut kaupallinen johtaja, oli järjestyksen mies, ja löysin kaikki tärkeät paperit helposti. Tein myös yllättäviä löytöjä. Isä oli säästänyt kaikki piippunsa, vaikka lopetti piipunpolton 1970, samoin silmälasit. Löysin mustekynän teriä ja isän ensimmäisen laatikkokameran 50-luvulta, vanhan retkillä käytetyn repun, teltan ja makuupussin ja bridgen pistelaskuvihon 70-luvulta. Yksi mappi oli täynnä sumopainituloksia ja painijoiden esittelyjä.

Vähitellen tuli tunne, ettei isä ole enää läsnä kodissaan. En myöskään nähnyt häntä sieluni silmin vilkuttamassa työhuoneeni ikkunan alla, vaikka hän oli tehnyt sen lähes päivittäin kahden vuoden ajan.

Isän kodin ovi sulkeutuu lopullisesti.
Isän kodin ovi sulkeutuu lopullisesti.

Itkin helpotuksesta, kun olin viimein käynyt läpi kaikki tavarat ja arkistot. Osa meni kaatopaikalle, joitain toin kotiin ja loput jäivät kuolinpesän ostaneelle firmalle.

Mukaani otin vain muutamia astioita, valokuvia, koriste-esineitä ja isän 39 valokuva-albumia, jotka olimme yhdessä käyneet läpi edellisenä vuonna. Valokuvia katsoessa kyyneleet nousivat silmiin. Isä lapsena, nuorena, aikuisena ja vanhuuden eri vaiheissa. Kuvia sukujuhlista, kaveritapaamisista ja matkoilta eri puolilta Eurooppaa ja Suomea.

Valokuvia katsoessa kyyneleet nousivat silmiin.

Isä asui Vuosaaressa vuodesta 1965 alkaen kuolemaansa saakka. Hän oli käynyt retkellä Kangaslammella jo 12-vuotiaana vuonna 1946. Kun luonnonkauniiseen ja merelliseen Vuosaareen alettiin rakentaa kerrostaloja, isä halusi perheensä kanssa sinne asumaan. Hänen viimeisen kotinsa ikkunasta avautui näkymä Kangaslammelle.

Sitten tuli takapakkia. Firma, joka oli luvannut ostaa irtaimiston ja tyhjentää asunnon, perui kaiken koronaviruksen aiheuttamien pulmien takia. Tämä tapahtui puolitoista viikkoa ennen isän vuokrasopimuksen umpeutumista.

Jouduin paniikkiin. Soitin toiselle kuolinpesiä ostavalle yrittäjälle, ja sovimme, että hän tulee arvioimaan irtaimiston seuraavana päivänä. Aamulla mies lähetti viestin ja kertoi sairastuneensa flunssaan. Soitin kolmannelle yrittäjälle, mutta hänestä ei koskaan kuulunut mitään. Neljäs yrittäjä tuli arviointikäynnille ja tarjosi isän irtaimistosta vain tonnin. Suostuin siihen, pääasia oli saada asunto tyhjäksi ajoissa. Se onnistui, ja mies palautti avaimet kuusi päivää arviointikäynnin jälkeen.

Jouduin paniikkiin.

Kävin isän tyhjässä asunnossa myöhemmin samana iltana. Tuuletin huoneiston ja tunsin suurta haikeutta. Sinne meni isän koti: kirjasto, lempinojatuoli, lapsuudenkotini jakkara, äidin rakastama ryijy, itämaiset matot ja lapsuudesta tutut taulut.

Maaliskuun lopussa pakkasimme mieheni kanssa autoon imurin, tikkaat, ämpäreitä, rättejä, harjoja ja pesuaineita. Oli loppusiivouksen aika. Mieheni pesi ikkunat ja kaapit, ja minä hoidin lattiat, parvekkeen ja vessan siivouksen. Uuniakin jynssäsin. Jääkaapin ja pakastimen olin sulattanut jo aiemmin.

Kun suljin oven, otin vielä valokuvan isän ulko-ovesta, jonka postiluukussa luki "Kauhanen". Huhtikuussa asunnossa tehtäisiin remontti, ja toukokuussa sinne muuttaisi uusi perhe. Koko talo katoaa luultavasti parin vuoden kuluttua. Talon omistava vakuutusyhtiö haluaa purkaa sen ja rakentaa tilalle korkeamman kerrostalon.

Kun suljin oven, otin vielä valokuvan isän ulko-ovesta. 

Vaikka olin heti isän kuoleman jälkeen ilmoittanut joka paikkaan hänen kuolemastaan, postista tipahteli hänen nimellään useampia maksumuistutuksia ja karhukirjeitä. En saanut käyttää isän tilejä ennen kuin pankin lakiosasto olisi tarkastanut perukirjan. Jokainen lasku olisi täytynyt maksaa isän virkatodistuksen kanssa erikseen lähimmässä pankin konttorissa viiden kilometrin päässä.

Postista tipahteli isän nimellä useampia maksumuistutuksia.

Olin tilannut pankista isän asiakkuusilmoituksen jo tammikuussa ja jännitin kovasti, tuleeko se ajoissa. Asiakkuusilmoitus tarvitaan perunkirjoituksessa, joka täytyy hoitaa kolmen kuukauden kuluessa kuolemasta. Toimitusaika venyi lopulta luvatusta kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Olin tehnyt isän osoitteenmuutoksen puhelimitse postiin, jotta saan sen ja muut isän postit varmasti käsiini senkin jälkeen, kun vuokrasopimus on päättynyt.

Maaliskuun viimeisenä sunnuntaina hoidin naapureiden kanssa perunkirjoituksen. He olivat uskottuja miehiä. Katsoin veroviraston sivuilta, mitä perukirjassa pitää olla ja millaisia liitteitä siihen tarvitaan. Olin jo tammikuussa tilannut isännöitsijäntodistuksen, sillä omistimme isän kanssa puoliksi asunnon, jossa minä mieheni kanssa asun. Mallina käytin juristiystäväni äidin kuoleman jälkeen laatimaa perukirjaa.

Kun perukirja viimein valmistui, tanssin puoli tuntia ympäri olohuonetta.

Hiki tuli, kun laskin kieli keskellä suuta kuolinpesän kuluja ja velkoja ja selvittelin yhteisomistuksessa olleen kotini rahallista arvoa. Isä oli asunut vuokralla kaksi viimeistä elinvuottaan. Kun perukirja viimein valmistui, tanssin puoli tuntia ympäri olohuonetta. Se oli kuin rituaali, jonka avulla pääsin irti isän kuoleman jälkeen määräajassa hoidettavista velvollisuuksista.

Nyt alkaa jo helpottaa.

Maaliskuun viimeisenä päivänä palautin isän avaimet Helsingin keskustaan Securitaksen palvelupisteeseen. Sain kaiken hoidettua ajoissa!

Nyt alkaa jo helpottaa. Suru on pehmennyt ja muuttanut muotoaan. Pankki suostui viimein maksamaan isän laskut perukirjan saatuaan. Lähetin ne pankkiin skannattuina. Toimitin perukirjan verovirastoon perintöveron määräämistä varten ja isännöitsijätoimistoon taloyhtiön osakasrekisterin ajan tasalle saattamiseksi. Perin lapsuudenkotini, jossa jo asumme.

Kun iltaisin kierrän koiran kanssa läheiseen hiekkakuoppaan rakennetun rivitalo-alueen, katselen lämmöllä kuopan pohjan puistikkoa, Sudenkuoppaa, joka on isäni ideoima. Isä on kuollut mutta elää minussa ja muistoissani niin kauan kuin minä elän.

Juttu on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehden numerossa 11/2020.

Käytännön järjestelyjä ja perukirja

  • Tyhjennä edesmenneen jääkaappi, kastele kukat,
  • Huolehdi lemmikkieläimistä, nouda vainajan omaisuus sairaalasta.
  • Järjestä hautajaiset ja muistotilaisuus ja varaa hautapaikka. Hautaustoimisto auttaa näissä asioissa.
  • Järjestä postin edelleenlähetys jollekulle lähiomaiselle.
  • Katkaise suoraveloitukset pankkitileiltä.
  • Hanki virkatodistukset. Niistä täytyy käydä ilmi kuolinpäivä ja kuolinpesän osakkaat. Lyhyt versio riittää pankille aluksi, mutta perukirjan liitteeksi pankki edellyttää katkeamatonta sukuselvitystä 15 ikävuodesta kuolinpäivään saakka.
  • Sairaalasta menee tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään, eläkelaitoksiin ja pankkeihin. Ilmoita kuolemasta järjestöille, klubeille ja yhdistyksille.

Perunkirjoitus täytyy hoitaa 3 kuukauden kuluessa kuolemasta. Sen järjestää yleensä lapsi tai puoliso, joka tuntee parhaiten vainajan varallisuustilanteen. Perukirjoja laativat pankit, lakitoimistot ja oikeusaputoimistot. Jos teet sen itse, käytössäsi pitää olla kaikki asiakirjat. Valmiita malleja saa verkosta ja kirjakaupoista. Toimita perukirja verottajalle kuukauden kuluessa perunkirjoituksesta.

 

Perukirjassa mainitaan:

  • Perilliset, leski ja testamentinsaaja, kuolinpesän ilmoittaja ja kaksi uskottua miestä ja yhteyshenkilö.
  • Sukulaisuussuhteet.
  • Omaisuus: vainajan ja lesken varat ja velat kuolinpäivänä, avio-oikeus, lesken tasinko-oikeus, lesken hallintaoikeus asuntoon, testamentti ja lakiosavaatimukset, perinnönjättäjän ja lesken antamat ennakkoperinnöt, annetut lahjat, vakuutuskorvaukset.
  • Kuolinpesän velat ja vähennykset: hautauskulut, perunkirjoituskulut ja vainajan elinaikaan liittyvät velat.
  • Perukirjan liitteet: testamentti ja avioehtosopimus; perinnönjakokirja, jos perinnönjako on jo toimitettu; osituskirja tai perinnönjako-kirja, jos vainajan puoliso on kuollut aiemmin.

Lähde: Vero.fi

Sisältö jatkuu mainoksen alla