Meillä on tapana ajatella elinaikamme pitemmäksi kuin se on. Siksi keskustelua kuolemasta lykätään liikaa.

Luin hiljattain jälleen Wilhem Mobergin Maastamuuttajat-romaanin. Se kertoo Kristiinasta ja Karl Oskarista, jotka lähtevät paremman elämän toivossa Amerikkaan. Perillä Kristiina istuttaa pihalle kotoa tuomiaan omenapuun siemeniä.

Muutamien vuosien kuluttua Kristiina makaa kuolinvuoteellaan. Ikkunan takaa häämöttävät kypsyvät omenat. Karl Oskar hakee vaimolleen hedelmän, mutta Kristiina on liian heikko syödäkseen.

Läsnä ovat rakkaus, rauha, koti ja kaipaus.

Hänen viimeisiksi sanoikseen jäävät: "Se on Astrakan, se maistuu meidän omeniltamme! Omenamme ovat kypsiä. Olen kotona."

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kohtaus on yksi kauniimpia tietämiäni kuoleman kuvauksia. Siinä ovat läsnä rakkaus, rauha, koti ja kaipaus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aiheen vaikeus

Suurin osa ihmisistä haluaisi kuolla kotona, mutta käytännössä kotikuolemat ovat Suomessa harvinaisia. Syitä on monia: ammattilaisten tukea ei ole riittävästi tarjolla, lähellä kuolemaa oireet usein vaikeutuvat ja sairaus on jo ehtinyt uuvuttaa läheiset.

Kuolevan hoitoon kotona ei enää ole voimia, vaikka halua olisikin.

Hyvän kuoleman edellytys on siihen varautuminen, mutta kuolemasta on vaikea puhua. Kirjailija Matti Mäkelä, joka kuoli kesällä maksasyöpään, sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa: "Tiedon epämääräisyys on minulle tärkeää, enkä missään tapauksessa kysele keneltäkään, kuinka paljon minulla on elinaikaa."

Säästääkö vaikeneminen?

Kirjailija ei ole yksin ajatuksineen. Kun vastaanotollani kysyn varovasti vakavasti sairaalta potilaalta ja hänen puolisoltaan, ovatko he puhuneet kuolemasta, saatan kohdata hämmentyneitä katseita. Potilas ja omainen ajattelevat säästävänsä toisiaan vaikenemalla.

Läheisyyden puutteesta se ei kerro. Eräs leskivaimo muisteli, ettei puhunut puolisonsa kanssa koskaan kuolemasta, mutta mies kyllä näytti hänelle tontin rajat ja pannuhuoneen työt.

Meillä on taipumus ajatella elinaikamme pitemmäksi kuin se todellisuudessa on. Lääkäritkin lykkäävät usein vaikeaa keskustelua hoitokeinojen loppumisesta.

Kuolemasta ei puhuttu, mutta mies näytti vaimolle tontin rajat ja pannuhuoneen työt.

Lähestyvä kuolema pitäisi kuitenkin saada sanoiksi, sillä suunnittelemattomuus johtaa ylihoitoon ja kuolemaan väärässä, usein levottomassa paikassa. Harva toivoo lähtevänsä tästä maailmasta ambulanssissa tai teho-osastolla.

Kuolemasta kannattaa yrittää puhua, sillä se voi lisätä läheisyyttä ja vähentää ahdistusta. Muistot viimeisistä yhdessä vietetyistä päivistä eivät unohdu koskaan, ja siksi on arvokasta, jos niissä on rauhaa ja läheisyyttä.

Kolumni on julkaistu ET-lehden numerossa 21/2019.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla