Kun ystävän sairaus osoittautui parantumattomaksi, Anna Jenkins, 41, teki ison päätöksen. Ystävä saisi toivomansa suunnitellun kuoleman hänen kotonaan.

Ystävyytemme syttyi ensitapaamisella. Katariina oli nähnyt profiilini ammatilliseen verkostoitumiseen tarkoitetulla LinkedIn-sivustolla ja kutsui minut kahville.

Työskentelimme molemmat Amsterdamissa markkinoinnin parissa, minä markkinointijohtajana ja Katariina freelancerina eri tehtävissä.

Juttelimme kolme tuntia yhteen menoon.

Kun tapasimme kahvilassa, juttelimme kolme tuntia yhteen menoon ja nauroimme paljon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Katariina oli avoin, kaunis ja huoliteltu. Minä olin vähän varautunut ja totinen, mutta Katariina oli niin tyyni ja lämmin, että hänen seurassaan oli helppo rentoutua ja olla oma itsensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuin pikkusisko

Katariinasta tuli nopeasti enemmän kuin ystävä. Hän oli kuin isosisko ja tärkeä osa pientä perhettämme. Hän tuli usein töiden jälkeen meille viettämään iltaa, koska mieheni matkusti paljon.

Katariina kertoi jo tavatessamme ihosyövästään. Yksi leikkaus oli jo tehty, toinen oli edessä. Ei hätää, vakuutin hänelle. Myös miehelläni Rocco oli sairastanut muutama vuosi sitten melanooman, joka oli parantunut kahdella leikkauksella.

Mieheni syöpä parani kahdella leikkauksella.

Hoito ei ole tepsinyt. Täytyy valita uusi hoitolinja. Kuulin nämä lääkärin sanat monta kertaa seuraavan vuoden aikana.

Katariinan syöpä oli ärhäkkä ja jatkoi leviämistään. Minun sydäntäni puristi, mutta Katariina suhtautui uutisiin tyynesti.

Meillä oli tapana mennä sairaalareissujen jälkeen lempikahvilaamme Brasserie De Joffersiin Etelä-Amsterdamissa. Välillä itkimme, mutta Katariina ei halunnut jauhaa ikäviä asioita ja toivoi, etteivät muutkaan hössöttäisi. Hän oli päättänyt taistella. Tästä selvitään kyllä!

Mieheni Rocco osasi immunologian tohtorina selittää hankalat termit ja neuvoa, mitä lääkäriltä tulisi kulloinkin kysyä.

Kauhea uutinen

Kesällä 2018 Rocco tutki Katariinan potilaskertomusta ja totesi, ettei ystävämme todennäköisesti näkisi seuraavaa joulua. Valahdin voimattomaksi.

Samana iltana kävimme Katariinan kanssa viinilasillisella, mutta en sanonut mitään. Itkin polkiessani pyörällä kotiin.

Seuraavaa joulua tuskin tulee.

Lokakuussa rankat hoidot lopetettiin lääkärin suosituksesta. Tiesimme, mitä oli tulossa. Silti oli valtava sokki kuulla marraskuussa, että Katariinalla olisi enää pari viikkoa elinaikaa.

Tein spontaanin päätöksen: Katariina tulee loppuajaksi meille.

Aloimme saman tien järjestellä sairaalasängyn ja happilaitteiden kuljetusta – ja eutanasiaa.

Viimeinen huone

Katariina oli kertonut jo aiemmin haluavansa lääkärin avustaman eutanasian, armokuoleman, ennen kuin kivut yltyisivät sietämättömiksi ja ennen kuin hän menettäisi kykynsä pitää itsestään huolta. Hollannissa tämä on mahdollista.

Lääkäri veti minut syrjään ja kysyi, olenko miettinyt asian loppuun asti. Ymmärsinkö, että ystäväni tulisi kuolemaan kotonamme? Saman kysymyksen kuulimme myöhemmin monta kertaa myös ystäviltä ja läheisiltä. Päätöksemme oli kirkas. Tämä on oikein.

Meidän oli tarkoitus muuttaa pian uuteen kotiin, mutta rakennustyöt olivat vielä kesken ja tyhjät huoneet valkoisen rakennuspölyn peitossa.

Hollannissa eutanasia on sallittu.

Rocco lähti isänsä kanssa valmistelemaan taloa, ja he laittoivat Katariinan huoneen kauniiksi. Myöhään illalla Katariinan nukahdettua jatkoimme siivousta läpi yön.

Välillä sisälläni velloi pakokauhu – mitä oikein on tapahtumassa? Seuraavana hetkenä tunsin kiitollisuutta. Tunteiden kirjo oli valtava.

Myös Katariinan läheiset Suomesta majoittuivat meille. Kun alakerran lattiat valmistuivat, hankimme olohuoneeseen joulukuusen ja ison ruokapöydän. Pidimme sen ääressä illallisia. Itkimme ja nauroimme yhdessä, kun Katariina ja hänen läheisensä muistelivat menneitä.

Vaikka suru leijui ilmassa, tuntui, ettei kotonamme ollut koskaan aiemmin ollut niin paljon lämpöä ja rakkautta.

Lopullinen lääkärikäynti

Katariinan tila heikkeni päivä päivältä, ja syöminenkin vaikeutui. Hankalan viikonlopun jälkeen Katariina soitti lääkärille ja pyysi eutanasian seuraavaksi päiväksi.

Se tiistai oli absurdi. Ambulanssi kävi aamupäivällä asettamassa Katariinalle kanyylin. Hän oli rauhallinen ja jollain tapaa helpottunut. Minäkin tunsin helpotusta.

Autoin Katariinaa laittautumaan kauniiksi, hiukset kiharrettiin ja kynnet lakattiin. Aina välillä Katariina muisti jonkin tarinan, jonka hän halusi vielä ehdottomasti kertoa.

Katariina oli helpottunut.

Lääkäri tuli neljältä iltapäivällä ja antoi Katariinalle pistoksen. Pidin Katariinaa kädestä, kun hän nukahti.

Järjestin hautajaiset ja muistotilaisuuden Katariinan läheisille. Tyhjensin Katariinan asunnon. Olin näännyksissä, ja joulu meni kuin sumussa.

Sain tarjota ystävälleni kauniin kuoleman. Siinä on jotain suurta ja merkityksellistä.

Katariinan kuolemasta tuli viime joulukuun puolivälissä vuosi, mutta hän on kulkenut koko ajan mukanani. Lähes päivittäin käytän hänen käsilaukkuaan ja usein sujautan ranteeseen yhden hänen koruistaan.

Työni on hyvin intensiivistä ja matkustan paljon, mutta tunne Katariinan läsnäolosta auttaa laskemaan kierroksia. Tuntuu kuin hänen tyyneytensä ja rohkeutensa siirtyisivät minuunkin.

Sain tarjota ystävälleni kauniin kuoleman. Siinä on jotain suurta ja merkityksellistä, jonka rinnalla arjen stressit tuntuvat toissijaisilta. Yhteinen kokemus on tuonut syvyyttä myös parisuhteeseeni.

Yksityisyyden suojaamiseksi Katariinan nimi on jutussa muutettu.

Koko jutun voi lukea ET-lehden numerosta 6/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla