Seija Helmisen, 71, kolme läheistä on sairastunut muistisairauteen. Oma jaksaminen on ollut koetuksella.

Minulta kysytään usein, miten olen voinut vastoinkäymisten keskellä pysyä näin positiivisena. Täytyy myöntää, että joskus heikoimpina hetkinä olen pohtinut, kuluuko koko elämäni muistisairauksien parissa.

Kun isäni sairastui, hän asui naisystävänsä kanssa Jyväskylässä. Minä asuin mieheni kanssa Nokialla, mutta soittelimme ja tapasimme usein.

Olin huomannut isän muuttuneen hiljaisemmaksi. Hän ei enää osallistunut keskusteluihin entiseen tapaan ja rupesi kaatuilemaan lenkeillään. Erityisen pelottavalta tuntui kuulla hänen eksyneen tutulla ajomatkalla Kuusamoon.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Erityisen pelottavaa oli, kun isä eksyi tutulla ajomatkalla.

Isä oli 83-vuotias, kun hänellä todettiin Parkinsonin tauti ja verisuoniperäinen muistisairaus. Siitä on nyt 11 vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tieto helpotti

Alkuun järkytyin, koska en tiennyt muistisairauksista juuri mitään. Otin yhteyttä Muistiliittoon ja pyysin jonkinlaista infopakettia, jotta pääsisin perille siitä, mitä isälle tulisi tapahtumaan.

Sain postissa paksun kirjeen. Hankin myös ison kasan aihetta käsitteleviä kirjoja ja ahmin kaiken saatavilla olevan informaation. Konkreettinen tieto siitä, miten sairaus etenee, helpotti ahdistustani.

Viranomaisten mielestä isä ei ollut riittävän huonossa kunnossa.

Isä ei ollut sosiaaliviranomaisten mielestä tarpeeksi huonossa kunnossa, vaikka hän kaatuili toistuvasti. Minulle ja siskolleni ehdotettiin, että kävisimme yöllä hoitamassa häntä vuorotellen.

Lopulta isä pääsi Ikaalisissa sijaitsevaan hoitolaitokseen kuntoutukseen pariksi viikoksi, jotta hänen tilansa ja hoidontarpeensa voitaisiin arvioida. Hyvin pian huomattiin, että hän tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa ja hän sai jäädä sinne. Helpotus oli valtava.

Uusi järkytys

Isän sairastelun aikana olin jo muutaman vuoden ajan ihmetellyt muutoksia mieheni Raimon käytöksessä. Lempeästä ja rauhallisesta puolisostani oli tullut aggressiivinen, kiukkuinen ja aloitekyvytön – ja kaikki nämä piirteet pahenivat koko ajan.

Puolisoni sairastuminen oli meille molemmille valtava järkytys.

Mittani täyttyi, kun löysin Raimon toimistosta valtavan pinon maksamattomia laskuja, jotka hän oli niputtanut nitojalla toisiinsa kiinni. Sain hänet lääkäriin. Raimo sai diagnoosin otsalohkorappeumasta 65-vuotiaana vuonna 2009.

Sairaus oli meille molemmille valtava järkytys. Mielestäni otsalohkorappeuma on muistisairauksista ehkä haastavin, koska siihen kuuluvat käytöshäiriöt ovat voimakkaita.

Tätäkö elämä on?

Äitini asui kanssamme samassa pihapiirissä omassa yksiössään. Huomasin äidinkin oireilevan. Hänestä oli tullut muistamaton, aloitekyvytön ja masentuneen oloinen. Aiemmin hän jaksoi iloita lapsenlapsenlapsistaan ja luonnossa liikkumisesta, mutta nyt häntä ei ilahduttanut enää mikään.

Yhtenä päivänä havahduin siihen, ettei äiti ollut vähään aikaan lähtenyt kanssani pihalle kuopsuttelemaan puutarhaa tai kävelemään läheiseen metsään. Tavaratkin katoilivat koko ajan. Vein hänet muistitestiin, ja Alzheimerhan siitä paljastui.

Äitiä ei ilahduttanut enää mikään.

Silloin minusta tuntui, että tämä ei voi olla totta. Elämässäni on jo kolmas muistisairas läheinen. Olisiko loppuelämäni pelkkää muistisairautta? Tunsin oloni epätoivoiseksi, ja pakenin pihalle kitkemään rikkaruohoja purkaakseni ahdistustani.

Juttu on luettavissa kokonaisuudessaan ET-lehden numerosta 20/2019 tai osoitteesta digilehdet.fi.

Saijan vinkit

  1. Hae ammattiapua rohkeasti. Kun elin mieheni sairauden raskainta vaihetta, hain Kelan omaishoitajakuntoutukseen ja pääsin puhumaan psykologin kanssa. Sain myös muutaman tapaamisen terapeutin kanssa.
  2. Fyysinen työ helpottaa, kun ahdistaa. Minä mylläsin isoa pihaani, kaivoin istutuksia ja lykin kottikärryjä. Ryhdyn yhä siivoamaan tai nyppimään rikkaruhoja, jos maailma kaatuu päälle.
  3. Liikunta auttaa, kun tuntuu, ettei enää jaksa. Pienen kävelylenkin jälkeen on aina parempi mieli.
  4. Puhu tunteistasi ja ajatuksistasi. Ystävien seura on usein paikallaan, mutta minua auttoi eniten vertaistuki, ihmiset, jotka tietävät, mitä elämä muistisairaan kanssa on. Muistiliiton kautta saat tietoa valtakunnallisesta vertaistukitoiminnasta.
Tyti

Ei nyt ihan ihmeellistä. Kun vuosia tulee mittariin niin todennäköisyydet kasvaa. Hoidin siskoni kanssa vanhempia yli 10 vuotta ja juuri tuli 6kk puolison kuolemasta. 13kk aikana olen hyvästellyt 8 ihmistä. Suru on suuri ja elämä jatkuu. Jokaisena päivänä saa olla kiitollinen sekä muistoista että tulevaisuudesta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla