Pentti Rainosalo, 76, on Väinö-isänsä omaishoitaja: "Hyvin me pojat täällä pärjäämme"

Väinö Rainosalo ja Pentti Rainosalo istuvat television äärellä kokkolalaisen omakotitalon olohuoneessa. Nyt katsotaan urheilua, mutta usein Pentti lukee isälleen ääneen paikallislehteä.

– Kun minä poloinen en enää näe lukea kuin otsikot, Väinö valittelee.

– Rinta rinnan ovat huonontuneet kuulo ja näkö, ihmisen kaksi tärkeintä aistia. Kärsin siitä, etten pysty lukemaan.

Teksti-tv:n uutiset Väinö pystyy katsomaan isosta taulutelevisiosta, mutta siellä on vain kansainvälisiä asioita.

– Minua kiinnostavat myös Kokkolan asiat, ja tulee meille Ilmajoki-lehtikin. Muutama viikko sitten siellä oli vanhan työkaverini Martin 100-vuotisilmoitus. Soitin vanhainkotiin ja hoitajat ihmettelivät, että ei ole ennen 103-vuotias soittanut 100-vuotiaalle!

Aluksi Penttiä ei kelpuutettu omaishoita­jaksi hänen ikänsä takia.

Ruokahalu heräsi kotona

Pentti Rainosalo on ollut viisi vuotta isänsä omaishoitaja. Väinö jäi leskeksi kymmenen vuotta sitten ja asui viisi vuotta yksin kotona. Sitten hän mursi lonkkansa ja oli moneen otteeseen sairaalassa.

– Myönsin, etten pärjää yksin kotona. Olin niin heikkona. Pentti vuokrasi asuntonsa ja tuli tähän kanssani. Hän oli ollut leskenä jo minua pidempään.

Aluksi Penttiä ei kelpuutettu omaishoita­jaksi hänen ikänsä takia.

– Se tuntui pahalta, sillä isä saa taatusti hyvää hoitoa täällä. Aloitin toukokuussa ja vasta joulukuussa minut hyväksyttiin.

Väinöllä meni sairaalassa ruokahalu, ja paino putosi paljon. Kotona ruokalu palasi hiljalleen.

– Suuri apu oli konjakin hintaisesta apteekin ravintolisästä, Calogen nimeltään. Siitä isä sai energiaa ja ruoka alkoi maistua.

"Isä kehuu, että puuro menee liukkaasti alas."

Pentti kokkaa kaikki ruuat, usein tarjolla on kalaa. Jokainen aamu aloitetaan puurolla ja marjoilla.

– Soseutan karviaista, herukkaa, mustikkaa ja tyrniä lautaselle, sitten puuroa ja hunajaa ja marjasoppaa. Isä kehuu, että menee liuk­kaasti alas, Pentti hykertelee.

Pentti on innokas marjastaja, pakastin on vitamiinipommeja täynnä.

Urheilu pitää virkeänä

Väinö on ahkera penkkiurheilija. Hänen suosikkinsa on snooker, yksi biljardin muoto.

– Seurasin snookerin maailmanmestaruuskisoja Eurosportilta kahdeksan tuntia päivässä. Sitä tahtoo vain tulla liika harvoin.

– Talvella tulee taas kahden viikon välein. Keväällä kisat kestivät 17 päivää, puoleenyöhön asti. Minä nukuin istuallani, ja isä kommentoi tämän vaativan turnauskestävyyttä, Pentti nauraa.

Snookerin ammattilainen Ronnie O’Sullivan on Väinön suosikki. Lapsenlapsen englantilainen urheilutoimittajamies hankki Väinölle Sullivanin kuvan ja terveiset.

– Sukulaismies kertoi, että yli 100-vuotias ukko Suomessa seuraa sinua, Väinö nauraa ja näyttää kuvaa.

Väinöllä ei ole juttuseuraa toimintakeskuksessa. Suurin osa on häntä nuorempia ja huonokuntoisempia.

Kalastus koukuttaa

Väinö viettää kolme päivää kuukaudessa Honkaharjun toimintakeskuksessa. Sillä aikaa Pentti on esimerkiksi maalannut venevajan, kalastanut, marjastanut, oleillut mökillään Trullevissa ja tehnyt pojalleen halkoja.

– Olen aina tykännyt pilkkoa puita kirveellä, mutta 20 vuotta sitten huomasin, että tärähdys ei sovi rytmihäiriöihin. Nyt hoidan homman helposti halkomakoneella. Ja kalastus on kuin tauti, ei siitä pääse irti, Pentti nauraa.

Väinö menee Honkaharjuun mielellään, sillä hänellä on siellä oma huone ja televisio. Tilat ovat avarat.

  – Mutta suurin osa on paljon minua nuorempia ja huonokuntoisempia. Eivät muista edes lapsiensa nimiä. Juttuseuraa siellä ei juurikaan ole, Väinö toteaa.

Väinöllä on kuusi lasta ja kaikkiaan jälkeläisiä 33. Lapsista nuorimman ja vanhimman ikäero on 30 vuotta, sillä vaimo sai esikoisen 19-vuotiaana ja kuopuksen 49-vuotiaana.

– Jälkeläisten puolisoissa on seitsemää kansallisuutta. Suomi, Ruotsi, Englanti, Hollanti, Saksa, Kreikka ja Liettua, Väinö luettelee.

Ei päivääkään ilman jumppaa

Pentti kertoo isän olevan kova poika jumppaamaan. Hän kaatui postilaatikolla kolme vuotta sitten ja mursi lonkkansa. Vastoin kaikkia odotuksia hän kuntoutui, 100-vuotiaana.

– Isä on sotaveteraanina oikeutettu kahden viikon kuntoutukseen vuosittain. Muutama vuosi sitten hän kyllästyi siihen ja saimme vaihdettua sen jumpparin kotikäyntiin kerran viikossa.

"Aluksi jumppasin 40 toistoa monta kertaa päivässä. Sairaanhoitaja käski vähentää."

Seitsemän vuotta sitten meni Väinön olkapään jänne, kun hän kiristi pyykkinarua ja kaatui kivikkoon. Leik­kauksessa olisi ollut olematon onnistumismahdollisuus. Jumppa auttoi.  

– Minulla on kumiremmejä, joilla reenaan liikettä siihen asti, missä ottaa kipiää. Teen harjoituksen monta kertaa päivässä. Aluksi tein 40 kertaa joka raajalla eli 160 kertaa. Sitten rupesi ottamaan pumpusta. Sairaanhoi­taja käski vähentää, ja nyt teen 10–20 kertaa per raaja, 3–4 kertaa päivässä.

Väinö ottaa usein päiväunet aamupäivällä ja toiset iltapäivällä.

– Jos ei televisiossa ole mitään erikoista, olen jo ennen yhdeksää sängyssä. Vessassa pitää käydä monta kertaa yössä, mutta olen niin hyväuninen, etten kerkiä peittoa laittaa päälle, kun jo nukahdan.

"Hyvin me pojat täällä pärjäämme."

Pientä apua omaishoitajalle

Kotisairaanhoitaja käy kahden viikon välein tarkista­massa Väinön lääkkeet, verenpaineen ja painon. Hän järjesti keuhkokuumeeseen sairastuneen Väinön sairaalaan ilman jonotusta.

– Hyvin me pojat täällä pärjäämme. Marttojen kautta on kahdesti kuussa siivous veteraanikuntoutuksen piikkiin. Toiset kaksi kertaa kuussa maksamme itse. Omaishoitajien yhdistyksen kautta saa kerran kahdessa viikossa apua kolmeksi tunniksi, Pentti kertoo.

Pentti kertoo isänsä hyväksyneen turvarannekkeen vasta pari kuukautta sitten.

– Lähdin käymään asioilla, ja isää alkoi heti huipata. Hän oli istunut lattialla sohvaan nojaten 1,5 tuntia. Turvaranneke olisi saanut minut palaamaan kotiin.

Väinö toteaa kärsineensä huimauksesta monta vuotta.

– Jos makaan ja nousen nopeasti, huippaa. Kun istun pienen aikaa, niin olo tasoittuu.

Haastattelun jälkeen Pentti siirtyy marjasouviin.

– Minulla on puoli ämpäriä karviaisia perkaamatta. Se on hidasta hommaa, kun pitää ottaa molemmat päät pois.

Väinö aikoo soittaa kansanopistoaikaiselle ystävälleen Lempille Etelä-Pohjanmaalle.  

– On mukava soittaa Lempille, sillä kuulen hänen äänensä hyvin. Suurin osa naisten äänistä on puhelimessa niin korkeita, etten kuule niitä. Lempi on muuten 101-vuotias, Väinö nauraa.

 Artikkeli on alun perin ilmestynyt ET-lehden numerossa 17/2014.