Väinö Rainosalo, 103, voi asua kotona, koska hänen poikansa Pentti Rainosalo, 76, toimii isänsä omaishoitajana. 

Väinö Rainosalo ja Pentti Rainosalo istuvat television äärellä kokkolalaisen omakotitalon olohuoneessa. Nyt katsotaan urheilua, mutta usein Pentti lukee isälleen ääneen paikallislehteä.

– Kun minä poloinen en enää näe lukea kuin otsikot, Väinö valittelee.

– Rinta rinnan ovat huonontuneet kuulo ja näkö, ihmisen kaksi tärkeintä aistia. Kärsin siitä, etten pysty lukemaan.

Teksti-tv:n uutiset Väinö pystyy katsomaan isosta taulutelevisiosta, mutta siellä on vain kansainvälisiä asioita.

– Minua kiinnostavat myös Kokkolan asiat, ja tulee meille Ilmajoki-lehtikin. Muutama viikko sitten siellä oli vanhan työkaverini Martin 100-vuotisilmoitus. Soitin vanhainkotiin ja hoitajat ihmettelivät, että ei ole ennen 103-vuotias soittanut 100-vuotiaalle!

Aluksi Penttiä ei kelpuutettu omaishoita­jaksi hänen ikänsä takia.

Ruokahalu heräsi kotona

Pentti Rainosalo on ollut viisi vuotta isänsä omaishoitaja. Väinö jäi leskeksi kymmenen vuotta sitten ja asui viisi vuotta yksin kotona. Sitten hän mursi lonkkansa ja oli moneen otteeseen sairaalassa.

– Myönsin, etten pärjää yksin kotona. Olin niin heikkona. Pentti vuokrasi asuntonsa ja tuli tähän kanssani. Hän oli ollut leskenä jo minua pidempään.

Aluksi Penttiä ei kelpuutettu omaishoita­jaksi hänen ikänsä takia.

– Se tuntui pahalta, sillä isä saa taatusti hyvää hoitoa täällä. Aloitin toukokuussa ja vasta joulukuussa minut hyväksyttiin.

Väinöllä meni sairaalassa ruokahalu, ja paino putosi paljon. Kotona ruokalu palasi hiljalleen.

– Suuri apu oli konjakin hintaisesta apteekin ravintolisästä, Calogen nimeltään. Siitä isä sai energiaa ja ruoka alkoi maistua.

"Isä kehuu, että puuro menee liukkaasti alas."

Pentti kokkaa kaikki ruuat, usein tarjolla on kalaa. Jokainen aamu aloitetaan puurolla ja marjoilla.

– Soseutan karviaista, herukkaa, mustikkaa ja tyrniä lautaselle, sitten puuroa ja hunajaa ja marjasoppaa. Isä kehuu, että menee liuk­kaasti alas, Pentti hykertelee.

Pentti on innokas marjastaja, pakastin on vitamiinipommeja täynnä.

Urheilu pitää virkeänä

Väinö on ahkera penkkiurheilija. Hänen suosikkinsa on snooker, yksi biljardin muoto.

– Seurasin snookerin maailmanmestaruuskisoja Eurosportilta kahdeksan tuntia päivässä. Sitä tahtoo vain tulla liika harvoin.

– Talvella tulee taas kahden viikon välein. Keväällä kisat kestivät 17 päivää, puoleenyöhön asti. Minä nukuin istuallani, ja isä kommentoi tämän vaativan turnauskestävyyttä, Pentti nauraa.

Snookerin ammattilainen Ronnie O’Sullivan on Väinön suosikki. Lapsenlapsen englantilainen urheilutoimittajamies hankki Väinölle Sullivanin kuvan ja terveiset.

– Sukulaismies kertoi, että yli 100-vuotias ukko Suomessa seuraa sinua, Väinö nauraa ja näyttää kuvaa.

Väinöllä ei ole juttuseuraa toimintakeskuksessa. Suurin osa on häntä nuorempia ja huonokuntoisempia.

Kalastus koukuttaa

Väinö viettää kolme päivää kuukaudessa Honkaharjun toimintakeskuksessa. Sillä aikaa Pentti on esimerkiksi maalannut venevajan, kalastanut, marjastanut, oleillut mökillään Trullevissa ja tehnyt pojalleen halkoja.

– Olen aina tykännyt pilkkoa puita kirveellä, mutta 20 vuotta sitten huomasin, että tärähdys ei sovi rytmihäiriöihin. Nyt hoidan homman helposti halkomakoneella. Ja kalastus on kuin tauti, ei siitä pääse irti, Pentti nauraa.

Väinö menee Honkaharjuun mielellään, sillä hänellä on siellä oma huone ja televisio. Tilat ovat avarat.

  – Mutta suurin osa on paljon minua nuorempia ja huonokuntoisempia. Eivät muista edes lapsiensa nimiä. Juttuseuraa siellä ei juurikaan ole, Väinö toteaa.

Väinöllä on kuusi lasta ja kaikkiaan jälkeläisiä 33. Lapsista nuorimman ja vanhimman ikäero on 30 vuotta, sillä vaimo sai esikoisen 19-vuotiaana ja kuopuksen 49-vuotiaana.

– Jälkeläisten puolisoissa on seitsemää kansallisuutta. Suomi, Ruotsi, Englanti, Hollanti, Saksa, Kreikka ja Liettua, Väinö luettelee.

Ei päivääkään ilman jumppaa

Pentti kertoo isän olevan kova poika jumppaamaan. Hän kaatui postilaatikolla kolme vuotta sitten ja mursi lonkkansa. Vastoin kaikkia odotuksia hän kuntoutui, 100-vuotiaana.

– Isä on sotaveteraanina oikeutettu kahden viikon kuntoutukseen vuosittain. Muutama vuosi sitten hän kyllästyi siihen ja saimme vaihdettua sen jumpparin kotikäyntiin kerran viikossa.

"Aluksi jumppasin 40 toistoa monta kertaa päivässä. Sairaanhoitaja käski vähentää."

Seitsemän vuotta sitten meni Väinön olkapään jänne, kun hän kiristi pyykkinarua ja kaatui kivikkoon. Leik­kauksessa olisi ollut olematon onnistumismahdollisuus. Jumppa auttoi.  

– Minulla on kumiremmejä, joilla reenaan liikettä siihen asti, missä ottaa kipiää. Teen harjoituksen monta kertaa päivässä. Aluksi tein 40 kertaa joka raajalla eli 160 kertaa. Sitten rupesi ottamaan pumpusta. Sairaanhoi­taja käski vähentää, ja nyt teen 10–20 kertaa per raaja, 3–4 kertaa päivässä.

Väinö ottaa usein päiväunet aamupäivällä ja toiset iltapäivällä.

– Jos ei televisiossa ole mitään erikoista, olen jo ennen yhdeksää sängyssä. Vessassa pitää käydä monta kertaa yössä, mutta olen niin hyväuninen, etten kerkiä peittoa laittaa päälle, kun jo nukahdan.

"Hyvin me pojat täällä pärjäämme."

Pientä apua omaishoitajalle

Kotisairaanhoitaja käy kahden viikon välein tarkista­massa Väinön lääkkeet, verenpaineen ja painon. Hän järjesti keuhkokuumeeseen sairastuneen Väinön sairaalaan ilman jonotusta.

– Hyvin me pojat täällä pärjäämme. Marttojen kautta on kahdesti kuussa siivous veteraanikuntoutuksen piikkiin. Toiset kaksi kertaa kuussa maksamme itse. Omaishoitajien yhdistyksen kautta saa kerran kahdessa viikossa apua kolmeksi tunniksi, Pentti kertoo.

Pentti kertoo isänsä hyväksyneen turvarannekkeen vasta pari kuukautta sitten.

– Lähdin käymään asioilla, ja isää alkoi heti huipata. Hän oli istunut lattialla sohvaan nojaten 1,5 tuntia. Turvaranneke olisi saanut minut palaamaan kotiin.

Väinö toteaa kärsineensä huimauksesta monta vuotta.

– Jos makaan ja nousen nopeasti, huippaa. Kun istun pienen aikaa, niin olo tasoittuu.

Haastattelun jälkeen Pentti siirtyy marjasouviin.

– Minulla on puoli ämpäriä karviaisia perkaamatta. Se on hidasta hommaa, kun pitää ottaa molemmat päät pois.

Väinö aikoo soittaa kansanopistoaikaiselle ystävälleen Lempille Etelä-Pohjanmaalle.  

– On mukava soittaa Lempille, sillä kuulen hänen äänensä hyvin. Suurin osa naisten äänistä on puhelimessa niin korkeita, etten kuule niitä. Lempi on muuten 101-vuotias, Väinö nauraa.

 Artikkeli on alun perin ilmestynyt ET-lehden numerossa 17/2014.

Isä ja poika Rainosalo

Väinö Rainosalo
Syntynyt 1911 Ilmajoella, asunut Kokkolassa vuodesta 1945.
Perhe Leski, kuusi lasta. Siitä alenevaa polvea 27 lasta.
Harrastaa Urheilua, erityisesti snookerin katsomista televisiosta.
Työura Armeijan palveluksessa ammusvaraston hoitajana. Viime vuodet
keilahallin hoitajana.

Pentti Rainosalo
Syntynyt 1938 Ilmajoella, asuu Kokkolassa.
Perhe Leski, yksi poika, kolme pojanpoikaa.
Harrastaa Kalastusta, mökkeilyä ja marjastusta.
Työura Liikealalla ja vuodesta 1971 ammatti­kalastajana.

Lue lisää ET-lehden henkilöjuttuja tästä.

 

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.