Hyvät kahvit kuuluvat itseoikeutetusti Alli Majapuron ja hänen turvarinkinsä päiväohjelmaan. Seurana miniä Irmeli ja tytär Pirkko.
Hyvät kahvit kuuluvat itseoikeutetusti Alli Majapuron ja hänen turvarinkinsä päiväohjelmaan. Seurana miniä Irmeli ja tytär Pirkko.

Lähiomaisten piiri huolehtii, että pian 100-vuotiaan Alli Majapuron päivissä on turvaa, läheisyyttä ja iloa: ruokahuolto, lääkintä, tekniset palvelut ja huvitukset pelaavat. – Olen etuoikeutettu, Alli kiittelee.

Kanelipipareita, nisua ja kakkua. Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro on kattanut päiväkahvit äitinsä keittiöön. Pöytäliina on silitetty ja kahvimaito on nätisti nekassa. 

Ilman päiväkahvia elämästä ei tulisi mitään. Kahvin tuoksussa vaihdetaan kuulumiset ja kysellään voinnit. Ellei pöydässä Allin kanssa istu Pirkko niin sitten poika Reijo ja miniä Irmeli tai Pirkon tytär Paula. Ja aina nauretaan, joskus kyynelten läpi kuten nyt huhtikuussa: Alli kaatui pääsiäisenä, ranne murtui ja on nyt paketissa. 

– Olen huomannut, että ihmisellä pitää olla kaksi kättä. En saa nyt vaatteitakaan kunnolla itse puetuksi – puhumattakaan, että saisin purkkeja auki, Alli sanoo ja katsoo vasemman kätensä tummuneita sormia kipsin päässä. 

– Kohaus vain kuului makuuhuoneesta, kun äiti kaatui kurkottaessaan jotain ylähyllyltä, Pirkko, 68, kertoo. Hän ja hänen Tukholmassa asuva tyttärensä Pipsa kuulivat sen olohuoneen puolelle.

Kaatumisen jälkeen Reijo laittoi vaatekomeroiden sisäseiniin kahvat, joista voi pitää toisella kädellä kiinni ja kurkottaa toisella. 

Viisi vuotta sitten Allin molemmat ranteet murtuivat.

– Olin lähdössä sauvakävelemään ja putosin ulkoportailta, kun en yltänyt kaiteeseen. Sen jälkeen taloyhtiö laitatti lisäkaiteen portaisiin, hän kertoo.

– Tulemuksia on, mutta aina niistä on selvitty, Pirkko toteaa.

Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.
Allin miniä Irmeli osallistuu turvarinkiin niin saunaseurana kuin siivoajanakin.

Jokaista tarvitaan

Kahvin höyrytessä kupeissa Alli kertoo turvaringistään, jonka takia hän teki ison irtioton ja muutti Lappeenrannasta Helsinkiin 90-vuotiaana. 

Omaisten ringissä jokaisella on omat tehtävänsä, ja kaikkia tarvitaan. 

Pirkko huolehtii syömiset ja juomiset, leikkaa hiukset ja siivoaa. Paula hoitaa haavat ja lääkitsee kivut sekä tulee vakituiseksi saunakaveriksi perjantaisin. 

Reijo on kyytipoika ja huolehtii, että tekniset vempaimet kuten televisio, puhelin ja turvaranneke toimivat. Irmeli keksii huvituksia, on lämminhenkistä seuraa, siivoaa vuorollaan ja toimii varasaunakaverina, jos Paulalla tai Pirkolla on este. 

Vaikka Alli tarvitsee apua, häntä ei saa paapoa. –Onhan minulla järki tallella, Alli sanoo.

Pirkko asuu vain 400 metrin päässä, Paula parin kilometrin päässä ja Reijo vaimoineen 20 minuutin ajomatkan päässä. 

– Tosi hyvä, että meitä on niin monta, Pirkko sanoo.

Varahenkilöitä ovat lisäksi Reijon ja Irmelin aikuiset lapset Jussi, Ville ja Katja

Alli pitää itseään etuoikeutettuna.

– Minusta tuntuu, että ne yksin asuvat vanhukset, joilla ei ole omaisia, ovat heitteillä, hän pohtii. 

Pirkko sanoo, että vaikka Alli apua tarvitseekin, hän kieltää paapomasta itseään.

– Onhan minulla järki tallella. Haluan olla omatoiminen kaikessa mihin pystyn. Normaalisti tiskaan ja pesen pyykkini itse, Alli sanoo. 

Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.
Alli Majapuron omaisten turvaringissä jokaisella on omat tehtävänsä. Pirkko-tytär on luottokampaaja.

Äidin seura on rikkautta

Alli kertoo, että ennen yhdeksääkymmentä ikävuotta hän ei tiennyt vanhuudesta mitään. Sitten alkoivat tasapainovaikeudet, piti saada kuulolaite, tuli kaatumisia ja osteoporoosidiagnoosi. 

– Rollalla olen kulkenut ihan hyvin. Se on jumpatessakin mainio tasapainoväline. Pistän jarrut päälle ja alan nostella jalkoja.

Normaalisti Pirkko käy Allin luona päiväkahvien aikaan ja tuo päivällisruoan termoksessa iltapäivällä. 

"Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle."

Alli sanoo, että Pirkolla on hänestä paljon hommaa.

– Minun lisäkseni hän hoitaa tuttaviensa kissoja ja koiria. 

Pirkkoa naurattaa. Tottahan se on. Nyt kun Alli on yksikätinen, Pirkko käy monta kertaa päivässä. Joskus hän jää yöksikin, mutta ei hän valita. Päinvastoin, hän tuntee elävänsä elämänsä parasta aikaa. 

– Jotkut tuttavat ovat kysyneet, enkö ollenkaan pääse nauttimaan eläkepäivistä. Minähän nautin kaiken aikaa! Tämä, että saan olla äidin kanssa ja auttaa häntä, on äärettömän rikasta aikaa minulle, Pirkko sanoo. 

Hän lisää, että täytyy olla myös aivan omaa hauskaa tekemistä. Hänelle sitä ovat runojen kirjoittaminen ja senioreiden luova tanssi. 

Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.
Rollaattori on Allin jumppateline. Jarrut vain päälle ja harjoittelu voi alkaa.

Opettaja ja ylpeä siitä

Omaiset tuntevat Allin itsenäisenä ja määrätietoisena oman tien kulkijana.

Opettajan ammatti oli hänen kutsumuksensa nuoresta pitäen. Sen hän myös piti, vaikka isä oli sitä mieltä, että häntä tarvittaisiin kotona sairaan äidin apuna. 

Alli valmistui opettajaksi Raahen opettajaseminaarista välirauhan aikana 1941 ja asettui sodan jälkeen opettajaksi syntymäpitäjäänsä Soiniin. Mäkelänkylän pikku koululla vierähti 10 vuotta ja kirkonkylällä yli 20 vuotta. 

Alli myös avioitui heti sodan loppuvaiheissa saman pitäjän pojan, autoilija-yrittäjä Matti Eemeli Majapuron kanssa. Reijo syntyi vuonna 1945 ja Pirkko 1946. 

Pirkon mukaviin lapsuusmuistoihin kuuluu lausunta yhdessä äidin kanssa.

– Automiesten iltamissa lausuin "miauu minun kanani, kotkot minun kissani", Pirkko muistelee nauraen.

20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Alli muutti Helsinkiin lähelle lapsia. Eikä ole katunut.

Peruskoulun tulo hämmensi Allin opettajan työtä hetkeksi. 

– Ajattelin, että tulkoot, minä opetan kuten ennenkin, Alli nauraa.

Alli jäi yksin, kun Matti-puoliso kuoli vuonna 1970. 

– Onneksi minulla oli työ, johon uppoutua.

Vuodet alkoivat kulua hitaammin, kun Alli jäi eläkkeelle vuonna 1977. Mutta eipä aikaakaan, kun päiviin tuli taas säihkettä. Alli tapasi Lehmirannan lomakeskuksessa eteläkarjalaisen Eeron ja muutti uuden rakkauden vuoksi Soinista Lappeenrantaan. 

Suru oli suuri, kun Eero sitten kuoli. Allista tuntui, että kaikki jättävät hänet yksin.

Eeron kuoltua Alli päätti muuttaa 20 Lappeenrannan-vuoden jälkeen Helsinkiin, lähelle lapsia.

– Enkä ole katunut. 

Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.
Alli nauttii kotiruuasta. Syömisistä vastaa tytär Pirkko.

Vyöruusukin vielä

Allin ranne on vielä kipsissä, kun hänelle puhkeaa paha vyöruusu. 

Tyttärentytär Paula, 50, käy hänen luonaan enimmäkseen vapaapäivinään viikonloppuisin, mutta nyt on mummissa niin monta hoidettavaa paikkaa, että Paula tulee viikollakin.

– Miltä kylki on tuntunut? hän kysyy Allilta.

– Kipeältä. Vitsit ovat olleet vähissä, Alli sanoo. 

Paula on tullut apteekin kautta ja kassi pullottaa Bellavitaa, suonikohjuvoidetta, perusvoidetta, osteoporoosilääkettä ja kipulääkettä. 

Samalla Paula palauttaa Allille pankkikortin, jolla hän on maksanut apteekin tuotteet. Alli antaa sen Pirkolle, joka tarvitsee sitä seuraavana päivänä ruokakaupassa. 

Alli huomauttaa olevansa kyllä selvillä, missä hänen pankkikorttinsa kulloinkin seilaa. 

Alli-mummi on Paulalle rakas. –Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Allin osteoporoosi, vyöruusu tai säärihaava eivät ole Paulalle uutta auringon alla. Hän on Helsingin kaupungin kotisairaalan ylilääkäri, ja on 15 vuotta kulkenut hoitamassa vanhuksia kotona. 

– Mutta yhtä pahaa vyöruusua en ole ennen nähnyt, hän sanoo. 

Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.
Paulalla riittää hommaa, kun ranteen lisäksi Allia vaivaa ärhäkkä ruusu.

Paula pääsee mielestään vähällä Allin hoitotiimissä, kun hoitaa vain lääkkeiden hankinnan ja terveysasioihin liittyvät jutut.

– Mummista huolehditaan hyvin, hän sanoo hellyyttä äänessään. 

Paula kertoo, että hän muutti opintojensa jälkeen aikoinaan Oulusta Lappeenrantaan töihin siksi, että mummi asui siellä. Mummi on hänelle rakas.

– Olen oppinut häneltä itsellisen ihmisen elämänasennetta.

Krypton kimppuun

Allin kipsi poistetaan toukokuun toisella viikolla. Ranne on parantunut hyvin. Vyöruusukin helpottaa päivä päivältä. 

Reijo, Irmeli ja Pirkko ovat käymässä yhtaikaa ja päiväkahvit on nautittu. 

Kun postiluukku kolahtaa, Reijo äkkää, että nyt tuli Apu. Hän selaa lehdestä krypton esiin ja alkaa arvuutella Allin kanssa avainsanana toimivaa kuvaa. 

– Mikä lintu? 

– Sehän on korppi, Alli vastaa. 

"Kun meiltä muilta unohtuvat nimet, Alli muistaa ne."

Keittiön pöydän ääressä alkaa krypton ratkaisu, joka on Allin hupi sen jälkeen kun ristikoiden teko jäi pari kolme vuotta sitten. 

– Tuntuu mukavalta, että äidillä älli leikkaa ja muisti pelaa. Kun meiltä muilta nimet unohtuvat, niin Alli muistaa. Se pistää ihan harmittamaan, Reijo paljastaa ja jatkaa, että äiti nousee portaatkin kevyemmin kuin hän – siitäkin huolimatta, että hän ja Irmeli ovat ottaneet aamujumpan ohjelmaansa Allin esimerkistä.

Irmeli ihailee, että Alli koukistelee lattialta roskat suorin jaloin. Hän haluaa pystyä samaan, jos yhtä vanhaksi saa elää.

Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.
Kryptoristikoiden ratkominen on Allin hupia. Entisellä opettajalla sanat ovat hallussa.

Reijo sanoo, että äidin pärjääminen on hänellä usein mielessä. Onhan hän yöt yksin.

– Kaatuminen käy niin äkkiä, jos rupeaa huimaamaan ja tasapaino heittää. 

Jos jotain tapahtuu, Allin turvaranneke hälyttää ensin Pirkon, joka on äitinsä luona viidessä minuutissa. Jos Pirkko ei vastaa, Paulan puhelin hälyttää, sitten Reijon. 

Alli ei ole kertaakaan tieten tahtoen käyttänyt turvarannekkeen hälytystä, mutta kerran vahingossa, jolloin hälytys meni Reijolle. 

– Mutta ei siellä sitten mitään hätää ollutkaan, hän naurahtaa. 

Vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, yhdenvertainen.

Ennen eläkkeelle siirtymistään Irmeli teki töitä ikäihmisten parissa sairaanhoitajana. Hän pohtii, että ikäihmiselle on tärkeää saada tuntea itsensä tarpeelliseksi. 

– Olemassaolollaan ja elämänhistoriallaan Alli antaa perspektiiviä menneeseen ja tuo jatkuvuutta tulevaisuuteen. 

Irmelin mielestä vanhuksen kanssa tärkeintä on olla oma itsensä, niin, ettei katso ylhäältä eikä alhaalta vaan silmän tasalta. 

– Tulee olla ihminen ihmiselle.

Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.
Teknisten vempeleiden kunnossapito ja kyyditykset ovat Allin pojan Reijon tehtäviä.

Tämä päivä on hyvä

Usein Allin viikkoon ilmaantuu jotain arkipäivää kohottavaa. Niin kuin äskettäin Reijon ja Irmelin pojan kaksosten ristiäiset, Armi Ratian elämästä kertova elokuva ja makkaranpaistoretki kaupungin ulkoilualueelle. 

– Toisinaan tuntuu tyhjältä, kun ikätovereita ei ole. Olisi onnetonta, jos olisin ihan yksin. Onneksi ovat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, Alli sanoo.

"Ruumiin voimat katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä", Alli sanoo.

Hän ei toivo itselleen mitään parempaa kuin se mitä hänellä nyt on. 

– Vanhuus on luopumista. Jäljelle jää kuitenkin ihminen. Vaikka ikää on, olen täysin sielun voimissa. Ruumiin voimat vain katoavat, mutta yritän ajatella mitä kaikkea vielä voin tehdä, Alli sanoo.

Kuolemakaan ei ole kielletty puheenaihe Majapuroilla. 

– Minusta on aina tuntunut siltä, että lähden kuin äitini, sairastamatta, nopeasti. En haluaisikaan kenenkään vaivoiksi jäädä, hän sanoo – ja alkaa suunnitella retkeä Haagan alppiruusupuistoon ja hurvittelua Itäkeskuksessa Pirkon kanssa. 

Allilta kysytään usein pitkän iän salaisuutta.

Parhaiten hän sanoo sen runollaan: 

Kohtuus kaikessa olkoon
elämäsi ohjeena.
Älä märehdi menneitä
älä tulevaisuuden taakkaa kanna.
Tämä päivä on hyvä päivä.

Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.
Allilla on turvaringissään oma lääkäri, tyttärentytär Paula (oik.), jolle kotisairaanhoito on tuttua jo työn puolesta.

Juttu on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 13/2015. 

Mitä Allille kuuluu nyt, syksyllä 2016?

Lämpimät onnittelut, Alli 100 vuotta!

Alli Majapuron 100-vuotissyntymäpäivä koittaa maanantaina syyskuun 26. päivä. Juhlallisuuksia vietetään edellisenä lauantaina komeissa puitteissa, nimittäin Akseli Gallén-Kallelan museon vieressä sijaitsevassa ravintolassa, Helsingin Tarvaspäässä.

-Se on kaunis puinen pitsihuvila ja sopivan matkan päässä, Alli Majapuron tytär Pirkko Majapuro kertoo puhelimessa.

Juhlaväkeä on tulossa 30–40 henkeä: perheenjäseniä ja ystäviä. Vieraita saapuu myös Alli Majapuron synnyinseudulta Soinista.

-Onnistuin tavoittamaan myös yhden äidin opettajakollegoista, ja hänkin osallistuu juhliin, Pirkko Majapuro kertoo

ET-lehti toivottaa Alli Majapurolle parhainta onnea ja kauniita syyspäiviä!        

Liikunta on näyttelijä Jukka Puotilalle elämäntapa.

Näyttelijä, imitoija ja tv-isä Jukka Puotila on kokenut elämässään kaksi pysähdystä. Juuri ne ovat opettaneet, mikä on koomikon työn tärkein sisältö.

Näyttelijä Jukka Puotila pölähtää harjoituksista Kansallisteatterin ruokalaan Morkkuun. Rooliasu on vaihtunut siviileihin.

Kädenpuristus on jämäkkä. Puotila näyttää hyväkuntoiselta ja trimmatulta, mutta kasvojen uurteet kertovat oman tarinansa.

Puolitoista vuotta sitten loppukesästä Puotila sai tietää sairastavansa suusyöpää. Se oli sokki, joka aiheutti epätodellisen ulkopuolisuuden tunteen. Puotila pelkäsi menettävänsä äänensä, näyttelijän tärkeimmän työvälineen. Hän myös suri sitä, kuinka paljon hänen sairautensa vaati läheisiltä, varsinkin vaimolta Annelilta.

Puotila joutui – tai pääsi – nopeasti leikkaukseen sekä säde- ja sytostaattihoitoihin. Ne olivat rankkoja. Hän muun muassa menetti makuaistinsa väliaikaisesti.

Asia nousi otsikoihin, koska syksyn roolit ja iso 60-vuotisjuhlakiertue peruttiin. Oli henkisesti raskasta potea ja samalla käsitellä sairautta vielä julkisuudessakin. Toisenlaisessa ammatissa hän olisi voinut sairastaa rauhassa.

Lohdukseen hän kuitenkin huomasi, että asialla oli kääntöpuoli. Ihmiset tulivat kertomaan hänelle vaikeuksistaan.

– Sain auttaa ja vahvistaa ihmisten elämänuskoa. En ollut ymmärtänyt, että julkisuus voi toimia noinkin päin, hän sanoo.

Ohjelmatoimistot toivoivat, että jos paraneminen etenee suotuisasti, Puotila palaisi keikoille nopeasti. Hän aloittikin kiertueen vain nelisen kuukautta hoitojen päättymisestä helmikuussa 2016.

– En tiedä, olinko niin hyvin vielä toipunutkaan, mutta työnteko varmaan auttoi. Tuli muuta ajateltavaa.

Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.
Jukka Puotila on aina halunnut hauskuuttaa.

Treeniä joka päivä

Puotila vaihtaa jatkuvasti asentoa ja taputtelee pöytää. Mies on täynnä hallitusti purkautuvaa energiaa.

– En ole koskaan ollut varsinaisesti urheilija, vaikka ehkä olisin sitä halunnut. Isä oli hyvä voimistelija, ja perheessä kaikki lapset tekivät jotakin. 50- ja 60-lukujen Suomessa lasten urheiluharrastukset eivät olleet koko perheen yhteinen juttu niin kuin nykyisin.

– Se oli sellaista pihasporttia, halpaa touhua verrattuna esimerkiksi hallijääkiekkoon. Kentät tehtiin itse, samoin välineet.

Television vaikutus oli suuri. Suomalaiset yleisurheilijat menestyivät, joten Puotila ja hänen kaksi nuorempaa veljeään suosivat juuri kenttälajeja.

Liikunta kuului arkeen. Koulu- ja muut matkat taitettiin polkupyörällä, kävellen tai hölkäten. Talvisin espoolaispojatkin hiihtivät.

– Nykyisin se ei ole niin luontevaa. Jotkut liikkuvat paljon, toiset eivät yhtään. Kun olin armeijassa, keskimääräinen Cooper-testin tulos oli 2700 metriä. Nyt se on 400 vähemmän.

Puotila itse juoksi intissä 3400 metriä.

"Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä. Mutta eihän se niin mene."

Liikunnan harrastaminen piti iskun päällä koko ajan, ja siitä tuli elämäntapa. 1980-luvulla Puotila ehti olla vuoden Jouko Turkan opissa. Siinä rytinässä hyvästä fysiikasta oli hyötyä.

– Turkan harjoitusten jälkeen ei tarvinnut lähteä salille eikä välttämättä ottaa kirjaakaan käteen, Puotila naurahtaa.

Hän treenaa edelleen joka päivä. Sulkapallo on tauolla, koska pelikaveri on menossa leikkaukseen, mutta lenkkeily ja punttisali ovat ohjelmassa. Puotila on innostunut olympianostosta, johon kuuluvat tempaus ja työntö. Nostamisen tekniikka kiehtoo.

Tavoitteena ei varsinaisesti ole pysyä hoikkana, hyvässä kunnossa tai terveenä. Hyvä olo liikuntasuorituksen jälkeen on vain niin addiktoiva tunne, ettei treenaamista voi lopettaa.

– Kun sairastuin, mielessä kävi ajatus, että miksi juuri minä, joka olen pitänyt itseni kondiksessa. Mutta eihän se niin mene.

Tekstiä päähän

Esiintyjän tunneskaalaan kuuluu jännittäminen. Ensimmäiset minuutit ratkaisevat. Koomikko on yksin, apuja ei tule mistään.

Jännitys on eri asia kuin esiintymispelko. Iso tähti voi olla yleisön edessä kuin kotonaan, mutta kun kysytään, mikä on vaikeinta, vastaus kuuluu: lamauttava esiintymispelko.

– Jännittäminen on lataus, jolla saan itsestäni enemmän irti. Mitä suurempi on kynnys nousta lavalle, sitä parempi esitys.

Hyvä muisti ja oppimiskyky ovat näyttelijälle tärkeitä työkaluja.

– En erityisesti treenaa muistiani, mutta Kuolema Venetsiassa -näytelmää tehdessä oli mukava todeta, että teksti vielä menee päähän. Sitä on aika paljon.

Puotila opettelee vuorosanat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.

– Jotkut osaavat harjoitella käsikirjoituksen kanssa ilman, että heidän elekielensä kärsii. Itse haluan siitä nopeasti eroon.

"Välillä unohdan, että urani on lähtenyt lentoon sadusta."

Keikka Vihannissa

Puotila on luontaisen lahjakas imitoija. Nuorena miehenä Myrskylintujen nukkeja tai sheriffi McCloudin ja Columbon kaltaisia amerikkalaisia tv-hahmoja matkiessaan hän ei oikeastaan tiennyt, mistä siinä oli kysymys.

– Sitten näin, kuinka Reijo Salminen teki imitaatioita televisiossa, ja hyvin tekikin. Silloin sain asialle nimen.

Esiintymishaluissaan nuori Puotila pyöri helsinkiläisen hotelli Intercontinentalin yökerhossa Ballroomissa. Hän oli tavallisena asiakkaana, mutta paukutteli menemään pöydästä toiseen hauskuuttaen ihmisiä jutuillaan.

– Viimein joku alkoi kysellä, että kuka tämä tyyppi oikein on? Pian ohjelmatoimisto Polar-artisteista otettiin minuun yhteyttä.

Puotila värvättiin juhannuskeikalle Vihantiin Pohjois-Pohjanmaalle. Se reissu opetti, että jos lavahommia aikoi tehdä, piti olla ohjelmisto.

– Välillä unohdan, että urani on tosiaan lähtenyt lentoon tuollaisesta sadusta.

"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.
"Hattuun ei saa nousta" on Jukka Puotilan motto.

Pysäyttävä burnout

Kun Puotila pääsi keikkaputkeen, häntä neuvottiin takomaan niin kauan kuin rauta on kuuma. Että kohta keikat loppuvat.

Kyllä hän sitten takoikin. Oli teatterirooleja, lavakeikkoja, tv-sarja Ruusun aika, sketsiohjelmia, dubbauksia. Puotila nousi koko kansan tietoisuuteen, ja kiirettä piti.

Hän eli vuosikausia aikataulupuristuksessa, joka ei voinut olla kovin terveellistä. 1990-luvun puolivälissä tulikin stoppi, kun hän sairastui uupumukseen. Siihen liittyi myös paniikkikohtauksia.

Pöydällä oleva Puotilan puhelin hälyttää hiljaisella. Illaksi on tiedossa menoa, mutta ei tällä kertaa sentään esiintymistä. Jotain pakkopysähdykset ovat työnarkomaanille opettaneet.

– Omaa rajaansa ei tiedä, ennen kuin se tulee vastaan. Ihminen kestää pirusti positiivista painetta. Mikään ei epäilytä, kun asiat sujuvat ja yleisö ihailee.

Burnoutin jälkeen Puotila piti teatterista kuukauden tauon, mutta palasi pikku hiljaa töihin. Kotikatua alettiin kuvata, ja Puotila lähti mukaan koko kansan televisioisäksi.

Televisiosarjan tekeminen tuntui rauhalliselta verrattuna Tsa tsa tsan kaltaiseen sketsiviihteeseen. Työtahti hellittikin hetkeksi, kunnes kone alkoi taas ottaa kierroksia. Mutta ei niin päättömiä kuin ennen burnoutia.

– Nuorin poikani syntyi, ja elämässä alkoi uusi vaihe. Se oli itsetutkiskelun paikka. Mikä on motivaationi? Olinko taiteilijana se, mikä halusin olla?

Herkkää ja tarkkaa

Luovan työn ja urheilunkin yhteydessä puhutaan usein flow'sta, tilasta, jossa ihminen toimii äärimmäisen keskittyneesti unohtaen häiriötekijät.

– Se liittyy kaikkeen intensiiviseen tekemiseen, mutta ei se aina tule, kokenut esiintyjä tietää.

– Kun edesmennyt formulakuski Ayrton Senna kerran kaasutteli täydellisen kierroksen, kaikki tapahtui kuin itsestään. Uskovaisena miehenä hän sanoi ajaneensa Jumalan kasvot edessään.

Puotila itse muistaa kokeneensa flow'n muutamia kertoja. Silloin hän on huomannut olevansa äärimmäisen nopea, herkkä ja tarkka. Kaikki on mennyt kymppiin.

"On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä."

Hän taputtaa pöytää ja naksuttaa kielellä samassa rytmissä. Naps, naps, naps.

– Juuri se tarkkuus on ihmeellinen juttu. Sillä on jotain tekemistä maanisuuden kanssa. Raja esittäjän ja yleisön väliltä poistuu. Yhtä lailla yleisö on flow'ssa.

Nuorena Puotila koki elämän rajatonta hurmaa ajaessaan keskellä yötä keikalta kotiin. Radiosta tuli Paula Koivuniemen Kuuleeko yö. Vanhetessa ymmärrys rajallisuudesta ja kyynisyyskin lisääntyvät.

– On eri juttu vetää show kolmevitosena kuin kuusikymppisenä. Ennen katsottiin, että kuka tämä tyyppi on, mutta nyt, että no, Puotila, annas tulla.

Taiteilija voi vuosien karttuessa kehittyä paremmaksi, mutta tietynlainen nuoruuden into on keikkamiehelle elinehto. Siteeraamalla Thomas Mannin tekstiä Puotila löytää oikeat sanat kuvaamaan ajatuksiaan.

- "Vaikka koko kansa kunnioittaa minua mestarina, se ei tyydytä minua itseäni. Itsestäni tuntuu, että työstäni puuttuvat tulisena räiskyvän ja leikkivän mielen ailahdukset", kuuluu ikääntyvän kirjailijan repliikki näytelmässä Kuolema Venetsiassa.

Lohtua ja voimaa

Viihdyttäjän jutut muuttuvat elämänkokemuksen myötä. Asiat, joita kaipaa menneisyydestä, ovat samoja, joita kaikki kaipaavat.

– Yleisöni on suurimmaksi osaksi samaa ikäluokkaa kuin minäkin. Saatan vetää ihan tavallista juttua, kuten millaista on, kun lapset ovat lähteneet kotoa, ja se uppoaakin.

Puotilalta on kysytty, nousiko menestys hattuun.

– Yleisön eteen ei ikinä mennä takki auki. Takki auki voi kyllä poistua, jos on onnistunut.

– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.
– Jos huumori on omiaan saamaan aikaan naurun, se on ihmiselle aivan vastustamaton reaktio. Se on salaviekas keino. Joku voi yrittää vastustella, että "minähän en näille naura", mutta yhtäkkiä se tulee sieltä kuin pieru, jota ei pysty pidättämään, Jukka Puotila kuvailee.

Parasta palautetta on, kun joku sanoo unohtaneensa elämänsä vaikeudet 45 minuutiksi.

– Mies pyörätuolissa kertoi, että hänellä oli annettu puoli vuotta elinaikaa, mutta show'ni jälkeen tuli tunne, että hän elää ainakin vuoden. Tällainen motivoi nousemaan lavalle.

Koomikot ovat kansan terapeutteja. Nauru on pitelemätön tie ihmisen sisimpään.

– On iso asia, jos voi tuoda ihmisille lohtua ja voimaa. Elämässä tärkeintä on, että pystyy auttamaan. Sen arvon ymmärtää, kun itse tarvitsee apua.

Puotila on näytellyt Suomen Kansallisteatterissa liki 34 vuotta. Syksyllä hän luopuu vakinaisesta pestistä, mutta jatkaa Suomen 100-vuotisjuhlanäytelmässä Koivu ja tähti.

Puotila haluaa hiljentää tahtia ja laskeutua pehmeästi eläkeikään, joka on näyttelijöillä 63 vuotta. Koko kansan tv-isä haluaa olla oikea isoisä lapsenlapsilleen.

6 x Mikä kutkuttaa, Jukka Puotila?

Loiri. Vesa-Matti Loiri on ollut minulle tärkeä vanhempi kollega. Vaikka kuinka yrittäisi ohittaa, Vesku on aina Vesku.

Benny Hill. The Benny Hill Show pyöri pitkään Suomessakin. Se oli hulvatonta sketsien, parodioiden ja laulujen kimaraa. Tissifetisisti Benny jakoi kyllä mielipiteitä.

Farssit. Farssi oli minulle vieras laji, kunnes 2003 lähdin Tampereen Komediateatterin kesäproduktioon Ei nyt, Rakkaani. Siinä oli mukana myös varsinainen taituri, Jukka Leisti.

Soini & Hakkarainen. Molemmat persut, Timo ja Teuvo, tuovat aina valoa päivään. Heissä on piirteitä, joihin imitoija pääsee kiinni, toisin kuin suurimpaan osaan nykypoliitikoista.

Marja Tyrni. Aku Hirviniemi on tehnyt aikamoisia hahmoja ensimmäisestä Putouksesta lähtien, mutta on mukana myös uudessa Tuntemattomassa sotilaassa. Lahjakas näyttelijä.

Debit ja credit. Huvittaa, kun 'pankille' sanotaan äänekkäästi, mutta 'luotolle' melkein kuiskataan. Suomalainen kaihtaa vielä tänäkin päivänä velantekijän mainetta.

JUKKA PUOTILA

Syntynyt: Helsingissä 1955. Asuu Espoossa.
Perhe: Vaimo ja kolme aikuista poikaa.
Työ: Näyttelijä, koomikko, imitaattori. Näytellyt Suomen Kansallisteatterissa vuodesta 1984. Televisiossa sketsiviihdesarjoja sekä Ruusun aika ja Kotikatu. Kymmeniä elokuvarooleja. Toinen päärooli näytelmässä Kuolema Venetsiassa, samoin Pirkko Saision näytelmässä Koivu ja tähti, joka sai kantaesityksensä 13.9. Show't jatkuvat teatterissa ja kiertueella. Pro Finlandia -mitali 2015. Taina Westin kirjoittama elämäkerta Tänä iltana Jukka Puotila ilmestyi 2016.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2017.

Ihmisen ääni

Kun Jukka Puotila sai suusyöpädiagnoosin, yksi hänen peloistaan oli äänen menettäminen. Hän mietti, pystyisikö kaulaan kohdistuneiden operaatioiden jälkeen enää koskaan imitoimaan ja tekemään puheteatteria. Pelot väistyivät, kun Puotila toipui.

Ääni on näyttelijän tärkein työväline, mutta se on myös osa ihmisen persoonaa, kuin sormenjälki. Ihminen tunnistaa tutun puheäänen, vaikka ei näkisikään puhujaa.

Ääneen vaikuttavat paitsi kurkunpään koko, myös ihmisen luonne. Vilkas persoona kuulostaa erilaiselta kuin rauhallinen.

Äänen perusteella voi vetää johtopäätöksiä kasvuympäristöstä, koulutustaustasta, tunteista, tarkoitusperästä tai vireystilasta.

Imitoija ei voi kuitenkaan luoda hahmoa pelkästään matkimalla puhetta. Hänen täytyy tarkkailla imitoimansa persoonan elekieltä ja tiettyjen avainlausahdusten kautta ikään kuin uida sisään tämän ajatusmaailmaan.

Ääni muuttuu ikääntymisen myötä, koska äänihuulten kimmoisuus vähenee. Voimakkain muutos tapahtuu pojilla äänenmurroksessa, jolloin äänen taso laskee oktaavin. Vanhemmiten miehen ääni käy taas hiukan aiempaa korkeammaksi.

Kaikkihan me kuolemme. Sen tietäminen on kuitenkin aivan eri asia kuin elää kolmen kuukauden pätkissä aivokuvasta toiseen. Professori Timo Honkela elää nyt niin.

"Olen kulkenut 50 vuodessa pitkän matkan Kalajoelta Helsingin yliopiston professoriksi.

Äitini kuoli, kun olin kahdeksanvuotias. Se varmaan osaltaan johti siihen, että minusta tuli pikkuvanha ja näsäviisas pikkupoika, jota kaverit vähän kiusasivat ja joka tuli hyvin juttuun aikuisten kanssa. Minua puhuteltiin professoriksi jo alle kymmenvuotiaana. Ehkä se oli syynä myös varhaiseen akateemisuuteen.

Kun sitten pääsin yliopistoon ja valmistuin, elämä meni vauhdilla. Tutkimuksia, ensimmäinen, toinen ja kolmas avioliitto, lapset, professuureja. Kolmisen vuotta sitten sain unelmieni professuurin Helsingin yliopistosta ja olin onnellisessa avioliitossa.

Keväällä 2014 näkökentässäni oli jotain outoa. Aivoni kuvattiin, mutta kun mitään ei löytynyt, syyksi epäiltiin verenkiertohäiriötä.

Syksyllä kuntoni alkoi heiketä. Vaimo huolestui toden teolla, kun professori ei saanut enää mieleensä Suomen presidentin nimeä. Hän otti ohjat käsiinsä ja vei minut uuteen aivokuvaan.

Järkytyksekseni sain kuulla, että aivoissani oli suuri kasvain.

Yliajalla

Tieto oli melkoinen isku polvitaipeeseen. Olin miettinyt, että eläkeiässä voisin vetää langat yhteen ja rakentaa kaikesta matkan varrella oppimastani jonkin tieteellis-taiteellisen kokonaisuuden.

Tulevaisuudenkuvitelmat haihtuivat. Sain leikkausajan heti seuraavaksi maanantaiksi. Leikkauksen riskit olivat sen verran suuret, että halusin kutsua tutkijakollegani koolle ennen sitä. Sairaala antoi minulle lääkärien huoneen käyttöön lauantai-illaksi, ja sain pikahälytyksellä paikalle noin 25 kollegaani.

Totesin tapaamisen aluksi, että onhan tämä vähän traaginen tilanne, mutta ei puhuta siitä. Sen sijaan meidän on keskusteltava työasioista siltä varalta, että minusta ei maanantain jälkeen ole keskustelijaksi.

Olen yllättänyt itseni osoittamalla jonkinlaista urheutta.

Kun kirurgi Juha Hernesniemi soitti vaimolleni leikkauksen jälkeen, hänellä oli sekä hyviä että huonoja uutisia. Hyvät uutiset olivat, että leikkaus onnistui ja kasvain saatiin kokonaisuudessaan pois. Huono uutinen oli, että kyseessä oli pahalaatuinen syöpä, joka tulisi mitä todennäköisimmin uusiutumaan.

Se oli ikään kuin kuolemantuomio – tämän taudin kanssa ei eletä loputtomiin. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin olen jo yliajalla, sillä olen elänyt pidempään kuin moni muu saman diagnoosin saanut. Käyn aivokuvassa joka kolmas kuukausi kuullakseni, onko kasvain pysynyt poissa.

En pidä itseäni rohkeana ihmisenä, mutta olen yllättänyt itseni osoittamalla tässä tilanteessa jonkinlaista urheutta. Ensijärkytyksen jälkeen olen suhtautunut tilanteeseen aika rauhallisesti. Aloin melko pian ajatella, että tässä ovat elämäni puitteet, mennään nyt näiden mukaan.

Leikkauksessa minulta katosi osa näkökentästä, joten esimerkiksi autolla en voi enää ajaa. Olen myös puolittaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. En enää stressaa ja rasita itseäni niin kuin ennen.

Syy pysyä hengissä

Minulle on ollut käytännön apua siitä, että olen tutkinut kieltä ja keinoälyä. Koska lukunopeuteni on näköongelmien takia hidastunut, käytän lukemiseen puhesyntetisaattoria, joka muuntaa tekstin puheeksi.

Uskon, että keinoälytutkimuksessa tehdään lähivuosina läpimurtoja, jotka helpottavat ihmisten ja yhteiskuntien elämää. Halu nähdä, millaisia keksintöjä tiedeyhteisö synnyttää, on yksi syy pysytellä hengissä.

Minulla on ollut etuoikeus kokea tietotekniikan huikea kehitys. Ensimmäisen kosketukseni ohjelmointiin sain jo koulupoikana Kalajoella, kun matematiikan opettajani osti ohjelmoitavan laskimen ja lainasi sitä minulle. Siitä lähtien tietokone on ollut minulle kuin kynä tai kumi, ei mitään sen ihmeellisempää.

Varhaisten kesätöiden kautta pääsin mukaan Kielikone-nimiseen projektiin. Yritimme jo 1980-luvulla kehittää tietokonejärjestelmää, joka osaisi vastata suomenkielisiin kirjoitettuihin kysymyksiin. Tutustuin Teuvo Kohoseen, joka on ollut todellisia pioneereja neuroverkkojen, hahmontunnistuksen ja koneoppimisen saralla.

Sairauden myötä minulla on yhä suurempi into jakaa omaa tietämystäni. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta haluaisin vielä puhua ja kirjoittaa siitä, mitä olen vuosien saatossa ajatellut ja oppinut.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia.

Lähden naiivista ajatuksesta, että tietotekniikan kehitys voi tukea ihmisten hyvää tahtoa, onnellisuutta ja jopa maailmanrauhaa.

Ihmiskunnan asioita on hankala laittaa yhteen, kun kaikki eivät mahdu saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Äänestämisessä taas on se huono puoli, että täytyisi valita vain muutama kysymys, joista äänestetään, vaikka todellisen maailman ongelmissa on tuhansia muuttujia.

Uskon, että tietotekniikan kehityksen myötä saamme ihmiskuntana resursseja, joita meillä ei ole koskaan ennen ollut. Meidän vastuullamme on, että näitä resursseja käytetään hyvään eikä pahaan.

Ilman aivokasvainta olisin odottanut 80-vuotiaaksi, että kehtaisin puhua tällaisia. Syöpä pakotti minut punnitsemaan elämänarvojani uudelleen. Syövän myötä olen hyväksynyt, ettei yksikään ihminen ymmärrä kaikkia asioita loppuun saakka. Me harhailemme ja hapuilemme myös tietämisen maailmassa. Ihmisen pitää säilyttää tietty nöyryys esimerkiksi sellaisen kysymyksen edessä, onko Jumala olemassa.

Jotkut ihmiset ovat tieteellisiä sillä tavalla, että mikään, mitä ei ole tieteellisesti todistettu, ei voi olla totta. Pidän sitä ongelmallisena. Ei ole olemassa sellaista tahoa, joka voisi laittaa kaiken ihmisen elämässä oleellisen sääntöinä pöydälle.

Musiikki auttaa kuolemanpelkoon

Sairastumisessa on ollut monenlaisia vaiheita. Olen kokenut vahvoja tunteita: järkytystä, vihaa, jossittelua, surua ja pelkoa.

Alussa olin epätoivoinen, kun lääkitys vei yöunet ja tiesin, että kuntoutuminen ja toipuminen vaativat lepoa. Sairaus palautti myös lapsuudesta tutun iltapelon. Jos nukahtaa ja päästää maailmasta irti, se voi olla siinä.

Toipumisessa suureksi ja tärkeäksi avuksi tuli musiikki. Musiikki on ollut aina intohimoni, mutta sairauden myötä siitä tuli myös terapeuttini. Opin hallitsemaan erilaisia tunnetiloja ja tilanteita musiikin avulla.

"Aivokasvain on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi."

Leikkauksen jälkeen aivot olivat selvästi kovilla ja vieroksuivat uutta musiikkia. Sen sijaan vanhat rakkauteni kuten Dmitri Sostakovits ja Abba nousivat arvoon arvaamattomaan. Sostakovits auttoi ahdistukseen ja resonoi kuolemanpelkoni kanssa.

Jos tilanne pääsi yöllisen kauhun puolelle, otin avukseni Alfred Schnittken. Venäläiset säveltäjät ovat olleet mestareita uudistamaan musiikkia niin, että vahva yhteys tunnemaailmaan säilyy.

Yksi ystäväni sanoi minulle, että anteeksianto on tärkeää rankkojen tilanteiden läpikäymisessä. Niin se on, ja ehkä vielä sitäkin tärkeämpää on minussa herännyt kiitollisuus. Se näkyy muun muassa siinä, etten ole enää epämääräisen tyytymätön elämääni, kuten olin ennen sairastumista. Sairauden myötä havahduin siihen, miten hyvää ja rikasta elämää elän.

Olen kiitollinen jopa aivokasvaimelle. Se on muistuttanut, että pitää elää viisaasti ja järkevästi. Elämä on ollut minulle vähän liikaa juoksukilpailu, jossa yksi maaliviiva ylitetään ja siirrytään heti seuraavalle lähtöviivalle.

Uudenlainen elämä

Uutta aloittaessani en voi enää olla varma, pääsenkö maaliin. Haluaisin kirjoittaa vielä kirjan tai kaksi. Se vaatisi aikaa pikkuisen yli sen, mitä uskallan toivoa. Mahdottomuus se ei kuitenkaan ole.

Sairauteni asetti elämälleni rajan, mutta samalla se antoi uudenlaisen elämän, sellaisen, johon mahtuu vähemmän, mutta oleellisempaa. Olen esimerkiksi vaihtanut autoilun päivittäisiin kävelyretkiin.

Olen myös oppinut lisää läheisten ja ventovieraiden ihmisten hyvyydestä. Kun tarvitsee apua ja kehtaa pyytää, sitä useimmiten myös saa."

Lue myös: Timo Honkela listaa lempimusiikkinsa, joka on auttanut häntä sairauden aikana

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.