Eija Harsia oli 23-vuotias, kun hänen kihlattunsa jäi junan alle ja vammautui. Nyt takana on 34 yhteistä vuotta.

"Sinä yönä Jyrki ei tullut kotiin. En osannut silti ajatella, että jotakin vakavaa olisi sattunut. Vaikka niin kuitenkin oli käynyt.

Tapasimme Jyrkin kanssa vuonna 1979, kun olin kaverini luona kylässä. Hän tunsi Jyrkin ja pyysi tätä pitämään minulle seuraa sillä välin, kun hän hoiti lumityöt.

Olimme kahdestaan vain sen hetken, varttitunnin, ja jo parin vuoden päästä rakensimme omaa kotia Helsingin Tapaninvainioon. Siitä hetkestä on tullut ystäväpiirissä melkoinen vitsi. Jyrkin piti pitää minulle seuraa vain hetken ajan, ei kolmeakymmentä vuotta.

Järkyttävä puhelinsoitto

Se lauantai oli sateinen vuonna 1983. Olimme menneet kihloihin edellisenä keväänä. Kaksikerroksisen talomme alakerta oli saatu hyvälle alulle. Olimme olleet Jyrkin kaverin luona syntymäpäiväjuhlissa Helsingin Tapaninvainiossa ja palanneet muutamien ystävien kanssa väliaikaiseen kotiimme Kallioon. Oli hyvä fiilis.

Yhtäkkiä Jyrki katosi, lähti jonnekin. Hän oli väsynyt rakentamisesta ja kiukkuinen. En muista, joutuiko hän sanaharkkaan vai mitä tapahtui, mutta joka tapauksessa hän poltti pinnansa ja lähti. Ajattelin, että hän tulee kyllä takaisin, kun on tuulettanut ajatuksensa. Kun Jyrki ei tullut yöksi kotiin, olin lähinnä mustasukkainen. Varauduin tenttaaman, että missä hän oli yönsä viettänyt ja kenen kanssa.

Heräsin siihen, että puhelin soi. Rikospoliisi soitti. En ensin ymmärtänyt, mistä oli kyse. Kun poliisi soittaa, luvassa on huonoja uutisia. Joku on kuollut, ajattelin. Jyrkikö?

Jyrki oli kriittisessä tilassa Helsingin yliopistollisen sairaalan neurologisella osastolla. Hän oli lähtenyt yöllä kohti Helsingin keskustaa. Matkalla hän oli ylittänyt junaradan, huolimattomasti, uhkarohkeasti, väärään aikaan. Hän oli jäänyt junan töytäisemäksi ja lentänyt useita metrejä kiskojen viereen. Jyrki ei hengittänyt omin voimin.

Putosin polvilleni. Kaikki ympärillä hävisi, haihtui ja menetti merkityksensä.

Arki sairaalassa jäi mieleen

Muistan sairaalan tunnelman kuin eilisen päivän. Muistan, miltä Jyrki näytti. Hän oli pahoin ruhjoutunut. Nenästä, suusta ja korvista oli valunut verta. Hän oli hengityskoneessa ja täynnä letkuja ja laitteita.

Lääkärit sanoivat, että henkiin jääminen on epätodennäköistä.

Jyrkillä oli vakava aivovamma. Mikäli hän ylipäätään selviäisi, hän joutuisi olemaan hengityskoneessa vielä pitkään ja mitä todennäköisimmin jäisi täysin vihannekseksi.

Jyrki ei pystyisi hengittämään itse, saati puhumaan, syömään tai liikkumaan, minulle kerrottiin. Sairaalassa minulle annettiin kassillinen verisiä, silpoutuneita vaatteita. En avannut nyssykkää puoleen vuoteen. En vienyt sitä edes roskikseen vaan sulloin komeroon. En tiennyt, kuoleeko Jyrki vai mitä tapahtuu. Olin järkyttynyt. Veristen vaatteiden penkominen olisi ainoastaan lisännyt tuskaani.

Jyrki oli koomassa kaksi kuukautta.Vietin mahdollisimman paljon aikaa sairaalassa. Päiväsaikaan työskentelin toimistoapulaisena. Enimmäkseen elin tosin autossa, siltä se ainakin tuntui.

Olin jatkuvasti joko matkalla sairaalaan, töihin, töistä sairaalaan tai sairaalasta kotiin. Kuljetin eväitä mukanani ja söin matkalla, liikennevaloissa.

Talo täytyy rakentaa itse

Talomme rakentaminen jatkui, sillä päätin, ettei arki saa pysähtyä. Kotimme pitäisi olla valmis, kun Jyrki pääsisi pois sairaalasta. Ajattelin, että voin ottaa vastuuta rakentamisesta ja pitää homman käynnissä.

Veljeni, vanhempamme ja ystävämme auttoivat minua käytännön asioiden järjestelyissä ja työmiehet paiskoivat hommia.

Ei, en, en halua,  jouduin toistelemaan ystäville ja sukulaisille, jotka toivoivat, että jättäisin Jyrkin.

Olin nuori, tuoreessa parisuhteessa ja elämäni alussa.

Harva ymmärsi päätökseni pysyä Jyrkin rinnalla ja hänen tukenaan. Minulle päätös oli ainoa oikea. Siihen on varmaankin syynä luonteeni, en halua luovuttaa. Uskon viimeiseen asti, että kaikki kääntyy hyväksi. Toinen syy on rakkaus. Jyrki on suurin rakkauteni. Tulee aina olemaan.

Kuntoutuminen oli ihme

Viikkoja ja kuukausia odotin ja toivoin Jyrkin toipuvan. Joulun alla, muutama kuukausi onnettomuuden jälkeen, jotakin tapahtui.

Jyrki makasi tavalliseen tapaansa hiljaa ja liikkumatta huoneessaan. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja suljin silmäni. Oli hiljaista ja rauhallista. Kuulin, miten hän hengitti.

Olin lähdössä huoneesta, kun Jyrki yhtäkkiä nosti kättään ja laski sen hitaasti pääni päälle.

Silitteli muutaman kerran. Jestas! Hyppäsin ylös ja huusin hoitajan paikalle. Jyrki liikkuu!

Siitä hetkestä, yhdestä hellästä eleestä, alkoi hidas ja uskomaton toipuminen. Vielä pitkään aikaan Jyrki ei kuitenkaan kommunikoinut. Hän ei puhunut, ei vastannut. Kuunteli vain.

Niin minusta tuli omaishoitaja

Seuraavana kesänä Jyrki pääsi Invalidiliiton tukemaan hoitokotiin. Halusin kuitenkin hoitaa Jyrkin itse, joten elokuussa talon valmistuttua hän muutti kanssani kotiin.

Halusin, että elämme niin normaalisti kuin mahdollista. Mieheni ei kuulu laitokseen vaan omaan taloonsa. Kävin silti yhä töissä. Jyrkin hoidossa apuna olivat kodinhoitajat, läheisemme ja silloin tällöin myös sairaanhoitaja.

Kotona toipuminen nopeutui, halvaantumisesta huolimatta. Pikkuhiljaa opettelimme istumaan ja nousemaan, ottamaan askeleita ja puhumaan.

Juttelin Jyrkille koko ajan mistä milloinkin, säistä, töistä, laskujen maksamisesta ja uutisaiheista. Hän vastasi auttavasti, juuri sen verran, että ymmärsin, mitä hän tarkoittaa.

Välillä hän tarrasi lujaa käteeni ja yritti huutaa. Minulle kerrottiin, että aggressiivisuus on hänen tapansa ilmaista kiukkua ja pettymystä. Muut keinot kun ovat hyvin vähäiset.

Nykyään Jyrki jo kävelee, nauraa ja puhuu auttavasti. Onnettomuuden seurauksena Jyrkillä on oikean puoleinen halvaus, mutta toipuminen on ollut rohkaisevaa. Saan puheesta jo melko hyvin selvää.

Väsymys hiipii hiljalleen

Vaikka valintani omaishoitajuudesta on tuntunut oikealta, jossakin vaiheessa väsyin. Se tapahtui ihan huomaamatta. Unohdin itseni.

Erityisen raskasta oli muutama vuosi sitten, kun iäkkäät vanhempani sairastuivat ja vaativat apuani.

He asuivat kuolemaansa saakka kotona veljeni kanssa. Kävin vuoroin hoitamassa heitä, vuoroin Jyrkiä. Pahimmillaan olin viikon aikana 11 kertaa ambulanssissa, aina, kun jommankumman vanhempani tilanne huononi. Välillä Jyrki kaatui tai meni huonoon kuntoon.

Kaikki vastuu, huoli, työt ja ajanpuute ovat kuluttaneet minua. Jossakin vaiheessa menetin ruokahaluni ja laihduin. Pari vuotta sitten minulla todettiin mikroskooppinen koliitti, ryhmä paksusuolen tulehduksia. Sairauden vuoksi jäin reilu vuosi sitten tilapäiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Niskanikamissani on vaurioita.

Moni ystävä on hävinnyt

Monet ystävistämme ovat hävinneet, mikä on surullista. Jyvät ovat erottuneet akanoista, sillä vain todelliset ystävät ovat jääneet. Muutamat. He ovatkin olleet äärimmäisen tärkeitä. Olen luopunut haaveestani elää tavallista perhe-elämää.

Kun menimme kihloihin, suunnittelimme häitä ja lasten hankkimista. Suunnitelmat eivät aina toteudu niin kuin kuvittelisi. Nyt olemme 50-vuotiaita, yhä kihloissa ja lapsettomia.

Välillä tuntuu, että asun aikuisen lapsen kanssa. Välillä taas olen täynnä rakkautta ja tunnen Jyrkiä kohtaan samaa vetovoimaa kuin ennen onnettomuutta.

Vaikka olen luopunut, olen myös saanut. Tämä on meidän ihan normaali elämämme. Minun elämäni.

Vierailija

Junaonnettomuus teki Eijasta 23-vuotiaana omaishoitajan

Eihän edes tunnusteta näitä omaishoitajia, jotka elävät sairastuneen kumppanin kanssa ja hoitavat työnsä. Ei edes älytä sitä, että näiden tarve on erilainen. Tuollainen summa on kuin luu koirale. Avustajan saisi pelleilemään kotiin ja hänelle löytyisi rahaa 1500 kuussa. En halua viettää päivääni kouluja käymättömän kanssa, olen yksin riskillä. Lähihoitajan koulutus on huvittavan vaatimaton, joka pitäisi olla perusedellytys, näille yrittäjille, jotka leikkivät avustajaa. Työikäistä omaishoitajaa...
Lue kommentti

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: