Eija Harsia oli 23-vuotias, kun hänen kihlattunsa jäi junan alle ja vammautui. Nyt takana on 34 yhteistä vuotta.

"Sinä yönä Jyrki ei tullut kotiin. En osannut silti ajatella, että jotakin vakavaa olisi sattunut. Vaikka niin kuitenkin oli käynyt.

Tapasimme Jyrkin kanssa vuonna 1979, kun olin kaverini luona kylässä. Hän tunsi Jyrkin ja pyysi tätä pitämään minulle seuraa sillä välin, kun hän hoiti lumityöt.

Olimme kahdestaan vain sen hetken, varttitunnin, ja jo parin vuoden päästä rakensimme omaa kotia Helsingin Tapaninvainioon. Siitä hetkestä on tullut ystäväpiirissä melkoinen vitsi. Jyrkin piti pitää minulle seuraa vain hetken ajan, ei kolmeakymmentä vuotta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Järkyttävä puhelinsoitto

Se lauantai oli sateinen vuonna 1983. Olimme menneet kihloihin edellisenä keväänä. Kaksikerroksisen talomme alakerta oli saatu hyvälle alulle. Olimme olleet Jyrkin kaverin luona syntymäpäiväjuhlissa Helsingin Tapaninvainiossa ja palanneet muutamien ystävien kanssa väliaikaiseen kotiimme Kallioon. Oli hyvä fiilis.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yhtäkkiä Jyrki katosi, lähti jonnekin. Hän oli väsynyt rakentamisesta ja kiukkuinen. En muista, joutuiko hän sanaharkkaan vai mitä tapahtui, mutta joka tapauksessa hän poltti pinnansa ja lähti. Ajattelin, että hän tulee kyllä takaisin, kun on tuulettanut ajatuksensa. Kun Jyrki ei tullut yöksi kotiin, olin lähinnä mustasukkainen. Varauduin tenttaaman, että missä hän oli yönsä viettänyt ja kenen kanssa.

Heräsin siihen, että puhelin soi. Rikospoliisi soitti. En ensin ymmärtänyt, mistä oli kyse. Kun poliisi soittaa, luvassa on huonoja uutisia. Joku on kuollut, ajattelin. Jyrkikö?

Jyrki oli kriittisessä tilassa Helsingin yliopistollisen sairaalan neurologisella osastolla. Hän oli lähtenyt yöllä kohti Helsingin keskustaa. Matkalla hän oli ylittänyt junaradan, huolimattomasti, uhkarohkeasti, väärään aikaan. Hän oli jäänyt junan töytäisemäksi ja lentänyt useita metrejä kiskojen viereen. Jyrki ei hengittänyt omin voimin.

Putosin polvilleni. Kaikki ympärillä hävisi, haihtui ja menetti merkityksensä.

Arki sairaalassa jäi mieleen

Muistan sairaalan tunnelman kuin eilisen päivän. Muistan, miltä Jyrki näytti. Hän oli pahoin ruhjoutunut. Nenästä, suusta ja korvista oli valunut verta. Hän oli hengityskoneessa ja täynnä letkuja ja laitteita.

Lääkärit sanoivat, että henkiin jääminen on epätodennäköistä.

Jyrkillä oli vakava aivovamma. Mikäli hän ylipäätään selviäisi, hän joutuisi olemaan hengityskoneessa vielä pitkään ja mitä todennäköisimmin jäisi täysin vihannekseksi.

Jyrki ei pystyisi hengittämään itse, saati puhumaan, syömään tai liikkumaan, minulle kerrottiin. Sairaalassa minulle annettiin kassillinen verisiä, silpoutuneita vaatteita. En avannut nyssykkää puoleen vuoteen. En vienyt sitä edes roskikseen vaan sulloin komeroon. En tiennyt, kuoleeko Jyrki vai mitä tapahtuu. Olin järkyttynyt. Veristen vaatteiden penkominen olisi ainoastaan lisännyt tuskaani.

Jyrki oli koomassa kaksi kuukautta.Vietin mahdollisimman paljon aikaa sairaalassa. Päiväsaikaan työskentelin toimistoapulaisena. Enimmäkseen elin tosin autossa, siltä se ainakin tuntui.

Olin jatkuvasti joko matkalla sairaalaan, töihin, töistä sairaalaan tai sairaalasta kotiin. Kuljetin eväitä mukanani ja söin matkalla, liikennevaloissa.

Talo täytyy rakentaa itse

Talomme rakentaminen jatkui, sillä päätin, ettei arki saa pysähtyä. Kotimme pitäisi olla valmis, kun Jyrki pääsisi pois sairaalasta. Ajattelin, että voin ottaa vastuuta rakentamisesta ja pitää homman käynnissä.

Veljeni, vanhempamme ja ystävämme auttoivat minua käytännön asioiden järjestelyissä ja työmiehet paiskoivat hommia.

Ei, en, en halua,  jouduin toistelemaan ystäville ja sukulaisille, jotka toivoivat, että jättäisin Jyrkin.

Olin nuori, tuoreessa parisuhteessa ja elämäni alussa.

Harva ymmärsi päätökseni pysyä Jyrkin rinnalla ja hänen tukenaan. Minulle päätös oli ainoa oikea. Siihen on varmaankin syynä luonteeni, en halua luovuttaa. Uskon viimeiseen asti, että kaikki kääntyy hyväksi. Toinen syy on rakkaus. Jyrki on suurin rakkauteni. Tulee aina olemaan.

Kuntoutuminen oli ihme

Viikkoja ja kuukausia odotin ja toivoin Jyrkin toipuvan. Joulun alla, muutama kuukausi onnettomuuden jälkeen, jotakin tapahtui.

Jyrki makasi tavalliseen tapaansa hiljaa ja liikkumatta huoneessaan. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja suljin silmäni. Oli hiljaista ja rauhallista. Kuulin, miten hän hengitti.

Olin lähdössä huoneesta, kun Jyrki yhtäkkiä nosti kättään ja laski sen hitaasti pääni päälle.

Silitteli muutaman kerran. Jestas! Hyppäsin ylös ja huusin hoitajan paikalle. Jyrki liikkuu!

Siitä hetkestä, yhdestä hellästä eleestä, alkoi hidas ja uskomaton toipuminen. Vielä pitkään aikaan Jyrki ei kuitenkaan kommunikoinut. Hän ei puhunut, ei vastannut. Kuunteli vain.

Niin minusta tuli omaishoitaja

Seuraavana kesänä Jyrki pääsi Invalidiliiton tukemaan hoitokotiin. Halusin kuitenkin hoitaa Jyrkin itse, joten elokuussa talon valmistuttua hän muutti kanssani kotiin.

Halusin, että elämme niin normaalisti kuin mahdollista. Mieheni ei kuulu laitokseen vaan omaan taloonsa. Kävin silti yhä töissä. Jyrkin hoidossa apuna olivat kodinhoitajat, läheisemme ja silloin tällöin myös sairaanhoitaja.

Kotona toipuminen nopeutui, halvaantumisesta huolimatta. Pikkuhiljaa opettelimme istumaan ja nousemaan, ottamaan askeleita ja puhumaan.

Juttelin Jyrkille koko ajan mistä milloinkin, säistä, töistä, laskujen maksamisesta ja uutisaiheista. Hän vastasi auttavasti, juuri sen verran, että ymmärsin, mitä hän tarkoittaa.

Välillä hän tarrasi lujaa käteeni ja yritti huutaa. Minulle kerrottiin, että aggressiivisuus on hänen tapansa ilmaista kiukkua ja pettymystä. Muut keinot kun ovat hyvin vähäiset.

Nykyään Jyrki jo kävelee, nauraa ja puhuu auttavasti. Onnettomuuden seurauksena Jyrkillä on oikean puoleinen halvaus, mutta toipuminen on ollut rohkaisevaa. Saan puheesta jo melko hyvin selvää.

Väsymys hiipii hiljalleen

Vaikka valintani omaishoitajuudesta on tuntunut oikealta, jossakin vaiheessa väsyin. Se tapahtui ihan huomaamatta. Unohdin itseni.

Erityisen raskasta oli muutama vuosi sitten, kun iäkkäät vanhempani sairastuivat ja vaativat apuani.

He asuivat kuolemaansa saakka kotona veljeni kanssa. Kävin vuoroin hoitamassa heitä, vuoroin Jyrkiä. Pahimmillaan olin viikon aikana 11 kertaa ambulanssissa, aina, kun jommankumman vanhempani tilanne huononi. Välillä Jyrki kaatui tai meni huonoon kuntoon.

Kaikki vastuu, huoli, työt ja ajanpuute ovat kuluttaneet minua. Jossakin vaiheessa menetin ruokahaluni ja laihduin. Pari vuotta sitten minulla todettiin mikroskooppinen koliitti, ryhmä paksusuolen tulehduksia. Sairauden vuoksi jäin reilu vuosi sitten tilapäiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Niskanikamissani on vaurioita.

Moni ystävä on hävinnyt

Monet ystävistämme ovat hävinneet, mikä on surullista. Jyvät ovat erottuneet akanoista, sillä vain todelliset ystävät ovat jääneet. Muutamat. He ovatkin olleet äärimmäisen tärkeitä. Olen luopunut haaveestani elää tavallista perhe-elämää.

Kun menimme kihloihin, suunnittelimme häitä ja lasten hankkimista. Suunnitelmat eivät aina toteudu niin kuin kuvittelisi. Nyt olemme 50-vuotiaita, yhä kihloissa ja lapsettomia.

Välillä tuntuu, että asun aikuisen lapsen kanssa. Välillä taas olen täynnä rakkautta ja tunnen Jyrkiä kohtaan samaa vetovoimaa kuin ennen onnettomuutta.

Vaikka olen luopunut, olen myös saanut. Tämä on meidän ihan normaali elämämme. Minun elämäni.

Erinomaisen upea ja koskettava omaishoitajakertomus,kiitos siitä! meitä omaishoitajia on noin kymmenentuhatta ja keskiansio noin 380e/kk,jokaisen tarina olisi julkaisun arvoinen,mutta onneksi ET-lehti on tarttunut asiaan,kiitos siitä:)

omaishoitaja Tarja-Liisa

Eihän edes tunnusteta näitä omaishoitajia, jotka elävät sairastuneen kumppanin kanssa ja hoitavat työnsä. Ei edes älytä sitä, että näiden tarve on erilainen. Tuollainen summa on kuin luu koirale. Avustajan saisi pelleilemään kotiin ja hänelle löytyisi rahaa 1500 kuussa. En halua viettää päivääni kouluja käymättömän kanssa, olen yksin riskillä. Lähihoitajan koulutus on huvittavan vaatimaton, joka pitäisi olla perusedellytys, näille yrittäjille, jotka leikkivät avustajaa. Työikäistä omaishoitajaa ei tueta millään tavoini, hän ei kaipaa virkistyspäiviä avustettavalleen, vaan yhteistä aikaa. Kuntien pitäisi panostaa avustusseteleihin, joilla saisi siivoojan. Omaishoitaja ja hoidettava voivat olla työikäisiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla