Pertti rakastaa ilmapalloja, muumeja ja enkeleitä.
Pertti rakastaa ilmapalloja, muumeja ja enkeleitä.

Voisivatko asiat olla toisin, Matti Väliahdet joskus miettii . Elämä kehitysvammaisen Pertti-pojan kanssa on kuitenkin hyvää, ja onni löytyy vähästä. Vaikka pussillisesta ilmapalloja.

"Tietenkin me pidämme lapsen. Se oli ensimmäinen ajatus, kun ultraäänen niskapoimussa näkyi jotain epäilyttävää. Minua ja vaimoani Toinia varoiteltiin, ettei neljäs lapsemme olisi ehkä täysin terve.

Kun Pertti sitten syntyi, hän oli hurjan pikkuruinen. Painoi vain pari kiloa ja sai ruokansa muutamien grammojen lirauksina.

Ensin lääkärit totesivat pojalla Downin oireyhtymän ja pian kaikenlaista muuta. Sydänkään ei ollut ehjä. Ensimmäiset viisi kuukautta Pertti vietti tiiviisti sairaalassa.

Huolten vuodet

Kun Pertti täytti kolme vuotta, hänelle tehtiin vihdoin iso sydänleikkaus. Siihen asti hänen elämänsä oli ollut yhtä sinnittelyä.

Muistan, kuinka vilkutimme hänelle sairaalan käytävällä juuri ennen leikkausta. Silloin ajattelin, että nyt taidamme nähdä pojan elossa viimeistä kertaa.

Toini ei koskaan ehtinyt nähdä poikansa kävelevän.

Pertti kuitenkin selvisi leikkauksesta ja alkoi nopeasti tervehtyä. Väri ja hymy palasivat hänen kasvoilleen, ja alkoi ponteva hivuttautuminen huonekaluja pitkin eteenpäin elämässä. 

Vähän yli kolmivuotiaana Pertti oppi kävelemään. Hän, iloinen poika, oli saanut uudenlaista voimaa ja kiri taitoja vauhdilla kiinni.

Toini ei koskaan ehtinyt nähdä poikansa kävelevän. Hänellä oli jo vuosia ollut aivokasvain, jonka kanssa hän oli ponnistellut läpi parempien ja huonompien aikojen.

Minulla oli oikeastaan Pertin varhaisvuodet kotona kaksi hoidettavaa. Aivokasvain aiheutti Toinille rajuja epilepsiakohtauksia, jotka järkyttivät erityisesti meidän silloin kouluikäistä tytärtämme, Pertin isosiskoa. 

Olen vieläkin usein murehtinut, ettei varmasti ollut helppoa kohdata omaa murrosikäänsä, äidin kuolemaa ja pikkuveljen monia sairauksia, kaikkia samassa rytäkässä.

Lääkäri totesi, että sydämessäni on vaimon jättämä kolo.

Kahdestaan kotiin

Kun Toini kuoli, minulle oli heti itsestään selvää, että hoidan Pertin itse. Jostain syystä minun oli ollut alusta asti helppo hyväksyä Pertin kehitysvammaisuus. En ollut osannut missään vaiheessa syytellä itseäni, niin kuin vaimoni oli alkuun tehnyt. Se varmasti helpotti sopeutumistani Pertin hoitamiseen.

Leskeksi jäätyäni jatkoin päivätöitäni. Työ on aina ollut minulle tärkeää, ja tein sitä paljon, monta vuotta kahtakin työtä. Aamuyöstä jaoin Lapin Kansaa ja sen jälkeen menin seitsemäksi töihin kumitehtaalle.

Toinin kuoleman jälkeen olo oli kuitenkin alkuun niin outo, että menin lääkärille juttelemaan. Valitin, kuinka sydänalaani jäyti oudon tyhjä tunne. Lääkäri totesi, että siinä on se vaimon jättämä kolo, ja määräsi kaksi viikkoa sairauslomaa. Näin jälkeen päin ajatellen olin silloin varmasti aika uupunut.

Olen oppinut ymmärtämään Pertin tarpeita pienistäkin eleistä.

Vuoden kuluttua Toinin kuolemasta tein ison päätöksen. Jäin pois töistä, kotiin Perttiä hoitamaan. Loppujen lopuksi omaishoitajaksi jääminen ei tuntunut kovin kummoiselta. Olin aloittanut työt niin nuorena, että ehdin tehdä niitä jo 40 vuotta. Se tuntui riittävän. Ja hyvin näihin päiviin on riittänyt sisältöä ilman palkkatyötäkin.

Enkeleitä ja ilmapalloja

Olemme eläneet Pertin kanssa kahdestaan jo parikymmentä vuotta. Tulemme hyvin juttuun keskenämme. Pertti ei puhu, joten käytämme viittomia ja kehonkieltä.

Vuosien varrella olen oppinut ymmärtämään Pertin tarpeita ja asioita pienistäkin eleistä.

Pertti on rauhallinen mutta uppiniskainen. Kun hän haluaa jotain, pitää osata neuvotella ja ennakoida. Pertillä on aika ajoin erilaisia kausia, jolloin häntä kiehtoo jokin tietty asia. Viime kesänä kiinnostivat enkelit. 

"Pertti on erittäin huumorintajuinen poika", Matti kertoo.
"Pertti on erittäin huumorintajuinen poika", Matti kertoo.

Kun hän kyläpaikassa näki somat enkelitaulut, ne oli saatava kotiin. Asiasta ei neuvoteltu, Pertti pysyi tiukkana. Täysikasvuisen miehen kanssa ei oikein voi ryhtyä painimaankaan. Ei auttanut kuin lähteä taulujen kanssa kotiin. Seuraavana päivä Pertti ei ehtinyt nähdä, kun vaivihkaa paketoin taulut ja postitin ne takaisin omistajalleen.

Myös kauppareissuilla täytyy välillä tehdä kompromisseja. Viimeksi eilen ostimme kolme pussia ilmapalloja, joita Pertti rakastaa. Kun näin pienillä asioilla saa toisen onnelliseksi, ilo on usein yhteinen.

Saatamme ottaa löylyt vaikka aamukuudelta.

Sängystä saunaan

Pertti tietysti tarvitsee apua monissa asioissa, kuten pukemisessa. Nukumme isossa parisängyssä, josta minun on kätevä auttaa, jos Pertti tarvitsee jotain. 

Oikeastaan meidän elämämme on aika vapaata. Saatamme aamuvirkkuina ottaa löylyt vaikka kuudelta. Pertti käy neljänä päivänä viikossa aamupäivät päivätoiminnassa, ja tässä lähellä asuva siskoni auttaa usein, mutta muuten olemme paljon kahdestaan.

Vaikka pojallani on noin kahdeksan diagnosoitua sairautta, hän on kuitenkin suhteellisen terve. Jokin aikaa sitten Pertille puhjennut Crohnin tauti teki arjesta raskasta, ennen kuin lääkkeet löytyivät. Pesukone kävi taukoamatta, ja jouduimme olemaan paljon kotosalla.

Voimaa vapaaehtoistyöstä

Sisareni on Pertin varaomaishoitaja. Kun minulla on vapaapäivä, vietän sen usein jossain järjestötyössä. Kuulun useaan eri vammaisjärjestöön, ja olen ollut täällä Rovaniemellä muun muassa työryhmässä, joka laati kaupungin vammaispoliittisen ohjelman.

Vammaisen omaisen edunvalvonta on suoraan sanottuna todella raskasta hommaa. Pahimmillaan se on erittäin turhauttavaa ja uuvuttavaa. Siksi on ollut mahtavaa löytää järjestöistä rakentavia ihmisiä, sellaisia, joilta saa voimaa.

Vammaiselle mikään avustus tai tuki ei tule automaattisesti. 

Ystävät, läheiset ja vammaistyö auttavat hurjasti jaksamisessa. Tykkään ideoida kaikenlaista, ja saan ideani toteuttamisesta aina uutta energiaa. Kun saan jotain päähäni, saatan olla aika uppiniskainen. Jos vaikka päätän, että kävelen johonkin kokoukseen 30 kilometrin päähän, teen sen. Vaikka sataisi lunta vaakatasossa.

Usein joulun alla leivon myyjäisiin pipareita enemmän kuin ehkä on järkevää. Viime jouluna taisin paistaa 3 000 piparkakkua.

Viime itsenäisyyspäiväksi sain jopa kutsun linnanjuhliin. Se oli hieno juttu, ja nautin juhlista valtavasti. Oli upeaa juhlia itsenäisyyttä ja sitä, että vapaaehtoistyötä arvostetaan. Tässä työssä joutuu painimaan ihan pienten ja arkisten asioiden kanssa, sillä vammaiselle mikään avustus tai tuki ei tule automaattisesti.

Ei enää valkotakkeja

Pertillä on sisarensa lisäksi kaksi isoveljeä, jotka olivat jo aikuisia, kun Pertti syntyi. Jostain syystä Pertti on jo pienestä pitäen reagoinut veljiinsä ja siskoonsa eri tavoin kuin muihin. Kaikilla lapsillani on perheet ja olen saanut jo muutamia lapsenlapsenlapsiakin, joten elämää ympärillä riittää. Sukuloimme usein, mutta pienten lasten kanssa Pertillä on vähän vaikeuksia. Kovat äänet ovat hänelle liikaa, vaikka hän muuten pitää ihmisistä.

En osaa ajatella, että Pertin takia olisin menettänyt jotain.

Arkiset puuhastelut ja kauppareissut ovat Pertille mieluisia, mutta lääkäriin häntä on nykyään vaikea saada. Minua hän mielellään vie terveyskeskukseen, mutta jos hänen itse pitäisi mennä, vastaus on jyrkkä ei. 

Joskus lääkäri on tullut Perttiä katsomaan jopa terveyskeskuksen parkkipaikalle, tai lääkkeet on kirjoitettu minun kuvailtuani oireet.

Valkotakkisia poika on nähnyt yhteen elämään jo liiaksi.

Hyvä juuri näin

En osaa ajatella, että Pertin takia olisin menettänyt jotain. Olen tietysti välillä havahtunut ajattelemaan, voisivatko asiat olla toisinkin. Eihän meitä ketään ole luotu elämään yksin, ilman kumppania. Mutta sitten olen ajatellut, että parempi yksin kuin kaksin yksin. En haluaisi ketään ihmistä kuormittaa tällaisella arjella.

Ja toisaalta tähän arkeen on itse niin tottunut, etten oikeasti osaa kaivata mitään. Tiedän, että jos minulle tapahtuu jotain, Pertti pääsee asumisyksikköön, jossa hän on ollut jo joskus parin viikon jaksoja. Siellä hänen on hyvä olla.

Pertti on suurimman osan ajasta hyvin iloinen poika. Huumori on meidän juttumme, se auttaa jaksamaan. Ja iloahan voi löytää vaikka mistä. Kun Pertin tarpeet ovat vielä niin pieniä, en minä osaa oikein itsellenikään vaatia kovin kummoisia. Ja Pertti, jos kuka, on kouluttanut minua.

Sanoja tarvitsee paljon vähemmän kuin luulisi.

Välillä on tietysti sellainen olo, kuin kiinalaisen kanssa asuisin, kun toisena hetkenä saatan ymmärtää poikaa täysin ja toisena en yhtään.

Siksi on vain jaksettava yrittää ja keksittävä uusia tapoja kommunikoida. Pitää taputtaa, elehtiä, ilmehtiä tai sitten antaa vain asian olla. Sanoja tarvitsee loppujen lopuksi paljon vähemmän kuin välillä luulemme."

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 16/2015.

Siskoni ja minä

Matti, 76, asuu kahdestaan Down-poikansa Pertin kanssa: "Onni on pienissä asioissa"

Kiitettävä isä ,mutta ehkä kuitenkin pitäis alata antaa pojan jo tutustua muihin samankaltaisiin ,olla silloin tällöin hoidossa vieraalla.Jokaisella on viimeinen uni entä sitten ,kuka pärjää olis hyvä käydä tutustumassa koteihin päivä toimintaan ,.Olis ollut kamalaa jos siskoni ei olis ollut hoitokodissa kun äiti kuoli.Minä olin ainut joka jo silloin autoin ,oma perhe kun tuli.Sisareni käyy luonanija kaikki lapseni ,lapsenlapset on ottanut omaks, kuiteskin kun käyn katsomassa kyllä hoitajat...
Lue kommentti

Sirpa Vaaranmaa, 65, on viettänyt puolet elämästään pyörätuolissa. Aviomies jätti, mutta erotiikka ja kauneudenjano eivät hävinneet elämästä. Eikä varsinkaan huumori.

Oli kaunis ja kuuma aamu Tansanian maaseudulla vuonna 1984. Sirpa Vaaranmaa oli pienen Samuli-poikansa kanssa palaamassa Kilwasta Mtwaraan. Perhe oli Afrikassa YIT:n kehitysyhteistyöprojektissa rakentamassa maanosaan kaivoja.

Kuljettaja ajoi Landroverilla sikäläisittäinkin kovaa. Auto kierähti ympäri, ja Sirpa lensi kyydistä.

Apuun tulleet miehet puhuivat vain swahilia. Sirpa nostettiin kuorma-auton lavalle. Hänen oikea kätensä oli murtunut, jaloissa ei ollut tuntoa ja hänen oli vaikea hengittää. Pojan päästä valui verta.

– Voin niin huonosti, että hyvästelin poikani ja sanoin, että isä pitää sinusta kyllä huolta.

Toinen elämä

Helsinkiläisen rivitalon huoneisto on avara ja viehättävä. Ikkunaverhoissa leijuu ruusuja. Työhuoneen verhot ovat Lauri Tähkän suunnittelemat ja niissä lukee "Rakastan sinua". Muistitaululla on valokuva, jossa mallivartaloinen nuori nainen poseeraa keltaisissa bikineissä Afrikan hietikolla.

Nyt Sirpa Vaaranmaa pystyy jo puhumaan 32 vuoden takaisista tapahtumista kyynelehtimättä.

Onnettomuuden jälkeen hänet vietiin pieneen savikyläsairaalaan ja sieltä pienlentokoneella Dar-Es-Salamiin intialaiseen sairaalaan, jossa käsi kipsattiin. Kokovartalokipsiäkin yritettiin, mutta kipu oli niin kova, että kipsauksesta luovuttiin. Suomeen hänet lennätettiin vasta kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta tavallisella reittilennolla.

Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Häneltä, joka oli koko ikänsä harrastanut tennistä, lentopalloa ja lenkkeilyä, vietiin yhtäkkiä pois kaikki fyysisyys.

Teholla maatessaan Sirpa toivoi olevansa kuollut.

– Ensimmäinen, laadukas elämäni päättyi Afrikkaan. Tämä toinen elämäni on ollut ihan persiistä. Mutta senkin kanssa olen oppinut olemaan. Mielikuvitusta kehiin ja niin paljon huumoria kuin ikinä jaksaa.

Kipu lähtee huutamalla

Sirpalle kävi kuten monelle vakavasti vammautuneelle naiselle: aviomies jätti hänet melko pian.

– Olin säälittävä reppana, paituli päällä, ei tissiliivejä. Onneksi poikani piti minua kiinni arjessa.

Samuli oli hauska ja sosiaalinen, kutsui bussikuskitkin kylään ja ehdotteli perheelle uusia isiä.

Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.
Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.

Monet konkreettiset asiat ovat kuitenkin olleet esteenä fyysisen rakkauden toteutumiselle, eikä Sirpa osaa kuvitella sen enää olevan hänelle mahdollista.

Sirpan vatsassa on reikä, josta tulee letku. Pissa valuu letkua pitkin pohkeessa olevaan pussiin. Housuissa on varmuuden vuoksi vaipat. Vatsassa on myös jääkiekon kokoinen baclofen-pumppu, joka helpottaa jalkojen spastisuutta, kramppeja. Sirpa on toiminut pari vuotta hoitovälineen valtakunnallisena vertaistukihenkilönä.

Kolme kertaa viikossa hänellä on ulostuspäivä ja siinä vessassa mukana avustaja.

– Kivuissa ei luulotautia ole olemassakaan. Alaselkääni ja alavatsaani särkee, ja välillä jalkoihin iskee salaman kaltaisia kipuja.
Musiikki toimii terapiana. Apulanta laulaa, että "kipu lähtee huutamalla, alastomana lattialla".

Välillä Sirpa antaakin huudon tulla. Tärkeä on myös Edu Kettusen kappale Saatanan kone, älä hyydy.

– Minähän en hyydy. Tarvitseeko elämän aina olla helppoa? Ei tarvitse! Sirpa sanoo.

"Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluan enää kokea fyysistä."

Miehiä ja erotiikkaa

Sirpa on toki kokenut ihastumisia, mutta.

– Ikäiseni miehet... Ei minulle riitä se, että istutaan käsi kädessä keinutuoleissa. Olen myös tottunut asumaan yksin. Ehkä yhteiselämä onnistuisi, jos miehellä olisi oma kämppä ja paljon työmatkoja ulkomaille.

Unissaan Sirpa Vaaranmaa ei ole koskaan pyörätuolissa. Hän käy lenkillä Björn Borgin kanssa tai saunoo Taneli Mäkelän kyljessä. Ja saa orgasmejakin.

– Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluaisin enää kokea fyysistä yhdyntää. Tai mistä sen tietää, jos vastaan tulisi oikein hyvä tyyppi, jolla on elämänkokemusta. Ehkä kuitenkin menisin mieluummin Kappeliin syömään Jari Sillanpään kanssa ruokalistan a:sta ö:hön ja ehdottaisin, että voisin ryhtyä hänen henkiseksi valmentajakseen.

Sirpa Vaaranmaan silmissä pilkahtaa.

Hän nauttii katsellessaan komeita miehiä. Rion olympialaisia hän katsoi lähes vuorokaudet ympäri.

– Kymmenottelija Ashton Eaton! Siinä on mies minun makuuni.

Erotiikkaa Sirpalle on jo se, että pitää itsestään huolta. Hän havahtui kiinnittämään huomiota asiaan vuonna 2003 kohdatessaan Vantaan hotellissa kreikkalaisen komistuksen. Mies osoitti pyyteetöntä huomiota, ja pari tapaili jonkin aikaa.

– Aloin pukeutua joka päivä kauniisti, käydä kampaajalla ja meikata. Esteettisyys on ollut siitä lähtien hyvin tärkeää.

Vastikään lounasravintolassa Sirpan pöytään tuli istumaan miellyttävä vanhempi herrasmies, joka sanoi Sirpan muistuttavan Katri Helenaa.

– Meillä oli pitkä ja mieleenpainuva keskustelu, joka lainehti ihmisyydestä politiikkaan. Kirjoitin päiväkirjaani: "Wau, mikä iltapäivä!"

Ei vähättelylle

Kerran viikossa Sirpa pyrkii lähtemään ulos, usein ostoskeskukseen.

– Tykkään katsella ihmisiä ja syödä ravintoloissa. Olen moottoriturpa, kova höpöttelemään kuten isäni oli. Viimeksi minulla oli hauskaa kirjakaupassa kolmen pohjoiskarjalaisen mummon kanssa.

Sirpa on ollut Jari Sarasvuon koulutuksessa Kaapelitehtaalla, ja siellä tehty aarrekartta on edelleen seinällä. Kartassa lukee, että Sirpan tavoite on pysyä hyvännäköisenä elämänsä loppuun asti.

Jari Sillanpäälle Sirpa sanoi konsertin jälkeen, että miestä on helppo rakastaa, koska hän on lavalla niin aidosti läsnä. Kumpikin alkoi itkeä. Mutta hyvää se vain teki: itku puhdistaa sielun.

– Rakastan diivoja. Ihmisen ei tarvitse vähätellä itseään, jos on jossakin hyvä.

Hulvaton tyyppi

Kriiseistä selviää vain elämällä ne läpi. Sirpa haluaisi olla vertaistukiaikuinen.

– Miksei vaikkapa sairaaloissa ole huonetta, joissa istuisi "kuuntelija"? Lääkärille tai psykiatrille voi olla vaikea puhua, mutta pelottaisiko, jos oven takana istuisin minä pyörätuolissa? Voisin olla potilaan ja asiantuntijan välikäsi. Kukaan meistä ei voi toista pelastaa, mutta jos sisällä on pienikin itu, sitä voidaan yhdessä ruokkia.

SPR:n kursseille Sirpa ei enää jaksaisi lähteä.

– Eikö muka enää osata olla kavereita ilman kursseja? Voihan kutunjuusto! Kyllä minuakin joskus vituttaa, mutta aikuinen löytää ongelmiinsa ratkaisun.

– Pyörätuoli ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, vaan ne ainekset ovat olleet minussa olemassa. Haluan, että minusta jäisi sellainen muisto, että oli se Sirpa Vaaranmaa aika hulvaton tyyppi.

Lue myös: Tällainen on Sirpan päivä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Passi ja hammasharja -ohjelmasta tutulla Tino Singhillä on nykyään yritys, joka tuottaa lapsille terveellistä ruokaa. ET:n Mitä kuuluu -palstalla kysellään tunnettujen ihmisten kuulumisia.

Passi ja hammasharja -ohjelman juontajana tutuksi tullut Tino Singh teki ohjelman jälkeen 15 vuotta töitä elintarvikkeiden markkinoinnin parissa. Vanhempi väki tunnistaa hänet yhä joskus kadulla. 

– Jos joku tarttuu minua käsipuolesta, onnittelen häntä yleensä hyvästä muistista. Onhan ohjelman viimeisten jaksojen esittämisestä kulunut jo 22 vuotta, Tino nauraa.

Tino on onnellinen siitä, että Passi ja hammasharja jätti hänelle positiivisen julkisuuskuvan. Hyvistä kontakteista ja esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä myöhemmässäkin työelämässä.

Tärkeintä Tinon elämässä on kuitenkin isänä oleminen.

– Isyys on mullistanut elämäni. Ennen naureskelin miehille, joilla oli työpöydällään lastensa kuvia tai jotka halusivat näyttää niitä puhelimestaan. Nykyään olen yksi noista ylpeistä isistä.

Tinon poika aloitti koulun tänä syksynä.

– Hän ihan hermostui, kun yhä uudestaan kyselin, jännittääkö. Minä jännitin hänen koulunmenoaan paljon enemmän kuin hän itse.

Uusi työ terveellisen ruuan parissa

Pian poikansa syntymän jälkeen Tino alkoi pohtia sitä, minkälaista ruokaa lapsille tarjotaan. 

– Tuntui väärältä, että työtäni oli saada vanhemmat ostamaan lapsilleen vaikka mahdollisimman paljon sokerilimua, Tino toteaa.

Tinon tuttu oli tullut myös juuri isäksi. Molemmat isät ihmettelivät, miksi aikuiset saivat ravintolassa valita salaatin ja pihvin väliltä, mutta lapsille tarjottiin vain nauravia nakkeja.

– Lapsille tarjottava ruoka vaikutti huonolaatuiselta ja lihottavalta, suoraan sanottuna kauhealta kuralta. Päätimme aloittaa tuttuni kanssa yrityksen, joka tuottaisi lapsille erityisen terveellistä ruokaa, Tino kertoo.

Tino haluaa kasvattaa lapsensa neljän periaatteen mukaisesti. Ne on koottu yhdessä Helsingin yliopiston ravitsemustieteilijöiden ja lääkäreiden kanssa.

1. Ravitsemus

Tinon mielestä esimerkiksi kuidun hyödyllisyyttä lasten ruokavaliossa aliarvioidaan.

– Kuidut ovat erityisen tärkeitä lapsen ravitsemuksessa ja painonhallinnassa, sillä ne täyttävät ja antavat kylläisyydentunnetta, mutta niistä ei saa kaloreita.

2. Liikunta

– Lapsen liikkumista kannattaa tukea esimerkiksi harrastamalla hänen kanssaan tai viemällä häntä harrastuksiin.

3. Lepo

– Lepo unohdetaan liian usein lasten päivärytmistä. Jokainen lapsi tarvitsee yksilöllisen määrän lepoa palautuakseen. Uni on myös yhteydessä painonhallintaan, kasvuun, muistiin ja kehitykseen, Tino sanoo.

4. Vuorovaikutus

– Jo pienillä lapsilla, joiden vanhemmat käyttävät koko ajan älylaitteita, on todettu hidastumista kognitiivisessa kehityksessä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeässä osassa, kun lapsi opettelee ottamaan kontaktia ympäröivään maailmaan ja käyttämään kieltä.

Tino Singhin kuulumisia kerrotaan myös ET-lehden numerossa 19/2017.