Kehitysvammainen Topi on opettanut Anna-Liisa Jyrälle, mitä vilpitön rakkaus on.

Topi, 13, makoilee lattialla ja kokoaa palapeliä. Hänen isoäitinsä Anna-Liisa Jyrä, muumi, kuten häntä perheessä kutsutaan, seuraa nuoren miehen touhua. Lattialle valmistuu pala palalta kuva talvimaisemasta.

Topin elämän palaset ovat ihan erityisellä tavalla paikoillaan: hänestä ei tule koskaan valmista, jos sillä tarkoitetaan itsenäistä aikuisuutta. Poika on henkisesti leikki-ikäisen tasolla, vaikka osaakin paljon. Hän oppii joitakin taitoja, mutta on asioita, joita hän ei opi.

Tänään laskutehtävä koulussa tuntuu Topista yhtä mahdottomalta kuin eilen. Ja uskonnonmonisteelle taitaa olla käyttöä vain värityspaperina. Poika osaa pelata tietokonepelejä ja pysyy luistimilla, muttei suoriudu perunoiden kuorimisesta ja tarvitsee apua aamupesulla.

Katso, mistä ET-lehden Mummot-palstalla keskustellaan nyt.

Täydellinen vauva

Kun Anna-Liisan, 66, ainokainen Tanja, 42, meni naimisiin 16 vuotta sitten, alkoi Anna-Liisan mielessä kyteä toive, että hänestä tulisi mummi. Sonja syntyi vuonna 1998. Hän teki Anna-Liisasta isoäidin, muumin.

– Uusi polvi oli syntynyt. Se oli riemullinen tunne, kun tajusin, että uusi tulokas on osa minua. Ensi tapaaminen oli rakkauden täyttymys. Tuntui ihan uskomattomalta.

"Ensi tapaaminen oli rakkauden täyttymys."

Tanjan ja Mikan odotettu kuopus, Topi, syntyi toukokuussa 2000. Vauvantuoksu oli hetkeksi ehtinyt jo laantua kodista. Sonja oli kaksivuo­tias, ja leikkiseura oli tervetullutta. Kaikki tietysti toivoivat, että maailmaan tulisi terve lapsi – tyttö tai poika, ihan sama.

– Päässä pyöri sellainenkin ajatus, että olipa syntyvä lapsi minkälainen tahansa, hän on kuitenkin osa minua.

Topi oli syntyessään ihan täydellinen vauva, iso 54-senttinen ihmistaimi. Vauvan toinen solisluu oli murtunut synnytyksessä, ja se oli ainoa, ohimenevä murhe.

– Olin taas niin ylpeä.

Outo etiäinen

Pidellessään tuhisevaa tulokasta sylissään Anna-Liisa koki yhtäkkiä ikävän etiäisen.

– Minulle tuli kummallinen aavistus, ettei kaikki olekaan ihan hyvin. En oikein tiedä, miten sellainen tuli mieleen. Vauva oli flegmaattisempi kuin siskonsa, Anna-Liisa kertoo.

Perhe, koko suku, nautti vauvavaiheesta ja suloisesta pojasta. Hän kasvoi, ja kävelikin alle vuoden vanhana. Muumi tunnusti olleensa väärässä pahoine aavistuksineen ja oli siitä iloinen.

"Minulle tuli kummallinen aavistus, ettei kaikki olekaan ihan hyvin."

Ensin halataan muumi

Nyt on se aika päivästä, kun taksi tuo pojan kotiin ja äiti seuraa ikkunasta, kun kuopus nousee autosta, kapuaa muutaman portaan ja soittaa reippaasti ovikelloa.

– Kiva päivä koulussa, Topi kertoo.

Juurilleen Jurvaan palannut muumi on tullut kylään parinsadan kilometrin päähän kotoaan. Topi istahtaa isoäidin viereen ja halaa. Anna-Liisa silittää pojan kättä. Topi ymmärtää kosketuskieltä mainiosti, lukee silityksiä ja halauksia paremmin kuin ääneen sanottuja tunteenilmaisuja. Hänestä on ihana olla lähellä ja tuntea toisen ihmisen lämpö.

Topilla on kaunis katse. Välillä se kiinnittyy äitiin, joka osaa lukea lastaan paremmin kuin kukaan.

Kohta Topi kokoaa sen pahvisen palapelin, josta jutun alussa kerrottiin. Sitä ennen selvitellään, miten Topin perheen elämän palapeli meni uusiksi.

Miten Tanja jaksaa?

Topi oli vilkas pikkumies, mutta hän ei sanonut mitään. ”Katso lintu” ja ”katso lamppu” -kehotukset eivät tehonneet. Vanhemmat luulivat, että pojalla on kuulovamma. Tehtiin tutkimuksia. Kun kuulosta ei löytynyt syytä puhumattomuuteen, Tanja kuvitteli, että lapsella oli vaikea dysfasia, kielen kehityksen häiriö.

Pahempaa oli tulossa. Vanhemmat saivat lapselleen diagnoosin, jota eniten pelkäsivät. Määrittelemätön kehitysvamma. Topi oli kolmevuotias. Koko perheen ja läheisten tulevaisuus ja suunnitelmat tuntuivat hetkeksi varisevan maahan kuin syksyn lehdet myrskysäällä.

– Tanjalle tieto oli hirveä pala. Hän itki, että olisi mieluummin itse sairastunut, kunhan Topi olisi saanut olla terve.

Anna-Liisa suri Topin puolesta, mutta oli huolissaan myös tyttärensä jaksamisesta.

– En tiennyt, miten lohduttaa Tanjaa. Koetin olla mahdollisimman paljon auttamassa.

Totuutta ei voi muuttaa

Topin hoitaminen oli henkisesti palkitsevaa, vaikka diagnoosi olikin raskas.

– Pienestä pojasta oli helppo pitää huolta. Rakkaus lasta kohtaan tuli niin voimalla, että – kuinkahan sen nyt oikeasti sanoisi – en ole niin voimakkaasti muita rakkauksia kokenut.

Tanja-äiti sanoo, ettei tunne katkeruutta.

– Kun Topi sai diagnoosin, olin ihan hädissäni. Kun vähitellen tajusin, että nyt on näin ja etteivät asiat muutu, oli pakko mennä eteenpäin. Vaikka koskaan ei täydellisesti hyväksy sitä, että lapsi on vammainen, Tanja tunnustaa.

Osallistu keskusteluun: Mikä on isovanhempiesi paras neuvo? Tai minkä neuvon sinä antaisit jälkipolvillesi?

Iso poika leikkii

Anna-Liisa kiittää tyttärensä tomeruutta. Tällä hetkellä Topin kotipaikkakunta ei pysty tarjoamaan omaishoitajalle lainmukaista apua, kolmea lomapäivää kuukaudessa. Anna-Liisakaan ei enää arvaa jäädä moneksi päiväksi päävastuuseen Topista. Lähistöllä asuu onneksi toinen mummi. Ja Jurvan muumi tulee hätiin aina kun voi.

– Tärkeintä minulle on se, että saan olla lastenlasteni kanssa. Minä en ole asettanut heille tavoitteita. En koskaan ajattele, että voisivatko he olla toisenlaisia. Topi saa tässä perheessä parasta mahdollista rakkautta. Sonjakin sanoo, että kaikesta kauheinta olisi, jos Topi otettaisiin meiltä pois, Anna-Liisa juttelee.

Nyt Topi alkaa olla murrosiässä. Se tuo uutta pohdittavaa. Tulevaisuus? Opiskelupaikka? Oma asunto?

– Hänessä on paljon omaa tahtoa. Topi on teini-ikäisen kokoinen, mutta hänellä on leikki-ikäisen mieli. Ja edelleen hän tarvitsee valvontaa joka hetki ja apua vähän kaikessa.

Topi ei näytä vammaiselta, joten joidenkin ulkopuolisten on vaikea ymmärtää, että iso kaveri käyttäytyy lapsellisesti, leikkii yhä mielellään pikkuautoilla.

Poika ei pidä enää ulkosalla äitiään kädestä kiinni, mutta etsii sormensa ympärille äidin sormen kuitenkin. Topin ikäiset pojat hihittelevät sillekin. Äiti sanoo, että olisi helpompaa, jos lapsella olisi Downin syndrooma. Silloin lapsen ulkomuoto kertoisi kaikille kehitysvammasta.

– Topi vaistoaa, kun häntä kohdellaan väärin esimerkiksi kodin ulkopuolella. Häntä ei voi väkisin pakottaa muottiin. Joskus sen ymmärtäminen on vaikeaa ammatti-ihmisillekin. Surullisinta on se, ettei poika osaa ilmaista itseään sanallisesti, isoäiti harmittelee.

Läheiset tietävät, että Topi osaa olla vaikea ja näyttää, jos ei tahdo jotakin tai pidä jostakin. Mutta perheen mielestä hänen pitäisi saada olla sellainen kuin on.

– Hyvä vammainen kai olisi kiltti ja hiljainen ja tekisi kuten käsketään. Jotkut ulkopuoliset ajattelevat, että Topi on iso ja paha, Tanja ja Anna-Liisa kertovat.

Mielenkiintoista! Ällistyttävä tieto ihmisen evoluutiosta: Kaiken takana ovat isovanhemmat

Topi herätti runoilijan

Ikkunan takana kimmeltää väkevä virta. Taaempana näkyy rautatie; junat liikuttava ihmisiä etelään ja pohjoiseen. Topi istuu paikoillaan sohvalla ja pelaa tietokonepeliä. Hän ei kaipaa mihinkään. Juuri nyt on hyvä. Juuri tässä.

– Elämään ei voi asettaa pitkälle meneviä päämääriä, ja hyvä niin, Anna-Liisa sanoo.

– Topi on vilpitön. Hän ei tavoittele hyötyä. Hänessä on niin vahvaa voimaa ja se tulee niin syvältä, että se on herättänyt minut kirjoittamaan runoja, tuomaan omat tunteeni esille.

Kun Anna-Liisa kirjoittaa, tunteet loksahtavat sanoiksi, jotka asettuvat paikoilleen kokonaisuudeksi, valmiiksi tunnekuviksi kuin palat palapeliin. Se on melkein ihmeenomaista.

Topi – ikilapsi – on opettanut isoäidille, mitä on suuri, vilpitön rakkaus. Sen ansiosta Anna-Liisa kokee olevansa täydellinen isoäiti omilleen.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 15/2015.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: