Kehitysvammainen Topi on opettanut Anna-Liisa Jyrälle, mitä vilpitön rakkaus on.

Topi, 13, makoilee lattialla ja kokoaa palapeliä. Hänen isoäitinsä Anna-Liisa Jyrä, muumi, kuten häntä perheessä kutsutaan, seuraa nuoren miehen touhua. Lattialle valmistuu pala palalta kuva talvimaisemasta.

Topin elämän palaset ovat ihan erityisellä tavalla paikoillaan: hänestä ei tule koskaan valmista, jos sillä tarkoitetaan itsenäistä aikuisuutta. Poika on henkisesti leikki-ikäisen tasolla, vaikka osaakin paljon. Hän oppii joitakin taitoja, mutta on asioita, joita hän ei opi.

Tänään laskutehtävä koulussa tuntuu Topista yhtä mahdottomalta kuin eilen. Ja uskonnonmonisteelle taitaa olla käyttöä vain värityspaperina. Poika osaa pelata tietokonepelejä ja pysyy luistimilla, muttei suoriudu perunoiden kuorimisesta ja tarvitsee apua aamupesulla.

Katso, mistä ET-lehden Mummot-palstalla keskustellaan nyt.

Täydellinen vauva

Kun Anna-Liisan, 66, ainokainen Tanja, 42, meni naimisiin 16 vuotta sitten, alkoi Anna-Liisan mielessä kyteä toive, että hänestä tulisi mummi. Sonja syntyi vuonna 1998. Hän teki Anna-Liisasta isoäidin, muumin.

– Uusi polvi oli syntynyt. Se oli riemullinen tunne, kun tajusin, että uusi tulokas on osa minua. Ensi tapaaminen oli rakkauden täyttymys. Tuntui ihan uskomattomalta.

"Ensi tapaaminen oli rakkauden täyttymys."

Tanjan ja Mikan odotettu kuopus, Topi, syntyi toukokuussa 2000. Vauvantuoksu oli hetkeksi ehtinyt jo laantua kodista. Sonja oli kaksivuo­tias, ja leikkiseura oli tervetullutta. Kaikki tietysti toivoivat, että maailmaan tulisi terve lapsi – tyttö tai poika, ihan sama.

– Päässä pyöri sellainenkin ajatus, että olipa syntyvä lapsi minkälainen tahansa, hän on kuitenkin osa minua.

Topi oli syntyessään ihan täydellinen vauva, iso 54-senttinen ihmistaimi. Vauvan toinen solisluu oli murtunut synnytyksessä, ja se oli ainoa, ohimenevä murhe.

– Olin taas niin ylpeä.

Outo etiäinen

Pidellessään tuhisevaa tulokasta sylissään Anna-Liisa koki yhtäkkiä ikävän etiäisen.

– Minulle tuli kummallinen aavistus, ettei kaikki olekaan ihan hyvin. En oikein tiedä, miten sellainen tuli mieleen. Vauva oli flegmaattisempi kuin siskonsa, Anna-Liisa kertoo.

Perhe, koko suku, nautti vauvavaiheesta ja suloisesta pojasta. Hän kasvoi, ja kävelikin alle vuoden vanhana. Muumi tunnusti olleensa väärässä pahoine aavistuksineen ja oli siitä iloinen.

"Minulle tuli kummallinen aavistus, ettei kaikki olekaan ihan hyvin."

Ensin halataan muumi

Nyt on se aika päivästä, kun taksi tuo pojan kotiin ja äiti seuraa ikkunasta, kun kuopus nousee autosta, kapuaa muutaman portaan ja soittaa reippaasti ovikelloa.

– Kiva päivä koulussa, Topi kertoo.

Juurilleen Jurvaan palannut muumi on tullut kylään parinsadan kilometrin päähän kotoaan. Topi istahtaa isoäidin viereen ja halaa. Anna-Liisa silittää pojan kättä. Topi ymmärtää kosketuskieltä mainiosti, lukee silityksiä ja halauksia paremmin kuin ääneen sanottuja tunteenilmaisuja. Hänestä on ihana olla lähellä ja tuntea toisen ihmisen lämpö.

Topilla on kaunis katse. Välillä se kiinnittyy äitiin, joka osaa lukea lastaan paremmin kuin kukaan.

Kohta Topi kokoaa sen pahvisen palapelin, josta jutun alussa kerrottiin. Sitä ennen selvitellään, miten Topin perheen elämän palapeli meni uusiksi.

Miten Tanja jaksaa?

Topi oli vilkas pikkumies, mutta hän ei sanonut mitään. ”Katso lintu” ja ”katso lamppu” -kehotukset eivät tehonneet. Vanhemmat luulivat, että pojalla on kuulovamma. Tehtiin tutkimuksia. Kun kuulosta ei löytynyt syytä puhumattomuuteen, Tanja kuvitteli, että lapsella oli vaikea dysfasia, kielen kehityksen häiriö.

Pahempaa oli tulossa. Vanhemmat saivat lapselleen diagnoosin, jota eniten pelkäsivät. Määrittelemätön kehitysvamma. Topi oli kolmevuotias. Koko perheen ja läheisten tulevaisuus ja suunnitelmat tuntuivat hetkeksi varisevan maahan kuin syksyn lehdet myrskysäällä.

– Tanjalle tieto oli hirveä pala. Hän itki, että olisi mieluummin itse sairastunut, kunhan Topi olisi saanut olla terve.

Anna-Liisa suri Topin puolesta, mutta oli huolissaan myös tyttärensä jaksamisesta.

– En tiennyt, miten lohduttaa Tanjaa. Koetin olla mahdollisimman paljon auttamassa.

Totuutta ei voi muuttaa

Topin hoitaminen oli henkisesti palkitsevaa, vaikka diagnoosi olikin raskas.

– Pienestä pojasta oli helppo pitää huolta. Rakkaus lasta kohtaan tuli niin voimalla, että – kuinkahan sen nyt oikeasti sanoisi – en ole niin voimakkaasti muita rakkauksia kokenut.

Tanja-äiti sanoo, ettei tunne katkeruutta.

– Kun Topi sai diagnoosin, olin ihan hädissäni. Kun vähitellen tajusin, että nyt on näin ja etteivät asiat muutu, oli pakko mennä eteenpäin. Vaikka koskaan ei täydellisesti hyväksy sitä, että lapsi on vammainen, Tanja tunnustaa.

Osallistu keskusteluun: Mikä on isovanhempiesi paras neuvo? Tai minkä neuvon sinä antaisit jälkipolvillesi?

Iso poika leikkii

Anna-Liisa kiittää tyttärensä tomeruutta. Tällä hetkellä Topin kotipaikkakunta ei pysty tarjoamaan omaishoitajalle lainmukaista apua, kolmea lomapäivää kuukaudessa. Anna-Liisakaan ei enää arvaa jäädä moneksi päiväksi päävastuuseen Topista. Lähistöllä asuu onneksi toinen mummi. Ja Jurvan muumi tulee hätiin aina kun voi.

– Tärkeintä minulle on se, että saan olla lastenlasteni kanssa. Minä en ole asettanut heille tavoitteita. En koskaan ajattele, että voisivatko he olla toisenlaisia. Topi saa tässä perheessä parasta mahdollista rakkautta. Sonjakin sanoo, että kaikesta kauheinta olisi, jos Topi otettaisiin meiltä pois, Anna-Liisa juttelee.

Nyt Topi alkaa olla murrosiässä. Se tuo uutta pohdittavaa. Tulevaisuus? Opiskelupaikka? Oma asunto?

– Hänessä on paljon omaa tahtoa. Topi on teini-ikäisen kokoinen, mutta hänellä on leikki-ikäisen mieli. Ja edelleen hän tarvitsee valvontaa joka hetki ja apua vähän kaikessa.

Topi ei näytä vammaiselta, joten joidenkin ulkopuolisten on vaikea ymmärtää, että iso kaveri käyttäytyy lapsellisesti, leikkii yhä mielellään pikkuautoilla.

Poika ei pidä enää ulkosalla äitiään kädestä kiinni, mutta etsii sormensa ympärille äidin sormen kuitenkin. Topin ikäiset pojat hihittelevät sillekin. Äiti sanoo, että olisi helpompaa, jos lapsella olisi Downin syndrooma. Silloin lapsen ulkomuoto kertoisi kaikille kehitysvammasta.

– Topi vaistoaa, kun häntä kohdellaan väärin esimerkiksi kodin ulkopuolella. Häntä ei voi väkisin pakottaa muottiin. Joskus sen ymmärtäminen on vaikeaa ammatti-ihmisillekin. Surullisinta on se, ettei poika osaa ilmaista itseään sanallisesti, isoäiti harmittelee.

Läheiset tietävät, että Topi osaa olla vaikea ja näyttää, jos ei tahdo jotakin tai pidä jostakin. Mutta perheen mielestä hänen pitäisi saada olla sellainen kuin on.

– Hyvä vammainen kai olisi kiltti ja hiljainen ja tekisi kuten käsketään. Jotkut ulkopuoliset ajattelevat, että Topi on iso ja paha, Tanja ja Anna-Liisa kertovat.

Mielenkiintoista! Ällistyttävä tieto ihmisen evoluutiosta: Kaiken takana ovat isovanhemmat

Topi herätti runoilijan

Ikkunan takana kimmeltää väkevä virta. Taaempana näkyy rautatie; junat liikuttava ihmisiä etelään ja pohjoiseen. Topi istuu paikoillaan sohvalla ja pelaa tietokonepeliä. Hän ei kaipaa mihinkään. Juuri nyt on hyvä. Juuri tässä.

– Elämään ei voi asettaa pitkälle meneviä päämääriä, ja hyvä niin, Anna-Liisa sanoo.

– Topi on vilpitön. Hän ei tavoittele hyötyä. Hänessä on niin vahvaa voimaa ja se tulee niin syvältä, että se on herättänyt minut kirjoittamaan runoja, tuomaan omat tunteeni esille.

Kun Anna-Liisa kirjoittaa, tunteet loksahtavat sanoiksi, jotka asettuvat paikoilleen kokonaisuudeksi, valmiiksi tunnekuviksi kuin palat palapeliin. Se on melkein ihmeenomaista.

Topi – ikilapsi – on opettanut isoäidille, mitä on suuri, vilpitön rakkaus. Sen ansiosta Anna-Liisa kokee olevansa täydellinen isoäiti omilleen.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 15/2015.