Hilkka Nuutilainen perusti unelmiensa kahvilan helsinkiläislähiöön. Vuodessa selviää, kannattaako vohvelinpaisto ja sopan keitto.

”Olen monta kertaa elämässäni kääntänyt uuden lehden niin työssä kuin parisuhteessa. Merkittävin uusi alkuni on ollut äitys 19 vuotta sitten. Olin aina ajatellut, ettei minusta ole äidiksi, ja epäilin kykyäni rakastaa lasta. Vaikka olin opettajana murkkujen kanssa kaiket päivät, en pystynyt näkemään itseäni vastuussa vauvasta. Onneksi silloinen aviomieheni ylipuhui minut. Olen siitä valtavan kiitollinen, sillä maailmaani avarsi todella paljon tulla 37-vuotiaana äidiksi.

Tosin avioliitto ei sitten kestänyt. Se päättyi, kun rakastuin toiseen Tuomas-poikamme ollessa viisivuotias. Jos ensimmäinen oli järkiavioliitto, toinen taas oli suurta hullaantumista. Ehdimme olla vain pari vuotta naimisissa. Hän lähti enkä minä estellyt. Tuomaksen isän kanssa olemme hyvissä väleissä.

Kävin toisen eroni jälkeen Erosta ehyeksi -kurssin. Siellä sain harjoiteltua muuan muassa sitä, kuinka pyydän Tuomaksen isältä anteeksi perheemme rikkomista. Itkien harjoittelin ja itkien pyysin, myös Tuomakselta. Mies sanoi jo antaneensa anteeksi.

Lapsuudesta opit työntekoon

Opin lapsuudessani maalaistalossa Ristiinassa tekemään kovasti töitä. Maalla ei lapsia viety harrastuksiin, niinpä leivoin ja kokkasin kotona. Kotitalousopettajani oli idolini, ja lopulta opiskelin samaan ammattiin.

Päädyin kotitalouden lehtoriksi helsinkiläiselle yläasteelle 12 vuodeksi. Olin hyvä opettaja ja osasin pitää kurin opetuskeittiössä – siitä oppilaat tykkäävät. Aloin väsyä, kun työhön tuli paljon muutakin kuin opettamista. Hermostuin ajoittain oppilaisiin, ja suhteeni heihin huononi.

Kun Suomessa alkoi ensimmäistä kertaa montessoriohjaajakoulutus, oli aika toimia. Opiskelin montessoriohjaajaksi. Aluksi otin puoli vuotta kerrallaan virkavapaata, mutta lopulta uskalsin sanoa turvallisen eläkevirkani irti. Sitä monet ihmettelivät ja kauhistelivatkin. Olin 1,5 vuotta vieraalla töissä, sitten perustin oman montessorileikkikoulun. Montessoripedagogiikan pääperiaate on ”auta minua tekemään itse". Montessoriohjaaja ei johda toimintaa, vaan tarjoaa apua, kun lapsi itse sitä tarvitsee. Sattui löytymään sopiva uusi tilakin, jonne loin pienen ja kodikkaan leikkikoulun, Kukonaskelen.

Työelämä on kulkenut 12 vuoden jaksoissa, ensin opettajana, sitten montessoriyrittäjänä. Jos hyvin käy, niin pidän kahvilaa seuraavat 12 vuotta.Oma kahvila oli unelmani jo opiskeluaikoina. Minulla on yhä jäljella kansio, johon tuolloin suunnittelin kahvilani tarjottavia.

Parhaimmillaan kahvila Neljä vuodenaikaa elättää minut, ja pahimmillaan terveyteni menee. Uskalsin kuitenkin perustaa kahvilan tänne Fallkullan pieneen lähiöön, koska päiväkotinikin oli täällä. Tunnen seudun ja monia täällä asuvia ihmisiä. Kahvila on ollut nyt auki kolme kuukautta, ja tarkoitukseni on katsoa koko vuoden kierto.

"Vuodessa näkee, kuinka ämmän käy."

Teen joka päivä erilaisen kasviskeiton ja sille tuoreen leivän. Minulla on 25 eri vaihtoehtoa, joita vaihtelen porkkanaleipäsistä rosmariini-parmesaanitikkuihin. Ehkä joskus tarjoan keiton koverretusta sämpylästä. Tuoreet vohvelit ovat tärkeä osa ruokalistaani. Täytteeksi saa niin suolaisia kuin makeita herkkuja. Haluan kaiken olevan hyvää ja aitoa, ja siksi keitän hillotkin itse. Marjat poimin kesällä Ristiinasta. Porkkana- ja punajuurikakku sekä lantturieskat ovat suosikkejani. Mehevyys tulee niihin raastetuista juureksista.

Uuttakin suunnittelen sopivissa annoksissa. Itsenäisyyspäivän brunssi maakuntateemalla onnistui hyvin. Aion vaihtaa valikoimaa vuodenajan mukaan. Keväällä tykkään hortoilusta. Silloin teen hortapiirakkaa, nokkosvohveleita ja ihanan keltaista voikukkamarmeladia. Marinoin myös voikukan nuppuja. Tämän sadon kerään Ristiinan puhtaissa maisemissa.

Yrityksen perustaminen on teknisesti erittäin helppoa. Viralliset jutut hoituivat alle tonnilla. Liiketilan elintarviketoimilupa maksoi 130 euroa. Rekisteröin myös kotikeittiöni elintarvikehuoneistoksi 130 eurolla. Osakeyhtiön rekisteröinti Patentti- ja rekisterihallitukseen maksoi 340 euroa.

Kahvilani hankin päiväkodin myynnistä saamillani rahoilla.

"Kun teen tästä hyvän, joku ostaa sen vielä minulta. Mitään ei saa, ellei uskalla yrittää."

Liiketila oli ollut 4,5 vuotta tyhjillään, ja remontti piti tietenkin tehdä. Kalleimmaksi tuli täysin uusi keittiö koneineen, 7000 euroa. Remonttityöt maksoivat 6000 euroa, valaistus 4000 euroa ja kalusteet Kierrätyskeskuksesta 600 euroa. Muutama tuhat meni logoon ja kotisivuihin. Paloturvalliset verhot kiinnittimineen maksoivat noin 600 euroa ja Arabian Paratiisi-astiat noin 1500 euroa. Tilavuokra on vähän alle 1200 euroa. Saan starttirahaa kuuden kuukauden ajan, sillä voin maksaa esimerkiksi oman asuntoni vuokran.

Eilen katsoin kynttilöin valaistua kahvilaani ja tuumasin, että kyllä se on kaunis. Päiväni ovat 10-tuntisia, mutta minulla on kuitenkin varaa pitää kahvila kiinni kaksi päivää viikossa. Unelmoin kyllä työparista. Aion ottaa peruskoulusta tet-harjoittelijoita, mutta uskon aika pitkälle pärjääväni yksin, kunhan opin askeleeni täällä. Eli sen, miten asiat sujuvat jouhevimmin.

Poika auttaa arjen pyörittämisessä

On hienoa, että olen voinut kehittää kahvilaa poikani kanssa. Hän on auttanut tavarakuljetuksissa, asiakaspalvelussa ja kassassa ja kotona tietokoneasioissa. Kasvissyöjänä hän on mainio keittojen valmistaja. Nyt hän on armeijassa.

Luotan tulevaisuuteen. Minua yllätti se, että osasin tehdä tämän. Kahvilasta tuli vähän isompi kuin ajattelin, 90 neliötä. Nyt sinne mahtuu lapsille leikkinurkka ja aikuisille keinutuoli.

Asiakkaat ovat ihania ja mukana suunnittelemassa, he toivovat kahvilalle menestystä. Vakioasiakkaita on muodostunut yllättävän nopeasti. Yksi äitiporukka tulee silloin tällöin jumpan tai muskarin jälkeen keitolle. Eräs taloyhtiö tilasi 20 hengelle yhtiökokouksen. Logokahvila kokoontuu kerran kuussa. Siellä puhutaan logoterapiasta ja elämän tarkoituksesta.

Olen onnellinen siitä, että iloitsen taas pienistä lapsista ja tykkään kovasti seurailla heidän leikkimistään. Isoäitejäkin käy lastenlastensa kanssa. Voisin järjestää kahvilassa myös lastenjuhlia.

Kahvilayrittäjän pitää olla ahkera, työtä pelkäämätön ja fyysisesti hyvässä kunnossa. Minulle oli pienoinen yllätys, kuinka raskasta tämä on fyysisesti, vaikka olen aina pitänyt kunnostani huolta. Aloitan aamun lattialla joogalla ja vetämällä jo makuuasennossa tukisukkahousut jalkaan. Fysioterapeutillakin pitää käydä.
Työpäiväni ovat pitkiä. Kassittomina päivinä voin kävellä kotoa kahvilaan. Matkaa on parisen kilometriä ja osaksi metsätietä pitkin.
Meni syteen tai saveen, niin minulla on vielä unelmia. Toivon tulevaisuudelta monenlaisia luonto- ja liikuntaelämyksiä. Rakkaus ja parisuhdekin mahtuisivat elämääni.”

 

Tieto

HILKKA NUUTILAINEN

Syntynyt Ristiinassa 1959, asuu Helsingissä.
Perhe Eronnut, 19-vuotias Tuomas-poika asuu jo omillaan.
Työ Aiemmin kotitalousopettaja ja montessoriohjaaja. Nyt pitää omaa kahvilaa Helsingin Fallkullassa.
Harrastukset Liikunta, luonnossa liikkuminen, marjastus.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.

Salatut elämät -ohjelman Seppo Taalasmaana tunnettu näyttelijä Jarmo Koski rakastaa leikkimistä ja ruuanlaittoa. Yksinäisinä hetkinä syntyy abstraktia taidetta. Juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeistä numeroista.

2516 jaksoa

Esiinnyin tv-sarjassa Salatut elämät yhtäjaksoisesti 14 vuotta. Joukossa oli hyviä vuosia, mutta myös kyllästymistä.

Kun lopetin 2013, oli jännittävää päästä toteuttamaan itseään vapaammin taiteilijana. Tein dubbauksia eli jälkiäänityksiä ja vierailin eri teattereissa. Esitin muun muassa Mielensäpahoittajan pääosaa Porin teatterissa ja olin mukana Seinäjoen Kaupunginteatterin Kvartetti-näytelmässä.

Salattuja elämiä kuvataan minuuttiaikataululla. Vielä kaksi vuotta lähtöni jälkeen saatoin herätä yö- ja päiväunilta kauhun sävähdykseen: Pitäisikö minun nyt olla jossain? Olenko ehtinyt harjoitella vuorosanani?

3 lasta

Lapseni, joista nuorin on 30-vuotias, ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Kun he olivat pieniä, työskentelin lastenteatterissa, joten pääsin päivänäytösten jälkeen hakemaan heidät hoidosta ja koulusta. Laitoin heille ruokaa ja leikin heidän kanssaan. Leikkimiseen en ikinä kyllästy. Jos olin väsynyt, saatoin kertoa tarinan jäälautalla nukkuvasta isäjääkarhusta ja vetää lapset samalla lautalle nukkumaan. Välillä oli tietysti sukellettava meren syvyyksiin saalistamaan hylkeitä.

Lapset olivat usein mukanani teatterissa ja äänistudioissa. Kun dubbasin lastensarjoja kuten Alfred J. Kwakia ja Matkaa maailman ympäri, katsoin usein kotona piirrettyjä käsikirjoitus kädessä. Lasten kaverit olivat ihastuneita. "Teidän isällä on maailman mahtavin työ. Saa katsoa koko päivän piirrettyjä!"

22 astetta

En suostu uimaan, ellei vesi ole vähintään 22-asteista. Mitä sitä itseään kiusaamaan kylmässä järvivedessä. Kaukaa etelästä löytyy lämpimiä, kristallinkirkkaita vesiä, joskus niin suolapitoisiakin, että uimari pysyy pinnalla.

4 perusväriä

Olen nuoresta saakka maalannut paljon. Teen vesi- ja akryyliväreillä abstraktia taidetta. Maalaamisessa on minusta kyse oman mielenmaiseman hahmottamisesta. Rakastan yksinäisiä hetkiä, joiden aikana maalaan kankaalle sen, mitä mielessäni on. Se on vastapainoa sosiaaliselle näyttelijäntyölle.

Vuosia sitten istuin eräänä yönä keittiönpöydän ääressä ja huomasin, että tussini piirrosjälki näytti erityisen hyvältä vaalealla pöytälevyllä. Yön aikana luonnostelin pöytämme täyteen erilaisia kuvia. Kun muu perhe aamulla heräsi, oli selvää, että minun oli pestävä kuvat pois.

Nuoruudentöistäni on tallella enää yksi vuonna 1967 tekemäni öljymaalaus. Kaikki muut tuhoutuivat, kun kellariimme tuli vesivahinko.

8 hengen yleisö

Olen perheen kuopus, ja minulla on kuusi sisarusta. Totuin pikkupoikana viihdyttämään heitä ja vanhempiani.

Asuimme Keuruulla Otavan asuinalueella. Isäni työskenteli Otavan kirjapainossa latomon faktorina, ja me pääsimme mukaan järjestämään Otavan pikkujoulujuhlia lapsille. Siskoni kuuluivat järjestystoimikuntaan.

Kun ohjelmaan jäi tyhjä tila, sisareni ratkaisivat tilanteen työntämällä minut lavalle. "Puhut vaan niitä samoja höpöjuttuja, joita puhuit eilen illallakin", he käskivät. Vedin lonkalta oman stand up -esitykseni, jossa olin kaalimaan myyrä hyviä juuria etsimässä.

142 kopsautusta

Rakastan ruuanlaittoa, ja valmistan yleensä perheemme ruuat. Olen kokeileva kokki, en annostele mausteita mittalusikoilla. Tällä hetkellä olen innostunut sumac-nimisestä mausteesta.

Minulla on ruokaa laittaessani hassu tapa. Jos pilkon jotakin, lasken pilkkomiseen käytetyt veitsenkopsautukset. En yleensä muistele jälkikäteen niiden määrää, mutta veikkaan, että hyvään sipulikeittoon menee noin 142 kopsautusta.

Luulen, että tapa on peräisin lapsuudestani. Kun kävelin Otavantieltä Keuruun kirkonkylän kansakoululle, viihdytin itseäni yleensä laskemalla, kuinka monta askelta on haapapuiden luota suurelle kivelle ja montako sieltä koululle.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.

Syntynyt: 1951 Imatralla. Asuu Helsingissä.

Työ: Näyttelijä ja käsikirjoittaja.

Perhe: Naimisissa, kolme lasta.

Harrastukset: Ruuanlaitto ja maalaaminen.