Raija Ohlis, 69, meni töihin lastenkotiin parikymppisenä. Työ oli ajoittain raskasta, mutta eläkkeelle jäätyään Raija huomasi kaipaavansa sitä. Ja aikaa lasten kanssa.

Viimeinen työvuoroni Parikanniemen lastenkodissa päättyi joulukuun 22. päivänä 2013 kello 9. Murrosikäiset jäivät nukkumaan sikeästi, kun suljin oven viimeistä kertaa. Joululoma oli juuri alkanut.

Olin jättänyt pöydälle kortin, jossa kiitin upeita nuoria yhteisistä vuosista. Monet olivat asuneet lastenkodissa pitkään. Lupasin, etten häviäisi mihinkään heidän elämästään.

Kävelin lumen valkaisemassa talviaamussa hiljalleen kotiin päin. Olo tuntui epätodelliselta. Minne vuodet olivat haihtuneet? Olin 63-vuotias eläkeläinen, kahden aikuisen pojan äiti ja kuuden lapsen mummo. 40 vuoden työura oli tullut päätökseen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Lupasin lapsille, etten häviä heidän elämästään.

Ihan äsken oli kesä 1973. Olin 22-vuotias, juuri valmistunut diakoniksi ja mennyt naimisiin. Mieheni Henrik eli Henkka, koulutukseltaan sosiaalikasvattaja, oli valittu Parikanniemen lastenkodin johtajaksi, ja minulle löytyi työtä samasta talosta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Elämän rosot

Oletteko valmiit kohtaamaan elämän rosoisempia puolia? Sitä meiltä oli kysytty haastattelussa. Tottahan me vastavalmistuneet olimme! Mutta tässä työssä ei tule koskaan valmiiksi. Työ sijoitettavien lasten ja nuorten kanssa opettaa aina uutta.

Henkka viihtyi alusta asti loistavasti. Minä halusin pois. Totun helposti ihmisiin mutta hyvin hitaasti uusiin paikkoihin. Työkin tuntui vaativalta. Meitä hoitajia oli vain viisi mutta lapsia oli 29, joista iso osa vauvoja ja taaperoita.

Nuorena vaimona olisin kaivannut enemmän yksityisyyttä.

Saimme yhden huoneen asunnon päärakennuksen yläkerrasta. Koko henkilökunta asui samassa pihapiirissä, ja laitoksen lapsikatras pyöri aina ympärillä. Nuorena vaimona olisin kaivannut enemmän yksityisyyttä.

Sopeutumiseni kesti kaksi vuotta, sitten työ imaisi minut. Kun hankimme asuntovaunun, pystyimme vaihtamaan vapaa-ajalla maisemia. Se helpotti.

Meille syntyi kaksi poikaa, Ilkka ja Pirkka. Kun Pirkalle läheinen lastenkodin poika muutti pois, Pirkka itki, ettei hän enää ikinä tykkää kenestäkään. Se pelko repii sijoitettuja lapsiakin. Kaikki lähtevät kuitenkin pois, ei kannata kiintyä.

Avaimet pois

Vihdoinkin eläkkeellä! Ensin pidin vuosilomani, sitten luovutin työpaikan avaimet. Se olikin iso juttu. Kun annat pois avaimet, olet ulkopuolinen. Enää et kuulu joukkoon.

Mihin te nyt muutatte, meiltä kyseltiin. Miksi olisi pitänyt muuttaa? Kotimme, jonka rakensimme vuonna 1979, on vain kivenheiton päässä Parikanniemestä. Säätiö vaati silloin, että johtajan talon pitää näkyä lastenkodille.

En osannut tarttua mihinkään toimeen.

Sitten kun -unelmista puhutaan paljon. Minäkin tein suunnitelmia. Sitten kun pääsen eläkkeelle, siivoan kaikki kaapit ja hävitän turhat tavarat. Uppoudun neulomaan ja harrastan muitakin käsitöitä. Teen vapaaehtoistyötä. Tapaan Virossa asuvaa ystäväperhettä. Kävelen ne puuttuvat 200 kilometriä Santiago de Compostelaan.

Ja kuinka kävi? Puoleen vuoteen en tehnyt yhtään mitään. Aikaa olisi ollut, mutta en osannut tarttua mihinkään. Odotin innostusta, eikä sitä tullut. Kaipasin merkityksellistä tekemistä.

Työyhteisö on iso osa elämää. Kun sitä ei enää ole, elämään tulee melkoinen aukko. Olin saanut tehdä töitä hyvässä, sitoutuneessa yhteisössä, jossa vaihtuvuus oli vähäistä. Tunsimme toistemme vahvuudet ja heikkoudet, tuimme toisiamme.

Uusi alku

Kesällä 2014 puhelin soi. Lastenkodissa oli akuutti puute muutaman työvuoron tekijästä. Tulin valtavan iloiseksi: minua tarvittiin vielä.

Se oli minulle uusi alku. Tunsin itseni terveeksi ja työkykyiseksi ja rakastin työtäni kasvattajana. Työtoverit ilahtuivat saadessaan kokeneen sijaisen. Nuoretkin ottivat minut lämpimästi vastaan. Suutuksissaan he toki huutavat, että "mene siitä kotiisi, mummo".

Nyt olen ollut viisi vuotta tällä toisella kierroksella Parikanniemessä. Työ on tuttu, rooli uusi. Minun ei tarvitse osallistua suunnitteluun ja koulutuksiin enkä ole kenenkään lapsen omahoitaja. Keskityn perustyöhön, arjen asioihin. Tämä on huoletonta ja erilaista.

Työ on nyt huoletonta ja erilaista.

Mikä on muuttunut 40 vuodessa? Perheiden ongelmat ovat vakavampia. On huumeita, sekakäyttöä, mielenterveysongelmia ja väkivaltaa. Monilta on kadonnut taju vanhemmuudesta. Isä ja äiti eivät voi olla lapsen kavereita, eikä lapselle pidä uskoutua. Vanhempien tulee pitää huolta lapsistaan.

Lapset eivät ole muuttuneet. He kaipaavat rakkautta ja rajoja, ihan tavallista arkea. On harha, että koko ajan pitäisi olla aktiviteetteja. Tärkeämpää on nähdä lapsi, jutella, olla. Monelle ruokapöytään istuminenkin on uutta.

Lapset kaipaavat rakkautta ja rajoja.

Kerran 17-vuotias tyttö sanoi minulle, että häntä ei ole koskaan silitetty. Voisinko tulla illalla silittämään? Istuin hänen vuoteensa reunalle, ja hän nukahti silitykseen. Siitä tuli meille yhteinen juttu.

Murrosikäinenkin kaipaa turvallista kosketusta. Sen pitää olla avointa ja varmaa, ei koskaan epämääräistä. Heitäkin on, joita ei saa koskettaa. Sitä pitää kunnioittaa. Takana on kokemus rajojen rikkomisesta.

Isäni käytti paljon alkoholia, ja opin aistimaan ilmapiiriä ja ottamaan vastuuta. Kun minulle kerrotaan päihdeongelmista, osaan samastua.

Kuin ensiapuasema

Lastenkoti on kuin ensiapuasema. Ei auta surkutella tilannetta vaan on yritettävä korjata vaurioita. Lapsi huomaa, että otan vastaan hänen kipunsa enkä murru sen alle. Saa huutaa ja riidellä, mutta haistattelua en salli.

Parasta on, kun näkee muutosta. Joku piiloutuu ensin hiustensa taakse, mutta vähitellen alkaa näkyä vilahduksia kauniista kasvoista. Mitä enemmän jonkun kanssa takkuaa, sitä syvemmäksi suhde lujittuu.

Sijaishuollossa tuetaan yhteyttä biologisiin sukulaisiin. Perhe ei ole aina paras, silti rakas. Erään sängyn pohjasta löytyi kirjoitus: "Tässä sängyssä olen itkenyt monet itkut. On ollut äitiä ikävä."

Perhe ei ole aina paras, mutta silti rakas.

Nuorena avioparina olimme Henkan kanssa rukoilleet Jumalalta johdatusta oikeaan työpaikkaan. Isompi käsi on kannatellut työtämme, johon on mahtunut valtavasti naurua ja itkua, onnistumista ja epäonnistumista.

Kiitos tulee, jos tulee, vasta vuosien päästä, esimerkiksi kun entisiä lapsia käy Parikanniemessä. Joku sanoi minun olleen "tukipilari, ihana mummo, johon saattoi aina luottaa". Paras palaute on, kun puhelin soi ja aikuistunut lapsi tahtoo yhä kertoa minulle asioitaan.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 2/2020.

Sisältö jatkuu mainoksen alla