Vuokko Laine, 73, tuottaa 960 grammaa jätettä kuukaudessa, pyöräilee 2019 kilometriä vuodessa ja tapaa päivittäin kolme ihmistä. Hän tietää tämän, koska kirjaa kaiken ylös.

Olen kova puhumaan, mutta en mikään kieli-ihminen – vieraiden kielten puhujaksi minusta ei ole. Hyvä numeroihminen olen sen sijaan ollut koko ikäni.

Tein ensin pitkään töitä toimihenkilönä pankissa ja sen jälkeen yksityisyrittäjänä tilin- ja toiminnantarkastajana. Harrastuksekseni olen pitänyt aina tilastoja kaikesta mahdollisesta.

Minulla on tallella kaikki kalenterini alkaen vuodesta 1964, jolloin menin pankkiin töihin täällä Loimaalla, jossa olen koko ikäni asunut. Kalentereissa on kaikenlaisia merkintöjä, säätiloista ja milloin mistäkin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Minulla on tallella kaikki kalenterini vuodesta 1964.

Tuolta vuodelta minulla on tallella myös ensimmäinen oma tilastoni. Olen merkannut pikkuiselle paperilapulle, kenen kyydissä olen päässyt töihin ja kuinka monta kertaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Työmatkaa oli muutama kilometri. Kesäisin pyöräilin mutta talvella kävelin, ja tuohon aikaan tutuilla oli tapana pysähtyä ja tarjota kävelijälle kyytiä.

Vuokon listassa on omat sarakkeensa kaikille jätelajeille. – Kierrätän kaiken mahdollisen.
Vuokon listassa on omat sarakkeensa kaikille jätelajeille. – Kierrätän kaiken mahdollisen.

Olen kirjoittanut ylös autojen rekisterinumerot ja siihen perään saamani kyytimäärät tukkimiehen kirjanpidolla. Kyyti lämmitti aina.

Olin työt aloittaessani 17-vuotias. Jo muutaman päivän päästä konttorinhoitaja lähti rouvansa kanssa käymään kauempana asioilla ja sanoi, että "kyllä sinä pärjäät". Ensimmäinen asiakkaani oli poliisimies, joka osasi onneksi neuvoa minua, koska oli pankin tilintarkastaja. Siitä se ura lähti alkuun.

Oma isäni oli aina raha-asioissa hyvin tarkka, mutta saidaksi en häntä silti kutsuisi. Pankissa työskennellessäni huomasin, että lähiseudulla oli paljon tarkempiakin isäntiä.

Kotona opin kierrättämään

Vanhempani eivät naimisiin mennessään omistaneet mitään muuta kuin vaatteet päällään. Ensimmäiseksi he rakensivat navetan, ja perheemme asui navetan yhteydessä olevassa huoneessa. Äiti hoiti lehmät ja lapset eli minut ja veljeni, isän piti käydä muualla metsä- ja maataloustöissä.

Kesti vuosia ennen kuin saimme oman kodin. Muutimme sinne jouluaattona 1955, ja ensimmäinen vieraamme oli joulupukki.

Olen aina ollut rahoista tarkka.

Elämämme oli niukkaa. Se voi olla syy siihen, että olen aina ollut rahoista tarkka. Toisaalta, kun aloin sitten saada rahaa, tiesin kokemuksesta, että pärjään vähemmälläkin.

Ja köyhä aina keinot keksii. Isän sisko oli piikana kauppalan puolella ja toi meille käydessään tuliaisina kankaita, joista äiti ompeli hameita. Myös tädin vanhoista vaatteista ommeltiin meille lapsille uusia.

Naapurin tytöt usein kadehtivat uusia hameitani. En tainnut erota vaateparreltani paljonkaan isojen talojen tyttäristä.

Kierrätys jäi pysyväksi elämäntavaksi. Olohuoneen pöytää koristaa nytkin käsin kirjottu liina, joka on palvellut aikanaan hameeni helmassa.

Tilastointi karkasi käsistä

Tilastoiminen alkoi vähitellen 1990-luvulla, mutta on ryöstäytynyt käsistä viime vuosina.

Ratkaiseva käänne oli taannoin, kun kummitytön kanssa ihmettelimme, kuinka paljon sekajätettä yhdeltä ihmiseltä oikein tulee. Lupasin punnita omani, ja tulos oli 960 grammaa kuukaudessa. Tapa punnita jätteet jäi pysyväksi.

Isännöitsijältämme sain tietää, että omassa taloyhtiössäni sekajätteen määrä on keskimäärin kymmenkertainen omaani verrattuna, eli 9,6 kiloa henkeä kohti kuukaudessa.

Tuotan jätettä kymmenesosan keskimääräiseen verrattuna.

Kierrätän kaiken mahdollisen. Onneksi nykyään pystyy kierrättämään muovitkin. Oma kauppakassini on vuosikausia sitten lahjaksi saatu, ja se toimii edelleen. Muovikasseja en osta, mutta yksi sellainen minulla on, jo toista vuotta palvellut.

Kaupoissa kaikki ruuat on pakattu muoviin, ja ostan valmiita ruokia hyvin vähän. Itse tekemällä myös säästää.

Sekajätteen välttämisessä kaikkein tärkeintä on se, ettei kanna jätteitä kaupasta kotiin.

Lähtö omasta tahdosta

Olin nuori pankkineiti maalaispankissa 1960-luvun lopulla, kun tilipussit jäivät pois käytöstä ja palkkoja alettiin maksaa pankkitilille.

Kuorma-auton lavallinen likaisia miehiä tuli tilipäivänä nostamaan palkkansa, ja joukko jatkoi siitä Loimaan kauppalan keskustaan ostamaan juotavia.

Pian opin, kuka otti aina kerralla koko palkkansa ja kuka pienemmän summan. Pystyin kirjoittamaan kuitit valmiiksi etukäteen, miehet vain allekirjoittivat nostonsa.

Myös maitotilipäivät olivat erityisen kiireisiä, eteläsuomalaisella maaseudulla kun elettiin.

Rahaa alettiin jakaa holtittomasti.

Pankissa olin aina kynä kädessä. Korot piti laskea joka ikisen maksutapahtuman yhteydessä, joten laskemista riitti.

1980-luvun loppu oli pankkialalla hullua aikaa. Siihen asti oli ollut hyvin tiukat säännöt, kenelle lainaa sai antaa ja paljonko, ja sitten pankit alkoivat jakaa rahaa holtittomasti kaikille. Pankin toimihenkilö ei voinut sille mitään. Mutta sitten tulikin 1990-luvun lama, ja moni menetti paljon.

Onneksi en joutunut irtisanotuksi pankista kuten moni muu, vaan lähdin itse.

Pankkifuusiot painoivat päälle, olin hankkinut tilintarkastajan ammattipätevyyden ja poika meni kouluun. Ryhdyin yksityisyrittäjäksi.

Tilin- ja toiminnantarkastajan töiden ohella olen elämäni varrella tehnyt sivutöitä esimerkiksi seudun pankkitoimihenkilöiden paikallisyhdistyksessä sihteerinä ja kaupallisten aineiden ja konekirjoituksen opettajana.

Virallisesti jäin eläkkeelle kaksi vuotta sitten. Hoitelen tosin yhä joitakin tilintarkastuksia, esimerkiksi omassa taloyhtiössäni.

Uutta lenkkiseuraa

Kun ikää alkoi karttua, ihmiset harvenivat ympäriltä. Huomasin, että täytyy keksiä jokin keino löytää uusia lenkkikavereita.

Aloin miettiä erilaisia teemoja. Päätin esimerkiksi kävellä kaikki kotikaupunkini kadut yhdessä vuodessa päästä päähän. Kerroin tästä ihmisille, missä ikinä heitä kohtasinkin, ja sain sillä lailla muita mukaan katsomaan kanssani heille ennestään tuttuja paikkoja tai ihan uusia kulmia.

Kun Suomi täytti sata vuotta vuonna 2017, otin haasteekseni viedä sata ihmistä ulkoilemaan. Ihmiset ilmoittautuivat mukaan ihan innoissaan!

Vein Suomen syntymäpäivän kunniaksi 100 ihmistä ulkoilemaan.

Vuonna 2018 kävely-pyöräilytavoitteeni oli 2 018 kilometriä – ja sain lopulta 2 100 kilometriä täyteen. Viime vuonna tavoite oli 2019, tänä vuonna 2020 ja niin edelleen.

Aloitin viime vuonna myös kulttuurikävelyt. Ensimmäinen kohde oli muutaman kilometrin päässä sijaitseva Suomen maatalousmuseo.

Monikaan paikallinen ei ole käynyt siellä, ja luulee, että siellä ei ole muuta kuin heinäseipäitä. Olen itse käynyt siellä kuuntelemassa historialuentoja kuutisenkymmentä kertaa.

Aina on aikaa puhua

Luin jostain, että ikääntyvälle ihmiselle on tärkeää liikkua, lukea ja tavata kasvokkain kolme ihmistä joka päivä. Siitä olen eläkkeellä pitänyt kiinni.

Tällä vuosituhannella olen lainannut kirjastosta ja lukenut 2 400 kirjaa, dekkareista Finlandia-voittajiin. Käyn kirjastossa kerran viikossa. Ennen tilastoin lukemani kirjat, sittemmin sivumäärät, ja tänä vuonna olen tilastoinut kirjojen lisäksi myös kansien tekijät.

Juttelen aina kolmen ihmisen kanssa päivässä, ja ihmiset tietävät, että minulla on aikaa puhua. Aion kutsua jonkun luokseni kylään joka keskiviikko – tai voin mennä hänen kotiinsa. Kyläilykulttuuria pitäisi elvyttää muutenkin.

Tilastoin myös lukemieni kirjojen kansien tekijät.

Televisiosta olen luopunut ajat sitten. Radiota kuuntelen paljon ja tunnistan kuuluttajat äänestä. Muistin kannalta hyväksi ovat myös ristikot, varsinkin piilosanat. Tietokone on minulle vain työväline, ei ajanvietettä. Somea en tarvitse ollenkaan.

Olen korostanut ikäisilleni ihmisille, että pitää löytää ystäviä myös nuoremmista ikäluokista. Muuten jää lopulta yksin.

Eräs neljän vanha tyttö halusi käydä minun luonani töissä. Hänestä oli hauskaa liimata postimerkkejä ja ottaa valokopioita. Samanikäinen poika kysyi minulta rappukäytävässä: Vuokko, voisitko sinä olla minulle leikkimummo? Vieläkin nousee kyynelet silmiin.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 24/2019.

3 x Vuokon vanhassa vara parempi

  1. Kävelylenkillä käytän 13 vuotta vanhoja, huollettuja kotimaisia kävelykenkiä. Viimeksi uusin niiden korkolaput.
  2. Polkupyöräni on 32 vuotta vanha Nopsa.
  3. Autoni on vanha Opel, ikää 19 vuotta. Katsastusvälin kilometrimäärä oli 1 006 kilometriä. Tutut monesti kyselevät, että joko on tänä vuonna tullut sata kilometriä täyteen!
Vierailija

Aktiivinen nainen! Tuolla asenteella elää vanhaksi teräsnaiseksi.

Asioista kirjanpito vaatii järjestelmällisyyttä. Itseltäni aina jää, mutta näitä olen kokeillut:

Kirjalista. Harmittaa kun lopetin ja hävitin, nuorempana luin paljon. Nyt jätän parhaat kirjat kirjaston lukulistaan.

Pidin joskus talouskirjanpitoa, mutta totesin itselleni tilitietojen riittävän.

Askelmittarilukemat vuodesta 2016. Tämä jatkuu ja on tärkeää, muuten tulee petettyä itseään.

Joskus olen kokeillut ruokapäiväkirjaa.

Nyt kirjoitan korona-ajan päiväkirjaa, kai senkin voi jonkinlaiseksi tilastoinniksi katsoa (elossa ja terve).

Kaupunkiluonnon havainnoista olisi kiva pitää kirjaa, jos viitsisi, vaikka luontotietouteni on niukkaa. Kerran olen nähnyt Helsingissä ilveksen. Pari viikkoa sitten näin elävän lumikon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla