Kun suru painoi raskaimmin, Toini Nurmen, 84, elämään käveli ystävällisesti hymyilevä mies. Siitä versoi rakkaus, voimallisempi kuin koskaan.

Kun puolisoni Antero kuoli lokakuussa 2016, itkustani ei meinannut tulla loppua.

Vaikka olin jo vuosia katsellut, miten sairaus hivutti hänen voimiaan, menetyksen aiheuttama suru tuntui ylivoimaiselta. Avioliittomme kesti 62 vuotta.

Suru tuntui ylivoimaiselta.

Tyhjässä kodissa oli ahdistavaa. Olen aina ollut kova liikkumaan, joten aloin käydä sauvakävelylenkillä juuri siihen aikaan, jolloin ennen lähdin katsomaan Anteroa tässä lähellä sijaitsevaan Tapailakotiin. Hän ehti olla siellä viisi viikkoa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kiersin metsäpolkuja, kun en jaksanut itkemättä jutella kadulla vastaan tulevien tuttujen kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kävelin metsässä, koska en voinut itkemättä kohdata tuttuja.

Eräänä päivänä metsässä tuli vastaan mies, joka tervehti minua hymy huulillaan. Seuraavana päivänä kävi samoin, ja vielä kolmantenakin.

Minua sapetti: siinä sitä vain hymyillään, kun toisella on matalapainetta. Vaihdoin kävelyreittiä.

Tuttu hymy

Ensimmäinen vuosi Anteron kuoleman jälkeen oli syvän surun aikaa.

Syksyllä 2017 pääsin ystävättäreni kanssa Elintarvikeliiton jäsenille järjestetylle virkistysviikolle Hauholle. Viikon ohjelmaan kuului muun muassa antoisia keskusteluja surusta ja arjesta menetysten jälkeen.

Aloin ajatella, että tästäkö alkaa se oma elämä. Tuli tunne, että voin päästää irti surusta ja alkaa ajatella itseäni.

Tästäkö se oma elämä alkaa?

Tammikuussa 2018 lähdin ystäväni kannustuksesta eläkeläiskerhon tapahtumaan. Siellä satuin pöytään, jossa yksi miehistä hymyili jotenkin tutusti.

Siitä hymystä yhtäkkiä tajusin, että tämähän on se lenkeillä kohdalle osunut tervehtijä.

Yhteiset kokemukset

Seuraavana päivänä näin hänet sauvakävelyllä. Hän ryhtyi jututtamaan minua ja pyysi, että saisi kävellä kanssani samaa matkaa.

Yhä useammin satuimme vastakkain, kävelimme yhdessä ja kerromme toisillemme elämämme vaiheista.

Kävelimme yhä useammin yhdessä.

Niistä löytyi yllättävän paljon yhteistä, kuten pohjalaisuus. Minä olen syntynyt Ylivieskassa, Erkki on Oulusta. Meillä on noin vuosi ikäeroa.

Läheisyys Erkin kanssa on helppoa ja luonnollista. "Erkin kanssa nauran niin kuin en koskaan ennen", Toini sanoo.
Läheisyys Erkin kanssa on helppoa ja luonnollista. "Erkin kanssa nauran niin kuin en koskaan ennen", Toini sanoo.

Yhteinen on myös vuosien kokemus omaishoitajana. Anteron sairauden ensimmäiset merkit tulivat vuonna 2008. Etenevä aivolohkon rappeuma vei hänet lopulta petipotilaaksi. Hän kyllä tunsi minut loppuun asti, mutta ei enää pystynyt juuri puhumaan.

Tytär sanoi, että kyllä sille miehelle voi numeron antaa.

Erkin vaimo menehtyi kolme kuukautta ennen Anteroa. Vaimo oli sairastuttuaan pyytänyt, että saisi olla kotona, ja Erkki oli hoitanut häntä 4,5 vuotta.

Kun kerroin tästä tyttärelleni Eijalle , hän sanoi, että siinähän on selvästi kunnon mies, kyllä sinä voit hänelle antaa puhelinnumerosi.

Uusi alku

Keväällä 2018 meillä oli ensimmäiset oikeat treffit.

Erkki laittoi tekstarin: "Tavataanko kahden aikaan?" Minä vastasin: "Sopii oikein hyvin."

Oho, onpa siinä rohkea mies!

Kävelimme toisiamme vastaan. Kun Erkki tuli kohdalleni, hän koppasi kiinni, se oli sellainen pehmeä halaus. Mietin, että oho, onpa siinä rohkea mies. Halusin tietää enemmän hänestä.

Aloimme tavata säännöllisesti, myös kahvin ja teekupin äärellä. Huomasin, että ajattelemme monista asioista samalla tavalla. Koemme esimerkiksi molemmat edelleen vahvasti edesmenneiden puolisoidemme läsnäolon.

Minulla on Anteron kuva piirongin päällä, ja kuvan edessä hänen silmälasinsa ja kellonsa. Joka aamu toivotan hänelle hyvät huomenet ja illalla hyvää yötä.

Erkillekin puhun paljon Anterosta. Erkki ei niinkään juttele vaimostaan, vaikka olen sanonut, että puhu vain.

Lue Toinin ja Erkin koko tarina ET-lehden numerosta 23/2019.

 

"

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla