Heidi Vekkelin, 53, mukaan elämä jatkuu, vaikka syöpä iskee: "nainen on nainen ilman rintaakin eikä syöpä tee välttämättä ihmisestä maailmanparantajaa".

"Ennen kuin molemmat rintani poistettiin syövän takia, ystävättäreni otti minusta valokuvia, jossa seison luonnon keskellä rinnat paljaana. Myöhemmin tein riitin ja poltin kuvat. Se oli hyvästijättö rinnoilleni.

Menin kahdeksan vuotta sitten lääkärille, koska rintaliivit olivat alkaneet hangata. Ensin arveltiin, että maitorauhanen oli tulehtunut. Tarkemmissa kuvauksissa näin monitorista  itsekin, että molemmissa rinnoissa oli mustia länttejä ja hämähäkinseittimäisiä kuvioita. Mikään paikka minulla ei ollut kipeänä.

Sain kuulla puhelimessa, että kasvaimet olivat pahanlaatuisia. Sain leikkausajan nopeasti, enkä ehtinyt asiaa päivittelemään.

Leikkauksessa kainaloni tyhjennettiin samalla varmuuden vuoksi. Kun odoteltiin haavojen parantumista, sain kuulla, että syöpä oli levinnyt myös imusolmukkeisiin, ja monen kuvauksen jälkeen selvisi, että selkärangassa oli etäpesäkkeitä.

Kuulin, että minulla olisi pari vuotta elinaikaa.

Kuulin, että minulla olisi pari vuotta elinaikaa. Ne menivät hoidoista toipumiseen. Sitten aloin ihmetellä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

En ole ollut masentunut,  mutta surullinen kyllä. Eniten itkin, kun sain eläke­paperit. Sairauden takia on vaikea jäädä eläkkeelle ja tarpeettomuuden tunteeni oli voimakas.

Jos elämässäni olisi ollut vain työ, sen menettäminen olisi ollut voimakkaampi isku kuin syöpä. Ennen perhepäivähoitajana työskentelemistäni olin lasten kanssa kymmenen vuotta kotona. Niukka eläke tuntui niistä vuosista turhan suurelta rangaistukselta.

Kun tapasin tuttuja, mietin, näenkö heitä viimeistä kertaa. Kun laitoin talvivaatteita säilöön, mietin, tarvitsenko niitä enää.

Kukaan sairastunut ei varmasti välty miksi-kysymyksiltä eikä jossittelulta. Itsensä syyllistäminen on tavallista: entä, jos olisin mennyt lääkäriin aiemmin?

Erään sairastuneen työkaverini kanssa haimme syitä. Johtuisiko tautimme kenties Tsernobylistä, koska niihin aikoihin istuimme lasten kanssa hiekkalaatikolla? Olimmeko syöneet syöpäsieniä, eivätkö itse poimitut marjat olleetkaan puhtaita?

Siinä vaiheessa hakeuduin vertaisryhmään. Nykyisin vedän rintasyöpäpotilaiden kroonik­koryhmää, joka kokoontuu kerran kuukaudessa. Me olemme iloista porukkaa, käymme retkillä ja teattereissa. Olen aina ollut hetkessä eläjä ja mielestäni ylipäätään kaikki on kivaa. Pyrin sanomaan negatiivisetkin asiat positiivisesti.

Näytän hyväkuntoiselta, mutta on paljon käytännön asioita, joita en pysty tekemään, koska en saa rasittaa selkääni. Jatkuva lääkitys on aiheuttanut minulle myös osteoporoosin.

Sairauden alussa suunnittelin vain päivän kerrallaan. Sitten aloin laskea etappeja: tyttären rippijuhlat, 18-vuotispäivät, viisikymppiseni. Nykyisin minulla ei ole välitavoitteita. Yhdistystoiminta täyttää kalenterini seuraavan puolen vuoden ajan. Kontrolleissa käyn viiden kuukauden välein.

En haaveile leppoisista eläkepäivistä mieheni kanssa. Olen vähään tyytyväinen. Haaveilen, että arki kulkisi helposti eteenpäin. Haaveilen mukavasta päivästä.

Mikään menneisyydessäni ei muuttaisi nykyisyyttä. En ole koskaan verrannut itseäni toisiin, sillä se ei johda mihinkään.

"En ole kade muiden terveydestä, mutta olen  surullinen siitä, että asiat eivät menneet, niin kuin olin ajatellut."

Ihmettelen, miten ennen ehdin kaiken: hoitaa työni ja perheen ja toimia miesten jalkapallossa kolmosdivisioonan joukkueenjohtajana. Mahtoikohan elämäni olla silloin liian kiireistä?

Koska lääkitys väsyttää, sallin itselleni yhden täydellisen lepopäivän viikossa. Maanantait ovat minun yökkäripäiviäni. Vietän ne yöpuku yllä, annan itseni vain olla, en tee mitään tarpeellista, vaan painelen kaukosäätimen nappuloita tai luen.

Minun tarinani alkaa siitä, kun arpeni tulivat.

Olen todennäköisesti aivan sama ihminen kuin ennen sairastumistani. Minusta ei ole tullut voimakasta maailmanparantajaa. Olen aina ollut oman tieni kulkija ja tehnyt sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä.

Minun tarinani alkaa siitä, kun arpeni tulivat. Peilistä katsoo edelleen minä, vaikka raamitukseni on toisenlainen.”

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2014.

Heidin vertaistukityö jatkuu

Rintasyöpäyhdistys – Europa Donna Finland palkitsi vuonna 2016 Heidi Vekkelin hänen tekemästään vapaaehtoistyöstä rintasyöpää sairastavien parissa. Heidi on jo vuosikaudet ahkeroinut yhdistyksen toimistolla ja vetänyt levinnyttä kroonista rintasyöpää sairastavien ryhmää. Keväällä 2017 Heidi kertoi Loviisan Sanomissa vapaaehtoistyöstään ryhmänvetäjänä ja lymfajumpan ohjaajana. 

www.europadonna.fi

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.