Heidi Vekkelin, 53, mukaan elämä jatkuu, vaikka syöpä iskee: "nainen on nainen ilman rintaakin eikä syöpä tee välttämättä ihmisestä maailmanparantajaa".

"Ennen kuin molemmat rintani poistettiin syövän takia, ystävättäreni otti minusta valokuvia, jossa seison luonnon keskellä rinnat paljaana. Myöhemmin tein riitin ja poltin kuvat. Se oli hyvästijättö rinnoilleni.

Menin kahdeksan vuotta sitten lääkärille, koska rintaliivit olivat alkaneet hangata. Ensin arveltiin, että maitorauhanen oli tulehtunut. Tarkemmissa kuvauksissa näin monitorista  itsekin, että molemmissa rinnoissa oli mustia länttejä ja hämähäkinseittimäisiä kuvioita. Mikään paikka minulla ei ollut kipeänä.

Sain kuulla puhelimessa, että kasvaimet olivat pahanlaatuisia. Sain leikkausajan nopeasti, enkä ehtinyt asiaa päivittelemään.

Leikkauksessa kainaloni tyhjennettiin samalla varmuuden vuoksi. Kun odoteltiin haavojen parantumista, sain kuulla, että syöpä oli levinnyt myös imusolmukkeisiin, ja monen kuvauksen jälkeen selvisi, että selkärangassa oli etäpesäkkeitä.

Kuulin, että minulla olisi pari vuotta elinaikaa.

Kuulin, että minulla olisi pari vuotta elinaikaa. Ne menivät hoidoista toipumiseen. Sitten aloin ihmetellä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

En ole ollut masentunut,  mutta surullinen kyllä. Eniten itkin, kun sain eläke­paperit. Sairauden takia on vaikea jäädä eläkkeelle ja tarpeettomuuden tunteeni oli voimakas.

Jos elämässäni olisi ollut vain työ, sen menettäminen olisi ollut voimakkaampi isku kuin syöpä. Ennen perhepäivähoitajana työskentelemistäni olin lasten kanssa kymmenen vuotta kotona. Niukka eläke tuntui niistä vuosista turhan suurelta rangaistukselta.

Kun tapasin tuttuja, mietin, näenkö heitä viimeistä kertaa. Kun laitoin talvivaatteita säilöön, mietin, tarvitsenko niitä enää.

Kukaan sairastunut ei varmasti välty miksi-kysymyksiltä eikä jossittelulta. Itsensä syyllistäminen on tavallista: entä, jos olisin mennyt lääkäriin aiemmin?

Erään sairastuneen työkaverini kanssa haimme syitä. Johtuisiko tautimme kenties Tsernobylistä, koska niihin aikoihin istuimme lasten kanssa hiekkalaatikolla? Olimmeko syöneet syöpäsieniä, eivätkö itse poimitut marjat olleetkaan puhtaita?

Siinä vaiheessa hakeuduin vertaisryhmään. Nykyisin vedän rintasyöpäpotilaiden kroonik­koryhmää, joka kokoontuu kerran kuukaudessa. Me olemme iloista porukkaa, käymme retkillä ja teattereissa. Olen aina ollut hetkessä eläjä ja mielestäni ylipäätään kaikki on kivaa. Pyrin sanomaan negatiivisetkin asiat positiivisesti.

Näytän hyväkuntoiselta, mutta on paljon käytännön asioita, joita en pysty tekemään, koska en saa rasittaa selkääni. Jatkuva lääkitys on aiheuttanut minulle myös osteoporoosin.

Sairauden alussa suunnittelin vain päivän kerrallaan. Sitten aloin laskea etappeja: tyttären rippijuhlat, 18-vuotispäivät, viisikymppiseni. Nykyisin minulla ei ole välitavoitteita. Yhdistystoiminta täyttää kalenterini seuraavan puolen vuoden ajan. Kontrolleissa käyn viiden kuukauden välein.

En haaveile leppoisista eläkepäivistä mieheni kanssa. Olen vähään tyytyväinen. Haaveilen, että arki kulkisi helposti eteenpäin. Haaveilen mukavasta päivästä.

Mikään menneisyydessäni ei muuttaisi nykyisyyttä. En ole koskaan verrannut itseäni toisiin, sillä se ei johda mihinkään.

"En ole kade muiden terveydestä, mutta olen  surullinen siitä, että asiat eivät menneet, niin kuin olin ajatellut."

Ihmettelen, miten ennen ehdin kaiken: hoitaa työni ja perheen ja toimia miesten jalkapallossa kolmosdivisioonan joukkueenjohtajana. Mahtoikohan elämäni olla silloin liian kiireistä?

Koska lääkitys väsyttää, sallin itselleni yhden täydellisen lepopäivän viikossa. Maanantait ovat minun yökkäripäiviäni. Vietän ne yöpuku yllä, annan itseni vain olla, en tee mitään tarpeellista, vaan painelen kaukosäätimen nappuloita tai luen.

Minun tarinani alkaa siitä, kun arpeni tulivat.

Olen todennäköisesti aivan sama ihminen kuin ennen sairastumistani. Minusta ei ole tullut voimakasta maailmanparantajaa. Olen aina ollut oman tieni kulkija ja tehnyt sitä, mikä itsestä tuntuu hyvältä.

Minun tarinani alkaa siitä, kun arpeni tulivat. Peilistä katsoo edelleen minä, vaikka raamitukseni on toisenlainen.”

 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2014.

Heidin vertaistukityö jatkuu

Rintasyöpäyhdistys – Europa Donna Finland palkitsi vuonna 2016 Heidi Vekkelin hänen tekemästään vapaaehtoistyöstä rintasyöpää sairastavien parissa. Heidi on jo vuosikaudet ahkeroinut yhdistyksen toimistolla ja vetänyt levinnyttä kroonista rintasyöpää sairastavien ryhmää. Keväällä 2017 Heidi kertoi Loviisan Sanomissa vapaaehtoistyöstään ryhmänvetäjänä ja lymfajumpan ohjaajana. 

www.europadonna.fi