Mistä puhumme, kun puhumme kuolemasta? Itse asiassa käsittelemme silloin elämää ja itseämme. Siksi se onkin niin tärkeää.

Ystäväni kuoli äkisti ja yllättäen, juuri eläkkeelle jäätyään. Kuolema oli omaisille valtava järkytys, niin kuin kuolema on. Mutta siihen liittyi muutakin. Hautajaisissa tunnelma oli suuren surun keskellä jotenkin haparoiva.

Ystäväni ei ollut luultavasti koskaan puhunut mitään kuolemastaan tai siihen liittyvistä asioista. "Äsh, ei nyt vielä", hän oli joskus todennut aiheesta varovasti kyselleelle miniälleen. Keskustelu oli tyssännyt siihen.

Kuolema on meillä tabu ja aivan erityisesti sitä on kuoleminen.

Ystäväni ei kuulunut kirkkoon, joten mihinkään rituaaliin ei voinut hautajaisissa oikein turvautua.

Muistan miettineeni hautajaisia edeltäneenä päivänä kukkakaupan tiskillä, että pitäisiköhän ystäväni hautajaisiin valitsemaani kimppua vähän kornina ja liian juhlavana. Ja että hän ei todellakaan ollut mikään muistopuheihminen, vaan nauraisi meidän pönötyksellemme, jos olisi näkemässä. Minulla oli kukkapuskani ja epävarmojen muistosanojeni kanssa neuvoton olo.

Pitääkö oma kuolema ottaa puheeksi lähimmäisten kanssa, vaikka olisi terve ja voimissaan? Ja miksi kuolemasta puhuminen on niin tavattoman vaikeaa?

– Nykyaikaan liittyy vahvasti eräänlainen selviytymisen eetos. Siksi ajatus, että voisi itsekin kuolla, siirretään herkästi loitommas. Emmehän juuri halua vanhetakaan, pohtii psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula.

– Kuolema on meillä tabu ja aivan erityisesti sitä on kuoleminen, sillä siitä ei selvitä. Koulujen uskonnonopetuksessakin lapsille puhutaan kuoleman jälkeisessä elämästä. Missä me oikeastaan keskustelemme siitä, mitä on kuoleminen? Emme missään.

Kuolemasta puhuminen auttaa meitä arvostamaan myös itse elämää.

Ja kyllä, omasta kuolemasta kannattaa Poijulan mukaan puhua, jos se vain on mahdollista. Miten haluaa tulla elämän loppumetreillä hoidetuksi, miten haudatuksi.

Kuoleman jälkeisten asioiden järjestelyn ja niistä puhumisen ihminen tekee erityisesti läheisiään ajatellen, mutta kuoleman ajattelun hän tekee ennen kaikkea itseään varten.

– Kuolemasta puhuminen auttaa meitä arvostamaan myös itse elämää.

Hoitotahto voi helpottaa

Monet saattohoidon ammattilaiset ovat tuskastelleet sitä, kuinka kuolema on nykyään verhottu salaperäisyyteen. Kuoleminen ikään kuin mieluusti lykätään ammattilaisten käsiin, medikalisoidaan.

Ennen kuolema oli yhteisöllistä. Kuolinvuoteella saattoi olla paljon väkeä ja hautajaisissa käytiin vaikka koko kylän voimin. Kuoleminen oli Soili Poijulan mielestä aikaisemmin arkipäiväisempää ja siksi näkyvämpää.

Suurin pelko on yksinäisyys ja kipu kuoleman lähestyessä.

Myös kuolemasanastomme on kumman suppeaa. Käytämme kuolemasta puhuessamme, silloin harvoin kun sen teemme, herkästi erilaisia kiertoilmauksia. Puhumme kuolemasta kankeuksin, kuten elämän loppupäänä tai poisnukkumisena. Poijulan mielestä kuoleman sanallistaminen on tärkeää jo siksi, että omat konkreettiset toiveet voivat helpottaa pahimpia pelkoja.

– Kuolemme vanhempina kuin koskaan, mutta myös yksinäisempinä. Yleensä ihmisten suurin pelko onkin juuri yksinäisyys ja kipu kuoleman lähestyessä. Monen mieltä kalvaa myös kysymys siitä, kuka hoitaa minua sitten, kun teen kuolemaa, kun joudun luopumaan elämästä.

Kuoleman pohdinta voi olla hyvinkin vapauttava kokemus.

Pelottavista asioista on vaikea puhua saati sitten ajatella niitä, siksi ne sysätään pois mielestä. Oman hoitotahdon ilmaisu tai kirjaaminen paperille saa ihmisen pohtimaan omaa kuolemaa oikeasti ainakin hetken ajan, ja se voi vähentää kuolemaan liittyvää ahdistusta merkittävästi. Samalla tulee avanneeksi läheisten kanssa keskustelun kuolemasta.

Monelle se on myös hetki, jolloin elämässä avautuu ensimmäistä kertaa kirkkaasti ajatus "kun minä kuolen", kun se vielä pitkään on häilynyt mielessä muodossa "jos minä kuolen".

– Kuoleman pohdinta voi olla hyvinkin vapauttava kokemus. Realistiseen optimismiin kuuluu, että suhtautuu myönteisesti ja uteliaana tulevaisuuteen, mutta ymmärtää samalla, että myös kärsimys ja kuolema kuuluvat elämään, Poijula jatkaa.

Tee hoitotestamentti

Memento mori, muista kuolevasi. Se on psykoterapeutti ja pappi Iiro Leinon mielestä elämämme suoraviivaisimpia ja vaikeimpia ohjenuoria. Kuolema pitää muistaa, mutta siihen ei voi takertua, jottei se muutu fobiaksi.

Hyvään kuolemaan liittyy oleellisesti myös käsitys hyvästä elämästä.

– Elämään kuuluu aina kuolema. Se on elämää rajaava ja sitä pohjustava asia. Usein kuolemanpelko juurtuu ihmisiin, joilla on vaikeuksia nähdä elämää kuoleman läpi. Hyvään kuolemaan liittyy oleellisesti myös käsitys hyvästä elämästä. Vasta rajallisuuden oivaltamisen läpi oman elämän merkityksellisyys kirkastuu.

Leinon mielestä hoitotestamentti kannattaa tehdä mahdollisimman nuorena ja päivittää tarpeen mukaan. Sen oheen voi liittää elintenluovutus- tai hautaustestamentin, joka voi olla hyvinkin yksityiskohtainen.

Oman kuoleman käsittely on äärimmäisen tärkeää nimenomaan jälkeläisille.

Hänen mukaansa omia jälkeläisiä ei kannata muutenkaan liiaksi varjella kuoleman ajatukselta.

– Oman kuoleman käsittely on äärimmäisen tärkeää nimenomaan jälkeläisille. Olen huomannut, että suvuissa on valtavasti eroja kuoleman käsittelyssä. Kun esimerkiksi lapsille puhutaan mahdollisimman avoimesti kuolemasta ja sen herättämistä tunteista, se hälventää heidän pelkojaan huomattavasti. Kuoleman läsnäoloon on hyvä kasvaa lapsesta saakka.

Lue myös:


Katse myös menneeseen

Surusta väitöskirjan kirjoittanut uskontotieteilijä Mari Pulkkinen on sitä mieltä, että kuolemasta kyllä puhutaan yhteiskunnallisella tasolla.

– Eutanasiasta, kuolevien kipulääkityksestä tai lasten saattohoidosta käydyt keskustelut osoittavat, että kuolemaa pyritään käsittelemään ja tunteita sanoittamaan, vaikkei se todellakaan ole helppoa.

Niin kauan kuin kuolema on liian kaukana, myöskään surua ei osata käsitellä.

Keskustelun kuolemasta pitäisi hänestä olla arkipäiväistä ja konkreettista, jotta kuolemaa ei voisi piilottaa varjoihin piileskelemään pelottavasti.

– Sehän ei ole mikään tunnelman kohottaja, mutta keskustelun aiheena merkityksellinen. Niin kauan kuin kuolema on liian kaukana, myöskään surua ei osata käsitellä. Sureva kokee itsensä herkästi ulkopuoliseksi.

Pulkkista korpeaa vallalla oleva selviytymiseetos. Kaikella tekemisellä pitää nykyään hänestä olla jokin tavoite ja ihmisen pitää pyrkiä eteenpäin, tähyillä tulevaan.

Ihmisten pitäisi saada tarttua myös menneeseen.

Pulkkisen mielestä omaa kuolemaa ajatellessa ja siitä puhuessa tulee kuitenkin aina käsitelleeksi nimenomaan mennyttä. Siihen pitäisi olla mahdollisuus, ettei elämä olisi vain uusiin huippuihin kurkottelemista.

– Olen myös seurannut vallalla olevaa mindfulness-buumia aika kriittisesti. Miksi tämä hetki on niin paljon merkityksellisempi kuin kaikki hetket ennen tätä? Ihmisten pitäisi saada tarttua myös menneeseen, se tekee elämästä kokonaisemman, Pulkkinen toteaa.

Menneisyyttä läpikäydessä sen runsaus saattaa yllättää. Kuolemaa on helpompi käsitellä, jos ei koe jääneensä kovin paljosta paitsi.

Lohduttavat Sanat

Mutta palataan alkuun. Olisimmeko me surevat ystävät ja omaiset päässeet helpommalla, jos meillä olisi ollut tiedossa vaikkapa se, miten ystävämme halusi tulla haudatuksi, mitä lauluja hän halusi kuulla, kenet puhumaan arkkunsa luokse? En osaa sanoa.

Ehkä olisimme osanneet surra jotenkin toisin emmekä näin kummasti nytkähdellen. Minua tosin lohduttivat Mari Pulkkisen ajatukset surusta, jolla ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua. Eikä missään nimessä aikaväliä, jona surun kuuluisi laimentua. Kaksi lastaan haudannut Mari Pulkkinen ei itse asiassa usko, että surusta selvitään. Niin kuin ei kuolemastakaan. Ainakaan hän ei itse koe selvinneensä.

Kaikessa kipeydessään laulun sanat tekivät hyvää.

Pulkkinen puhuu mieluummin henkilökohtaisesta menetyskokemuksesta, joka on aina ainutlaatuinen. Ja se pitää sanoittaa itse. Menetyskokemus kuulostaa aika hyvältä sanalta. Minulla se on nyt kuoppa, joka täyttyy muistoilla ja sanoilla. Suruna se tiivistyi ystäväni hautajaisissa yhteen kappaleeseen, siihen ainoaan, jonka muistettiin olleen ystävälleni tärkeän.

Kun lauloimme kesäistä säveltä keskellä kylmintä talvea, tuntui kuin vanhan maakuntalaulun sanat olisi sanoitettu uudelleen juuri sitä hetkeä varten, ja meitä laulajia olisi painettu jostain yhteisestä surunapista. Kaikessa kipeydessään laulun sanat tekivät hyvää.

Miksi kuolemasta puhuminen on vaikeaa?

Miten voi puhua kuolemasta, kun ei itse voi olla sen asiantuntija? pohtii lääkäri ja Terhokodin entinen johtaja Juha Hänninen kirjassaan Kuolemme vain kerran. Se onkin Hännisen mielestä vaikeaa juuri siksi, ettei meillä ole kokemusta siitä. Kun puhumme yksittäisen ihmisen kuolemasta, puhumme itse asiassa itsestämme, Hänninen toteaa.

Kuolemakeskustelun paradoksaalisuutta käsitellessään Hänninen viittaa erikoislääkäri ja kuolemantutkija Gustav Molanderiin. Kun puhumme kuolemasta, elämään kuuluvat tunteet ja mielikuvat jäävät taka-alalle ja puheessa syntyy kiusaus yleistää omia kokemuksiaan kaikkien kokemuksiksi, Molander sanoo. Sellainen puhe kuolevan kanssa ei ole erityisen lohduttavaa.

Hännisen mielestä ajatus hyvästä kuolemasta helpottaa puhumista. Hyvä kuolema voi hänestä liittyä elettyyn hyvään elämään, kuolinprosessiin tai kuoleman jälkeiseen aikaan. Puhe hautajaisista taas lievittää surevien taakkaa. Hautajaiset ovat monumentti menneelle.

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran. Otava 2018.

Juttu on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 8/2018.