Älä ole noin vakava, Carita haluaisi sanoa nuorelle itselleen. ”Olen suorittanut liikaa, elämässä tarvitaan huumoriakin.”
Älä ole noin vakava, Carita haluaisi sanoa nuorelle itselleen. ”Olen suorittanut liikaa, elämässä tarvitaan huumoriakin.”

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen on auttanut surun ja menetyksen kokeneita kellonaikaan katsomatta. Hän uskoo nähneensä tavallista enemmän myös hyvyyttä.

Carita Pohjolan-Pirhonen, 68, katselee miehensä kanssa iltauutisia, kun yksi hänen neljästä puhelimestaan pirahtaa. Takana on aamukuudelta alkanut työpäivä, mutta noustessaan vastaamaan puheluun Carita tietää jo, että pian on kaivettava virkapuku kaapista ja valmistauduttava lähtöön. Jossain päin Helsinkiä on ihminen, joka on juuri menettänyt omaisensa, ja Caritan tehtävä on viedä hänelle suruviesti.

Tällaisia työpäiviä Carita teki Suomen ainoana poliisipastorina lähes 20 vuoden ajan. Työ vei hänet läheisensä menettäneiden luo esimerkiksi Estonian, Myyrmannin pommi-iskun, Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien ja Turun puukotusten katastrofeissa. Hänen tehtäviinsä kuului myös näiden tapahtumien kommentoiminen mediassa.

Mitä raskaampaa työtä olen tehnyt, sitä tärkeämpää turvallinen arki on ollut.

– Mitä raskaampaa työtä olen tehnyt, sitä tärkeämpää minulle on ollut rauhallinen ja turvallinen arki, Carita sanoo.

Heinäkuussa hän jäi eläkkeelle. Työhönsä vuosikymmenet uppoutuneelle naiselle se tarkoittaa uutta vaihetta elämässä, jälleen kerran.

 Carita on toipunut raskaasta työstä koiralenkeillä. ”Eläkkeellä aion vähän kouluttaa Pyryä ja Tuiskua, ne ovat päässeet metsittymään vuosien varrella.”
Carita on toipunut raskaasta työstä koiralenkeillä. ”Eläkkeellä aion vähän kouluttaa Pyryä ja Tuiskua, ne ovat päässeet metsittymään vuosien varrella.”

Sodan pitkä varjo

Nyt sinun pitää olla reipas, etkä saa itkeä. Tätä Caritalle tähdennettiin lapsena ja nuorena monta kertaa.

Ystäviensä kanssa hän suri yhteisen ystävän kuolemaa, mutta vanhempi sukupolvi neuvoi piilottamaan tunteet. Ystävän kuolema oli Caritan ensimmäinen suuri menetys ja syvä suru.

Vanhempieni vaikeneminen ja suru herättivät minussa hoivaamisen tarpeen.

Caritan isä palveli 1939-44 armeijassa ja äiti toimi ilmatorjuntalottana. Pari tapasi ja rakastui heti sodan loputtua. Saman kokeneiden ei tarvinnut selitellä sotakokemuksia toisilleen.

– Uskon, että vanhempieni sitkeä vaikeneminen ja näkyvä suru herättivät minussa jo nuorena vahvan hoivaamisen tarpeen. Olen tavallaan itsekin sotavammainen, sillä rajut kokemukset kuolemasta ja menetyksistä saattoi tuntea perheemme arjessa. Onneksi olen sinnikäs kyselijä, enkä nuorena aikuisena päästänyt vanhempiani helpolla.

Äidin käsivarsille oli kuollut moni haavoittunut sotapoika.

Vanhempien tarinoiden myötä Carita ymmärsi, etteivät isä ja äiti vaienneet pahuuttaan. He eivät vain pystyneet puhumaan sodasta.

– Äidin käsivarsille oli kuollut moni haavoittunut sotapoika. Isä kertoi menettäneensä rintamalla kaikki ystävänsä.

Sairaala kuin koti

Tekstiilitaiteilijaksi vai papiksi? Vielä Savonlinnan taidelukiossa näytti siltä, että taide vetäisi pidemmän korren.

– Onneksi tajusin, että taidetta voin harrastaa, pappeutta en. Olin innokas seurakuntanuori ja tunsin vahvasti, että elämäntehtäväni oli olla lähellä ja läsnä sellaisen ihmisen elämässä, jolla on paha olla.

Caritan äiti työskenteli hammaslääkärinä, ja perhetutuissa oli monia lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Siksi sairaalan pitkät käytävät ja desinfiointiaineen tuoksu tuntuivat Caritasta kodikkailta. Ennen opiskeluaan teologisessa tiedekunnassa hän työskenteli Hesperian sairaalassa apuhoitajana ja meni sinne myös teologiharjoittelijaksi. Paikasta tuli hänelle kuin toinen koti.

On arvokasta, että ihminen tulee kuulluksi ja nähdyksi.

– Työtovereina oli viisaita ja osaavia ihmisiä. Opin, että ihmisille tapahtuu kauheita asioita, joiden yli toiset ihmiset sitten auttavat heidät.

Valmistuttuaan Caritasta tuli Nikkilän psykiatrisen sairaalan teologi vuonna 1975.

– Siellä huomasin, kuinka arvokasta on, että ihminen tulee kuulluksi ja nähdyksi. Teimme työtä yhdessä, ja yhteisöllisyys auttoi, kun kuolema kohtasi potilaita tai työtovereita.

Kun Caritan esikoinen syntyi, hän päätti hakeutua synnytyssairaalan papiksi.

Siirtyminen tuntui luonnolliselta, sillä mitä enemmän Carita elämästä ymmärsi, sitä enemmän hän halusi auttaa. Tutustuttuaan sairaalan työyhteisöihin hän kouluttautui työnohjaajaksi, lapsen saatuaan hän halusi auttaa lapsensa menettäneitä.

Ensimmäinen ja ainoa

Vuosina 1982-99 Carita toimi Naistenklinikalla ja Töölön sairaalan traumapuolella sairaalapappina. Hän oli kehittämässä katastrofityötä koko 1990-luvun ja haki oppia myös Yhdysvalloista. Työtehtäviä kertyi poliisista, vankilasta, sosiaalityöstä ja kirkosta, turvapaikanhakijoiden ja traumatisoituneiden omaisten parista. Hänen asiakkainaan on ollut niin valtavia menetyksiä kokeneita kuin psyykkisesti häiriintyneitä ihmisiä.

– Siksipä ilmoitus, jossa haettiin poliisipastoria, oli kuin kopio minun ansioluettelostani. Pakkohan minun oli hakea, Carita naurahtaa.

Aloittaessaan työt Suomen ensimmäisenä ja ainoana poliisipastorina vuonna 2000 Carita lupasi perheelleen, ettei se joutuisi kohtaamaan hänen työnsä vaarallista tai julkista puolta. Asiakkaat eivät tulisi ovelle eikä perheenjäsenten nimiä mainittaisi mediassa.

Kerroin takaisin kaksi kertaa värikkäämpiä juttuja.

Aluksi miesvaltaisella työpaikalla testattiin, kestääkö uusi naispastori poliisien huumoria.

– Olin työskennellyt pitkään sairaanhoitajien kanssa ja kerroin takaisin kaksi kertaa värikkäämpiä juttuja, Carita sanoo.

Pelkoa hän ei tuntenut, vaikka ei pidä itseään erityisen rohkeanakaan.

– Olen ajatellut yksinkertaisesti, että haluan olla olemassa toisille ihmisille. Olen tehnyt paljon töitä, mutta en ole uupunut, koska pidän työtäni tärkeänä.

Eläkkeellä Carita aikoo palata nuooruusvuosien rakkaan harrastuksen pariin. ”Haluan selvittää, osaanko ammentaa syövereistäni vielä taidetta.”
Eläkkeellä Carita aikoo palata nuooruusvuosien rakkaan harrastuksen pariin. ”Haluan selvittää, osaanko ammentaa syövereistäni vielä taidetta.”

Ikuiset kysymykset

Kun tieto kuolemasta saavuttaa Caritan, hän aloittaa taustatyöt. Omaisen ovelle Carita saapuu poliisin kanssa mahdollisimman hyvin valmistautuneena. On tärkeää, että suruviestin kertovat viranomaiset ymmärtävät kuka on menehtynyt, millä tavoin ja kenelle viesti kerrotaan.

Suruviesti kerrotaan rauhallisesti ja kiirehtimättä. Poliisi pysyy Caritan rinnalla ensimmäiset hetket siltä varalta, että reaktio uutiseen on hallitsematon tai väkivaltainen. Sen jälkeen poliisi lähtee, mutta Carita useimmiten jää.

Kun menetämme jotakin tärkeätä, syvimmät olemassaolon tunteet nostavat päätään.

Miten minä selviän? Tulenko hulluksi? Miksi tämä tapahtuu? Tällaisia kysymyksiä epätoivoinen läheisensä menettänyt yleensä kysyy.

On olemassa menetyksiä, joista kokija ei koskaan toivu. Sellaistenkin kanssa voi kuitenkin oppia elämään.

– Kun menetämme jotakin meille tärkeätä, syvimmät ihmisyyden ja olemassaolon tunteet nostavat meissä päätään. Ajattelen, että silloin huulillemme nousevat kysymykset ovat miljoonia vuosia vanhoja.

Vaikka kysymyksiin ei ole vastauksia, on tärkeää, että omainen saa kysyä kysymykset yhä uudelleen ja uudelleen.

Auttajan ei tarvitse erityisesti yrittää auttaa. Tämän ymmärtäminen on tehnyt Caritasta rauhallisemman ja rohkeamman.

Voitko olla toisen ihmisen kauheassa tilanteessa tunnin vain hiljaa läsnä?

Sureva ihminen kaipaa toiselta vain läsnäoloa, ei mitään muuta, Carita neuvoo. Harva sureva muistaa, mitä toinen on hänelle surun alkuvaiheessa sanonut. Lohdun paikka on vasta alkushokin jälkeen. Toisen menetyksestä ahdistunut ihminen pyrkii herkästi lohduttamaan puhua pulputtamalla. Kuolemaa karkuun juoksevassa yhteiskunnassa pysähtyminen menetyksen äärelle on haaste.

– Ihminen tulee kuulluksi ainoastaan hiljaisuudessa. Kysy itseltäsi, voitko olla toisen ihmisen kauheassa tilanteessa edes tunnin vain hiljaa läsnä. Puhumatta itsestäsi, vertailematta kokemusta omaan elämääsi, tarjoamatta selviytymiskeinoja. Olemalla hiljaa läsnä tarjoat toiselle edes tunnin selviytymistä mahdottomalta tuntuvassa elämäntilanteessa.

Toinen tärkeä läksy on, ettei auttajan pidä olettaa mitään.

– Suru tulee kahden ihmisen välisen ihmissuhteen menettämisestä. Jokainen suhde on niin ainutlaatuinen, ettei sitä ulkopuolinen voi ennustaa.

– Tärkeintä on, että istun menetyksen kokeneen ihmisen kanssa niin pitkään, että joku hänelle läheinen ihminen saapuu paikalle.

Uskalla romahtaa

Sairaalassa työskennellessään Carita huomasi, että haastavimmat omaiset olivat usein pappeja, lääkäreitä tai poliiseja. Ammattiauttajat yrittävät sitkeimmin selvitä surun ja menetyksen kanssa romahtamatta.

– Surun hetkellä rooli kuitenkin vaihtuu: olemme äitejä, isiä, lapsia tai läheisiä.

Vahvuutta on suostua suruun.

Tärkeä oivallus Caritan elämässä ja työssä on ollut, että pärjääminen ei paranna vaan pahentaa surua.

– Vahvuutta on suostua suruun.

Romahtaminen ei ole yhtä pelottavaa kuin surun kätkeminen. Carita on nähnyt, miten perheenäidit siirtävät menetyksen jälkeen omat tunteensa syrjään perheen arkea pyörittäessään. Sitten he ihmettelevät voimakasta reaktiotaan, kun vaikkapa surullinen elokuva saa hanat aukeamaan. Omia tunteita ei pääse pakoon.

Maailmassa on paljon toivoa ja valoa.

Ihminen on Caritan mukaan viisas eläin, täynnä työkaluja surun käsittelemiseksi. Tiukoissa tilanteissa ystävät ja naapurit tarttuvat toimeen: tulevat käymään joka päivä tai tekevät illallista.

– Vaikeiden ja pahojen asioiden keskellä työskennellessäni olen ehkä nähnyt enemmän hyvyyttä kuin tavallinen ihminen. Ihmiset välittävät toisistaan hiljaisella tavalla. Maailmassa on paljon toivoa ja valoa.

Pyhät kohtaamiset

Caritan mielestä suruviesti on aina vietävä niin pian kuin mahdollista. Siksi hän on hypännyt auton rattiin säännöllisesti myös viikonloppuisin ja vuosilomillaan.

Raskaan tapaamisen jälkeen Carita työstää omia tunteitaan ajomatkalla kotiin. Jos tilanne on ollut erityisen vaikea, hän on kotiin päästyään vienyt koirat tavallista pidemmälle lenkille. Vuosien saatossa hän on kehittänyt kyvyn siirtää vaikea asia syrjään. Silloin se ei ponnahda yllättäen esiin, vaan sen käsittelyyn voi valita sopivan hetken.

Itseään ei voi suojata menettämiseltä.

– Pelko menetystä ja kuolemaa kohtaan istuu meissä syvällä. Itseään ei kuitenkaan voi suojata menettämiseltä. Surun sureminen ja heikkous opettavat meitä vahvemmiksi.

Carita kokee saaneensa valtavasti siitä, että on saanut auttaa ihmisiä. Siksi hän ei ole pahoillaan, että vapaa-aika on jäänyt vähiin. Jatkossa sitä on enemmän, sillä heinäkuussa hän siivosi pöytänsä, luovutti virkapukunsa poliisilaitokselle ja sopi työkavereiden kanssa, että vielä tavattaisiin, mutta ei työn merkeissä. Hänen seuraajansa valitaan elokuussa.

Kotitilalla Caritaa odottavat koirat, kissat, kymmenen hämäläistä maatiaiskanaa, yksi kukko ja kolme untuvikkoa sekä muutama suriseva mehiläispesä. Ensimmäinen homma on rakentaa kanoille uusi isompi ulkoaitaus ja kouluttaa koiria. Ja nähdä ystäviä.

Elämä on tässä ja nyt. Kaikki voi olla jo huomenna ohi.

Kokonaan hän ei työtä jätä eläkkeelläkään: syksyllä Carita jatkaa katastrofi- ja sielunhoitotyön kouluttajana.

– Työ on muuttanut ajatuksiani tulevaisuudesta. Samaan tapaan kuin surevat omaiset, minäkään en enää tee pitkän tähtäimen suunnitelmia. Elämä on tässä ja nyt. Kaikki voi olla jo huomenna ohi.

Miten surevaa kannattaa lohduttaa? Lue vinkit:

 

Näistä en luovu

  • Uteliaisuus elämää kohtaan. Pyrin löytämään uusia oivallisuuksia itsestäni ja ympäristöstäni.
  • Ajatus, että ihminen on oikeutettu toisen ihmisen huolenpitoon silloin kun hän sitä tarvitsee.
  • Toivo. Voimme ottaa vastuuta elämästä ja ympäristöstämme siitä huolimatta, että maailmassa on paljon kyynisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2018.

 

Hoitajaoppilas aikojen takaa

Poliisipastori Carita Pohjolan-Pirhonen: ”On menetyksiä, joista ei toivu koskaan”

"Ihminen tulee kuulluksi vain hiljaisuudessa". Niin totta. Tällaiset koetut hetket, kun on tullut kuulluksi, kantavatkin sitten loppuelämän. Joka on sellaisen saanut kokea, tämän tietää ja osaa myös antaa sen eteenpäin toisille. Tämä viisas, ihana nainen oli opettajani, kun ammoin opiskelin hoitajaksi. Olimme niin nuoria molemmat silloin, nykyperspektiivistä katsoen, mutta jo silloin, hänen opetuksensa sisälsi jotakin hyvin syvää ja koskettavaa, sellaista jota jäi ajattelemaan pitkäksi aikaa ja...
Lue kommentti