Pappi ja taiteilija Hannu Konola, 72, näki enkeliunessa lapsensa syntymän

Enkeleistä ja piruista Hannu Konola, 72, on ollut kiinnostunut aina – ja ne hänestä. Ehkä hän juuri siitä syystä on vauhtiin päästyään niin valloittava. Harppoo, viuhtoo ja herättelee. Vähän niin kuin amerikkalaiset tv-papit. Tai jo lapsuudessa tutuiksi tulleet körttiseurojen maallikkosaarnaajat.

Konolassa on jopa ripaus James Bondia. Ainakin hän myöntää viehtymyksensä kauniisiin naisiin, nopeisiin autoihin ja aseisiin.

Kaunis ja viisas vaimo, osastonhoitajana työuransa tehnyt Kaisa, istuu pöydän toisella puolella ja naurahtelee miehensä jutuille pitkän liiton lataamalla lämmöllä.

Kaisa on kuulunut Hannun elämään melkein aina.

Konolan lasimaalausten luonnokset ulottuvat helposti olohuoneen päädystä – hänen virallisesta työpisteestään – keittiön ovelle.

Työtila on rajallinen ja kaikki tarvikkeet ovat sotilaallisessa järjestyksessä. Todisteena siitä, että Konolan ego mahtuu pieneen tilaan. Hyvin häneltä sujuu myös jälkiensä siivoaminen.

Pappi ja taiteilija

Papin ja taiteilijan kutsumus ovat rönsyilleet toistensa päälle alusta saakka. Onneksi piispa Martti Simojoki oli niin fiksu, että ymmärsi alaisensa, pätevän saarna- ja laulumiehen ristiriitaista oloa, ja lohdutti: ”Olet vastuussa myös taiteen lahjasta”.

Vauhtiin päästyään Konola otti pelotta vastaan suuria tilaustöitä, esimerkiksi Juankosken kirkon lasimaalauksen. Tekniikan saloihin hän perehtyi vasta työtä tehdessään, joten aika lailla hänessä on myös arkkitehdin vikaa. Lasitaiteen hienouksia hän on opiskellut Saksassa.

Juankosken kirkon lasimaalaus on Konolalle henkilökohtaisesti tärkein työ.

Liperit olivat naulassa muutaman vuoden, kunnes tuli taas ikävä papin töitä. Hedelmällisen ratkaisun tarjosi sivutoiminen pesti laivaston merimiespappina. Liki parinkymmenen vuoden ajan Hannu pääsi käyttämään persoonansa kaikkia puolia. Hän sai ainutlaatuisen perspektiivin nuorten miesten sielunmaisemaan.

– Tietyt pulmat toistuvat ikäluokasta toiseen: tyttöystävät ja taloushuolet. Erityisesti mieleeni jäi muuan reipas matruusi, joka toivoi minun käyttävän suhteitani, että hänelle myönnettäisiin pankista laina. Kohdekin oli selvä: ”että pääsis Rrrukalle rrrentoumaan”, kertoo Konola, matruusin tyyliin ärrää päräyttäen.

Isähahmona pojille

Konolan meriitteihin kuuluu myös se, miten hän pisti hanttiin kenraali Gustav Hägglundille. ”Kerrankin joku uskaltaa”, kiitteli kenraali ja kallistui Konolan kannalle. Aiemmin kenraali oli kaavaillut, että sotilaspappien pitäisi olla nuoria ja helposti lähestyttäviä. Konola sai hänet uskomaan, että vertaisiaan asevelvollisilla on kasarmit täynnä. Mutta kokenutta isähahmoa monella pojalla ei ole siviilissäkään.

Konola pisti hanttiin kenraali Hägglundille.

Kun Hannun isä palasi sodasta, vastassa oli parivuotias taapero, joka ei tulijaa tuntenut. Suhteesta muotoutui kuitenkin lämmin ja luja

– Isä oli joviaali liikemies. Huomaan ikävöiväni häntä vuosi vuodelta enemmän. Äiti oli toisenlainen, jämpti opettaja. Kasvatti meitäkin liikaa.

Enkeleitä toisillemme

Konolan toinen taiteellisesti vahva oksa on naivismi. Useimmista hänen maalauksistaan löytää tietyt symbolit: enkelin, pirun, papin ja merimiehen. Poutapilviä ja perhosia, hiljaista huumoria. Pirutkin näyttävät aika sympaattisilta veijareilta.

– Se on niiden strategia, niiden seurassa viihtyy!

Konolan enkelit ovat ihmisen näköisiä, koska se kuuluu hänen enkelioppiinsa.

Sammon taonta koristaa Mandatum Lifen pääkonttoria Helsingissä.

– Siivekkäitä hahmoja harva tapaa, mutta me kaikki voimme olla – jopa huomaamattamme – enkeleitä toisillemme. Keventää hetkeksi toisen kuormaa, tuupata takaisin raiteille, katsoa kannustavasti. Näennäisen pienien sanojen ja tekojen merkitys voi olla valtava. Pelastava.

Juuri muuta Hannu ei myönnä katuvansa kuin sitä, että tuli luopuneeksi antoisasta merimiespapin tehtävästään viralliseen eläkeikään tultuaan.

Pelastettujen pelastaja

Kirkon nykytilaa pohtiessaan Konola ei piruile eikä pehmoile.

Voimme olla huomaamatta enkeleitä toisillemme.

– Kirkko tyytyy liian vähään, pelastaa pelastettuja. Enemmän pitäisi jalkautua tavalliseen arkeen, niin kuin merimiespapit maailmalla tekevät.

Konola itse kiinnostui teologiasta jo teini-iässä.

– Uskoon en koe koskaan tulleeni... oikein ärsyttää se ilmaus. Mutta rukouksen voimaan olen uskonut aina. Silloinkin, kun toivoin tuota Kaisaa itselleni. En minä häntä muuten olisi saanut – koulun kauneinta tyttöä.

Töitä Konola tekee kurinalaisesti joka päivä. Seinällä on omaa tuotantoa.

Ukin roolissa

Viime kesänä Kaisa ja Hannu hoitelivat vielä imeväistä pojanpoikaansa viikon verran Amsterdamissa.

Päivät Hugon kanssa sujuivat yllättävän mallikkaasti, taidemuseoita kierrellen.

Nyt pikku Hugo tapailee ensimmäisiä lauseitaan Tampereella, ja nimeää kaikki kodin maalaukset epäröimättä: ”Ukki!”

Ukille itselleen erityisen merkityksellinen on hänen omaa untaan kuvaava taulu, jossa enkelit häärivät Kaisa-vaimon ympärillä lahjoineen.

–Ehdimme ajatella, ettei meille ole lasta suotu. Tuon enneunen jälkeen tiesin, että pian raskaus onnistuu. Noin muuten olemme jo oppineet, että hyvä elämä on tässä. Ja ehkä siinä levollisuudessa on mukana ripaus tulevaisuuden pelkoa.