Katselen kuinka ulkona laskeutuu pimeys,
kuitenkin on vasta iltapäivä.
Kunnon räntäsade taivuttelee kuivuja,
viimeiset kuivunlehdet leijaavat ilmassa,
kuusipuutkin juuriltaan asti huojuvat.
Kuin tuo sama luonnon myllerrys laskeutuisi,
tunkisi sisääni sortaen jokaista soluni jääpiikein,
kaataisi aitoja ja sortuvia esteitä tieltään,
sivaltaisi mielestäni ikuisen vihlovan ikävän.
Miten se voisikaan siihen taipua! Tahtoisinko?
Valtaa hakien taas haluten se hiertää kaipaustani,
täyttää, vyöryttää yli, kuin pyörre koskessa,
joka imaisee roskan, hyisen kylmässä vedessä.
Tai lumihiutaleet, jotka ovat veden saavuttaneet,
hyökyy pyörre ne syvyyksiin, sulattaa itkuunsa, vedeksi
joka ahnehtii lisää, lisää ikävän mettä.
Pyörteen huulien pursutessa kylmää autuutta,
kuin suutelisi se tahattomasti, sydäntäni!
Anteliaasti aukaisee se kitansa, työntääkseen Elämän kielellään kaiken salliman sieluuni, lämmittämään,
sulattamaan taivaalta laskeutuvaa jäätävää kylmää,
ennekuin se saavuttaa pyörteen kylmän suudelman.
Asfaltti kiiltää tuhansin värein katuvalojen loisossa,
elämän peilitkin mustaa yötä valaisee.
