Äidin julmasti kohtelema Terttu, 75: ”Lopulta sydämeni särkyi”

Hääräilin kotona, kun yhtäkkiä tunsin sydämen tienoilla puristavaa tunnetta. En kuitenkaan säikähtänyt.

Seuraavana päivänä istuin mieheni kyydissä matkalla Purmolta Pietarsaareen. Sydämessäni tuntui edelleen kumma, painava tunne.

Ajattelin, että jos tämä on viimeinen matkani, niin sitten se on.

Pyysin miestäni pysähtymään päivystyksen kohdalla. Minulle tuli vahva tunne, että vointini pitää tarkistaa.

Päivystyksessä minut laitettiin sydänfilmiin ja verikokeisiin. Tulokset olivat molemmissa hälyttävät. Siltä istumalta minua lähdettiin viemään ambulanssilla Vaasan keskussairaalaan.

Kiidimme perjantairuuhkassa kasitietä pillit soiden. Hengittelin rauhassa happiviikset nenäni alla, kun ambulanssi ohitteli muita autoja. Ajattelin, että jos tämä on viimeinen matkani, niin sitten se on.

Vaasan keskussairaalassa tehtiin varjoainekuvaus. Yhden suonen päässä oli pieni tukos, joka avattiin ja siihen laitettiin stentti. Sain myös liuotushoitoa."

Hyljeksitty olo kotona

Synnyin vanhoillislestadiolaisen perheen esikoiseksi vuonna 1949. Lopulta meitä lapsia oli kuusi.

Lapsesta asti minulla oli hyljeksitty ja ulkopuolinen olo. Äitini vei minut lääkäriin ja kertoi, että epäilee minussa olevan henkisesti jotain vikaa. Hän yritti saada minulle lähetteen laitoshoitoon, mutta ei onnistunut.

Äiti yritti saada minulle lähetteen laitoshoitoon.

Pienestä pitäen raadoin maatilan töissä. Kun muut sisarukseni saivat viikkorahaa, minä jäin ilman.

Äiti yritti musertaa minut. 'Olet niin ruma, ettei sinua kukaan mies koskaan huoli', hän saattoi tokaista.

Kuolisit pois

Kaikesta huolimatta sain luvan mennä lukioon. Siellä luin eri uskonnoista ja aloin kyseenalaistaa kotimme vanhoillislestadiolaista uskoa.

Äiti sanoi, että minun pitää muuttaa kotoa pois heti kirjoitettuani ylioppilaaksi. Tulevaisuus alkoi pelottaa minua niin paljon, että sairastuin syömishäiriöön.

Jouduin sairaalaan, kun painoin vain 43 kiloa. Lääkäri sanoi minulle, etten selviä, jos en syö. Silloin äiti tokaisi: 'Kuule Terttu, eikö olisi parempi, jos vain kuolisit pois!'

Jouduin sairaalaan, kun painoin vain 43 kiloa.

Se sai minut sisuuntumaan. Pikkuhiljaa aloin syödä.

Kun äiti heitti minut pois kotoa, olin hetken hukassa. Onneksi minulla oli Kokkolassa poikakaveri, jonka luokse pääsin asumaan. Hänen vanhempansa olivat ihania.

Muutaman vuoden päästä menin poikaystäväni kanssa naimisiin ja saimme lapsen. Erosimme hyvässä hengessä, kun lapsi oli kuusivuotias. Olin tavannut uuden miehen, ja menin hänen kanssaan naimisiin.

Murehtiminen pois

Kun kerroin lääkärille tarinani, hän huokaisi: 'Sinulla on surua ja murhetta riittänyt'.

Hän kertoi minulle diagnoosin. Minulla oli takotsubokardiomyopatia, särkyneen sydämen oireyhtymä. Sen voi saada, jos on kokenut trauman, suree tai stressaa määräänsä enempää.

Minulla oli takotsubokardiomyopatia, särkyneen sydämen oireyhtymä.

Päätin lähteä yhden sairaalassa vietetyn yön jälkeen kotiin, vaikka minut olisi haluttu pitää tarkkailussa muutaman päivän. Ymmärsin, että minun piti jättää turhat murehtimiset pois.

En ole käsitellyt lapsuuttani terapiassa, vaikka jotkut ovat sitä ehdottaneet. Elämäni 20 ensimmäistä vuotta olivat pelkkää painajaista.

Nyt osaan ajatella, että kaikesta pahasta seurasi hyvääkin. Sain äitini ansiosta vahvuutta. Kun hän toivoi kuolemaani, ajattelin, että minun on pakko selvitä.

Äitini kuoli vuonna 2008. Menin hautajaisiin ja annoin äidille anteeksi. En ole katkera, vaan ylpeä siitä, että selvisin. Vaikka mitä eteeni tulee, niin tiedän, että pärjään."

Tämä on lyhennelmä ET-lehdessä 4/2025 olleesta jutusta. Tilaajana voit lukea sen kokonaan täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.