Annikki Kyllöseltä on tutkttu harvinaista ja halvannuttavaa sairautta, johon ei toistaiseksi ole löytynyt selitystä. Vakavan sairauden epäilyjen kanssa hän on oppinut paljon elämästä, ilosta ja hetkien merkityksestä.

"Oli perjantai-ilta maaliskuussa 2012. Ravirinkimme eli tuttu lenkkiporukkamme kokoontui Suomussalmen kylpylälle. Olin vuorotteluvapaalla ja edessä oli kolmen viikon reissu Yhdysvaltoihin.

Hiihtokilometrejä oli tullut sinä talvena paljon, ja mietin lenkillä, olinko saanut lihakset jumiin hiihtämisestä. Meno tuntui jotenkin työläältä ja hankalalta.
En ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, vaan pakkasimme tavarat ja lähdimme matkaan kohti Amerikkaa. Reissun päällä vaiva jatkui; toinen jalka äänti ja läpsytti kummasti. Säikähdin toden teolla, kun huomasin, että toinen jalkapohjahan oli aivan hervoton. En päässyt enää varpailleni.

Amerikan-matka meni kuitenkin hyvin, onnistuin jopa lumikenkäilemään Kalliovuorilla. Kun palasimme Suomeen, hiihtelin ja elin melko normaalisti, sillä mitään kipuja ei ollut.

Oire on löydöstä suurempi

Aloin kaivaa netistä tietoa, mikä jalkaterässäni voisi olla. Epäilin ensi alkuun niin sanottua mansikanpoimijan halvausta, jossa pohjehermo on joutunut lihaskalvojen puristukseen.

Myös tuttu lääkäri epäili jonkinlaista hermopinnettä ja kehotti jatkotutkimuksiin yksityiselle puolelle, jotta apua ei tarvitsisi odottaa liian pitkään.
Tein työtä käskettyä. Magneettikuvissa paljastui selkärangan viidennen nikaman ahtauma, ja sain lähetteen julkiselle puolelle leikkaukseen.
Siinä meni muutama kuukausi leikkausta odotellessa. Kun neurokirurgi paneutui tapaukseeni, hän oli sitä mieltä, että löydös ei ole yhtä suuri kuin oire. Hän halusi tutkia myös neurologisen puolen. Ehkä siellä olisi jotain, mikä selittäisi oireeni.

Neurologisissa tutkimuksissa minulta löydettiin liekaantunut selkäydin. Selkäydin ei päässyt liikkumaan normaalisti selkäydinkanavassa, vaan oli jänteellä kiinni selkäydinkanavani pohjukassa.

Jäin taas odottamaan leikkaukseen pääsyä. Jonotusaikana oireet pahenivat ja jaloista katosi pikkuhiljaa voima. Pystyin vielä kävelemään, mutta se alkoi olla aikamoista känkkäämistä. Piti pelätä, kantavatko jalat vai kaadunko.

Selkäydinkanavasta naps

Elokuussa 2013 pääsin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan leikkaukseen, jossa jänne selkäydinkanavan pohjukasta napsaistiin poikki.
Leikkauksen jälkeen minut passitettiin kotiin kuntoutumaan. Yritin kuntoutua innolla, mutta se ei onnistunut, vaan jalat tottelivat yhä huonommin.

Palasin alkuvuodesta 2014 töihin tekemään puolta päivää, mutta jo rappujen nouseminen työpaikalle oli lähes ylivoimaista. Kiskoin itseni toiseen kerrokseen sisulla ja käsivoimilla.

Henkisesti elin kovia aikoja. Olin luullut koko elämäni, että kun ihminen sairastuu, ensin annetaan diagnoosi ja sitten hoidetaan. Huomasin kauhukseni, että lääkäreillä ei ollut haisuakaan, mikä minua vaivaa. Oireet vain pahenivat, mutta kukaan ei pystynyt auttamaan.

Tokaisin miehelleni, että taidan kuolla ennen kuin kukaan saa selville, mikä minua vaivaa.

Viime vuoden huhtikuun alussa jäin sairauslomalle ja tutkimukset jatkuivat. Googlasin hädissäni, mistä saisin hankittua minkäkin tutkimuksen ja hoidon. Neuvottomuus ja odottaminen ottivat koville.

Lopulta pääsin Tampereelle tapaamaan harvinaisten neurologisten tautien asiantuntijaa, dosentti Aki Hietaharjua.
Hietaharjun tapaaminen oli todella helpottava.

Neuvottomuuden ja hädän keskellä itsesääli meinasi saada vallan. Teki mieli linnoittautua kotiin ja vetää peitto korville.

Tuntui ylivoimaiselta selittää tutuille ihmisille, miten koko ikänsä urheillut nainen ei saakaan tossua toisen eteen. Toivoin, että asuisimme jossain suuressa kaupungissa, jossa voisin liikkua tuntemattomana.

Pikkuhiljaa pääsin pahimman yli. Nyt uskallan taas kohdata ihmisiä ja osaan kertoa tilanteeni ilman, että alan heti itkeä. Kärsimättömyyteni ja hätäni ovat hellittäneet. Olen hyväksynyt tilanteen ja päättänyt mennä näillä, mitä annetaan.

Onhan tässä annetukin

Vierelläni on positiivinen ukko, Jari, joka repii minut aina takaisin arkeen ja elämään – vaikka kaveriksi ikkunanpesuun.
Keskimmäinen lapsemme Minttu rakensi miehensä kanssa viime vuonna omakotitalon tähän ihan lähelle. Meidän talo kuhisi taas elämää, kun rakennusporukka kävi täällä syömässä ja tytär miehineen asui rakennusvaiheen ajan meillä.

Saimme myös osallistua yhteiseen odotukseen, ja joulukuussa Minttu synnytti ensimmäisen lapsenlapsemme Fridan. Pikku-Frida on antanut minulle valtavasti iloa ja voimia.

Myös suurin osa ystävistä on pysynyt rinnalla. Kun en päässyt enää lenkille, lenkkikaverit alkoivat tulla tänne ja käydä kanssani muun muassa uimassa.

Huomisesta ei ole takuuta

Totta kai epätietoisuus rassaa minua, Jaria, lapsia ja koko lähipiiriä.

Mieheni jaksaa sanoa, että ehkä harvinainen tautini on nimeltään Annikki ja siihen keksitään vielä jokin hoito.

Oma toivoni on muuttanut muotoaan. Kun sairastuu näin vakavasti ja katsoo kuolemaa silmiin, tärkeät ja merkittävät asiat nousevat etualalle.

Kenellekään ei ole luvattu huomista päivää emmekä tiedä, kuka lähtee ensimmäisenä. Jos kuolemaa jää odottamaan, elämä jää elämättä.
Haluan elää viimeiseen päivään asti. Vaikeuksia ja esteitä tässä varmasti tulee, mutta sitten elän niiden kanssa.

liljankukka

Annikki Kyllönen: "Kun kuolemaa katsoo silmiin, näkee elämän"

Hyvin sanottu " Kun kuolema katsoo silmiin näkee elämän.." Yritän sopeutua vakavaan, parantumattomaan neurologiseen sairauteen. Alussa diagnoosin saatuani oli sama reaktio; teki mieli vaan olla pimeässä peiton alla. Ihmisten kohtaaminen pelotti ja ilman itkua en saanut yhtäkään sanaa sanottua. Empatia nosti tunteet heti pintaan. - Muutama kuukausi diagnoosista on kulunut ja yritän nauttia siitä mitä on ollut ja mitä vielä on jäljellä. " Päivä kerrallaan" ja "nauti tästä hetkestä" on välillä...
Lue kommentti

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: