Kuva: Mikko Lehtimäki
Kuva: Mikko Lehtimäki

Haave toteutui, kun 74-vuotias vaasalainen Raija Ingasuo istui kymmenien vuosien jälkeen kuskin penkille autokouluopettaja Harry Mäenpään viereen. ET auttoi haaveen toteutumissa. Tämä on Raijan tarina.

"Olen ajanut kortin alle parikymppisenä. Olen nyt 74-vuotias, enkä todella muista, koska olisin viimeksi kunnolla ajanut! Olin kuitenkin aikoinaan hyvä kuski, selvisin kunnialla liukasradastakin. Elämä leikkasi kuitenkin ajamisteni väliin, menin naimisiin ja saimme mieheni kanssa neljä lasta. Siinä rytäkässä kakkosautomme ovi ruostui kiinni.

Vanhimman tyttäreni aikuistuttua kokeilin hänen autoaan sillä seurauksella, ettei tytär enää halua sitä minulle lainata. Hän pelkää, että auto päätyy hänen äitinsä kanssa ensimmäiseen ojaan.

Kymmenen vuotta sitten jäin eläkkeelle Pohjanmaan museon laitoshoitajan tehtävistä. Tuolloin ajatus ajotaidon päivittämisestä koputteli mielessä ja oma passiivisuus ajamisen suhteen suututti. Kuskin paikalle istuminen kuitenkin hirvitti silloin liikaa. Mieheni ajaa suurella maasturilla. Kerran päätin sisukkaasti pihatiellä istua ratin taakse. Kokeilin ajaa vähän matkaa, mutta heti ilmestyi auton taakse kamala letka autoja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En halunnut ajaa sellaisessa jonossa vaikka tiedänkin, ettei takana ajavia kannattaisi pelätä. Ajoin tien sivuun. Siihen varmaan jäivät minun ajokokeiluni eläkkeen jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kolmisen vuotta sitten alkoivat omakotitalon vaatimat työt olla liikaa meille eläkeläisille. Muutimme Kokkolan liepeiltä Vaasan keskustaan, mukavaan kerrostaloasuntoon. Kesämökkimme Kälviällä on kuitenkin meille sen verran rakas, että haluaisimme käydä siellä säännöllisesti. Iän karttuessa minua on alkanut huolettaa ajotaidottomuuteni.

"Jos jotakin tapahtuisi kesämökillä, minusta ei ajokortistani huolimatta olisi mitään apua."

Haluaisin edes sen verran taitoja, että voisin hätätilanteessa siirtää auton pois auttajien tieltä. Suurin haaveeni kuitenkin on, että voisin vielä ajaa itse mökille ja takaisin. Mieheni ja vanhin tyttäreni ovat tukeneet minua kovasti. Muille en olekaan vielä tohtinut kertoa haaveestani.

Miltä ajaminen tuntui?

Ajamisen aloittaminen tuntui hurjalta, mutta jännitys ja tärinä laantuivat vähitellen. Tapasin ajo-opettaja Harry Mäenpään autokoululla ja lähdimme ajamaan tyhjälle harjoittelukentälle. Harry ajoi ja selosti minulle samalla, miten hän missäkin tilanteessa vaihtoi vaihdetta ja polki polkimia. Koska unelmanani on vain ajaa mökille ja takaisin, olen opettajani mukaan onnekas, voinhan itse valita juuri sen ajankohdan, kun lähden ajamaan, voin tietoisesti välttää pahimpia ruuhkapiikkejä, valmistautua lähtöön, suunnitella reittini ja ajella matkani päivän hiljaisina tunteina.

Ajokentälle päästyämme osat vaihtuivat ja kuskin paikka säädettiin minun mittojeni mukaan. Olin viime vuonna lonkkaleikkauksessa, joten jalkojen jaksaminen huolestutti. Onneksi en tuntenut tunnin aikana väsymystä jaloissa. Treenasimme aluksi pehmeää liikkeellelähtöä ja jarruttamista lumisella kentällä. Heti huomasin, että jarrupoljin on uusissa autoissa kovasti herkempi, kuin vaikkapa siinä kakkosfarmarissa, jota olin tottunut ajamaan. Hieman pelotti, että ajan meidät suoraan lumipenkkaan, mutta vitsiksi se vain jäi.

Päätimme heti alkuun opettajan kanssa, että me emme hevillä luovuta. Harry oli kovin tukeva ja kannustava opettaja, joka jaksoi selittää asiat rauhallisesti ja kiihtymättä lainkaan. Hyvässä ilmapiirissä mieleeni alkoi tulla onnellisia muistoja ajamisesta ja kuskin paikka alkoi jo tuntua tutulta. Kaikilla naisilla pitäisi mielestäni olla oma kakkosauto.

Totuin liian helposti siihen, että kävin työelämään palattuani linja-autolla töissä. Autoileminen tuo liikkumisen vapautta ja itsevarmuutta siitä, että hätätilanteessa osaa ja voi toimia toisten hyväksi. Nyt tuli opeteltua jarrutusta, liikkeellelähtöä ja kytkinjalan käyttöä. Ajaminen hyvän opettajan kanssa tuntui turvalliselta ja vanha ajotaito nosti jo päätään. Toria kiertämään en kuitenkaan lähtisi, vielä täytyy harjoitella.”

 

Vierailija

Olisipa kiva kuulla mitä Raijalle kuuluu nyt - paljonko ajokilometrejä on karttunut ja vieläkö ajelee. Hienoa, että Raija lähti autokoulun kautta uudelleen liikenteeseen. Ja että mies ja tytär kannustivat. Turhan usein näkee, että perheessä nainen ajaa vain silloin, kun mies ei syystä tai toisesta ole ajokunnossa. Miten siinä sitten ajotaito karttuisi? Yksi tuttuni kertoi, että joissain USA:n osavaltioissa on ikäihmisillä mahdollisuus jatkaa ajamista päiväsaikaan, mutta että pimellä ajamista  on rajoitettu tai se on kielletty. Useinhan juuri tuo hämäränäkö heikkenee ajan myötä, ehkäpä tuossa olisi mallia meille suomalaisillekin? 

Sisältö jatkuu mainoksen alla