Emigranttiperheen kaikista lapsista kasvoi laulajia vastoin isän tahtoa. Se on Muska ja Ykä Babitzinin mielestä tehnyt heistä aavistuksen verran suomalaisempia.

Marija ”Muska” Babitzin nauru on hiekkapaperin karheaa, kun hän tuuppaa pikkuveljeään Georgijia eli Ykää kylkeen ja kutsuu luppakorvaksi. Ykän luppamaiset korvat jäivät lapsuuteen, mutta lempinimi säilyi. Yhteys sisarusten välillä on sekin säilynyt ja kestänyt menetykset ja satunnaiset puhelinriidat. Yhteisiä asioita on niin paljon: tiivis suku, maahanmuuttajan identiteetti sekä tietysti lauluääni.

Muska: Täytyyhän meillä olla kovat ja vahvat lauluäänet, kun meidän suvussa miehet olivat satoja vuosia taaksepäin upseereita!

Ykä: On suvussa osattu laulaakin ennen meitä. Äiti oli tosi hyvä laulamaan ja isänäidin täti maailmankuulu oopperalaulaja Venäjältä.

Muska: Äiti kuunteli radiota ja kuljetti meitä soittotunneille. Tosin jo aika nuorena meillä lapsilla alkoi palo rokimpaan musaan. Kävin isoveljien
Kirkan ja Sammyn kanssa kurkkimassa meitä vastapäätä sijainneen pikkubaarin tunnelmaa. Painoimme korvamme lähes kiinni baarin ikkunaan, jotta kuulimme jukeboksin.

Ahtaus tiivisti tunnelmaa

Ykä: Asuimme varhaislapsuuden Helsingin  Eirassa. Meitä köyhiä duunareitten lapsia oli korttelit pullollaan. Totuimme olemaan yhdessä, kun piti mahtua huoneen ja keittiön asuntoon.

Muska: Meitä oli viisi lasta, isä, äiti ja kaksi kissaa. Kylmä vesi tuli sisään, puuhellalla lämmitettiin asunto ja vesi. Vessa oli rappukäytävässä.

Ykä: Varmaan jo silloin meistä lähti hyvin ääntä, kun hirviömäinen talonmiehemme kutsui meitä papiskinin rakeiksi. Saimme elää aika vapaasti, niin kuin sen ajan lapset. Aina välillä sattui kaikenlaista, kaameaakin. Vanhin veljemme Leo hukkui ennen Muskan ja minun syntymää sadevesitynnyriin, ja naapurissamme paras kaverini paloi kotonaan hengiltä, kun olin viiden.

Muska: Meillä oli kyllä äiti kotona ja aika tiukka kuri. Mutta pihoilla ja kaduillahan me siihen aikaan leikittiin.

Turpaan jos tarve vaatii

Ykä: Me olimme emigranttiperhe ja kotikielemme oli venäjä. Kyllä me kaikki varmasti lapsina koimme vinoon katsomista ja kiusaamista.

Muska: Alaluokat kävimme Kirkan kanssa venäläistä koulua, jossa oli viisi lasta. Oli aika shokki, kun muutimme Maunulaan, väljempiin tiloihin. Siirryin luokalle, jossa oli 40 lasta. Olin oppinut lukemaan venäjäksi, joten oli siinä sopeutumista.

Ykä: Isämme otti ryssittelyt aina vakavasti. Hän palveli etulinjassa talvi- ja jatkosodan ja menetti toisen veljensä. Vielä 1970-luvulla isältä evättiin rintamamieseläke vain siksi, ettei hän ollut Suomen kansalainen. Se oli kyllä kova paikka isänmaalliselle miehelle. Tietyllä tavalla juuri se, että olemme olleet vähän erilaisia, on yhdis­tänyt meitä perheenä. Kärjistäen voisi sanoa, että me ollaan oltu vähän niin kuin mafiaperhe, olemme oppineet pienestä pitäen puolustamaan toisiamme.

Muska: Se on totta. Muistan lapsuudesta, kuinka jotkut pojat vetivät Kirkaa turpaan. Menin herkästi tulistuvana pikkusiskona vetämään saman tien takaisin.

Ykä: Aina olemme osanneet riidellä. Muska on vielä meistä kahdesta temperamenttisempi. Aika ajoin puhelin kolahtaa korvaan, kun oikein hiillymme. Pahimmillaan olemme tainneet olla vihoissa puolisen vuotta, mutta aina on sovittu.

Muska: Niin, silloinkin on aina tapeltu asiat läpi. Ja lopulta aina tuota luppakorva-Ykää on tosi kiva nähdä!

Koulusta suoraan keikkalavoille

Ykä: Kukaan meistä sisaruksista ei viihtynyt koulussa Isä olisi halunnut meille kunnon ammatit ja siistit tukat. Vanhimmat veljet aloittelivat muusikon hommat häneltä vähän salassa.

Muska: Tykkäsin koulunkäynnistä ja haaveilin arkeologin urasta. Menin tiukkamaineiseen Hallituskadun tyttökouluun, jossa täytyi pitää villahousuja ja taskuihin tehtiin säännölliset tarkastukset.

Ykä: Tuosta arkeologi-haaveesta en tiennytkään, täytyykin jouluksi piilottaa sulle luita pihalle! Minä taas en viihtynyt koulussa lainkaan. Lähdin sieltä heti kun mahdollista ja pestauduin Dannyn ja Kirkan roudariksi. Hiljalleen aloin yhä enemmän itse esiintyä ja laulaa, kaiken muun lomassa.

Muska: Minäkin lopetin koulun keskikouluun, kun päätin lähteä 17-vuotiaana keikkailemaan. Vaikka olin kauhean nuori, odotukseni olivat aika realistisia.

Sammy ja Kirkahan tekivät silloin töitä musiikin parissa jo täyttä häkää. Ja kyllähän tässä on jaksettu keikkailla, tänä vuonna olen noussut lavalle jo yli 60 kertaa.

Ykä: Meidän nuoruudessa keikkaelämä oli fyysisesti raskasta. Kerran lähdin yhdelle kiertueelle kesken mukaan. Olin pitänyt sen verran taukoa
kantamisesta, että kun ensimmäisen kerran kiskaisin musiikkivehkeitä rinnalle, suusta ja nenästä turskahti veret rinnuksille.

Toisen leipä, toisen huvi

Muska: Olen tehnyt musiikkia koko ikäni. Tietenkään tahti ei ole enää sama kuin silloin nuorena. 1980-lopulla tosin muutimme mieheni Hannun kanssa seitsemäksi vuodeksi Los Angelesiin. Pyöritimme ohjelmatoimistoa ja toimme muusikoita kiertueille Eurooppaan. Se oli tosi hauskaa aikaa.

Ykä: Vaikka Muska asui silloin tuhansien kilometrien päässä, pidimme tiiviisti yhteyttä, kun hoidin hänen ohjelmatoimistonsa kiertuemanagerin hommia täällä päässä. Omat keikkailut lopetin jo 1970-luvun puolivälissä, kun esikoistytär Nonna syntyi. Ensin tein hanttihommia. Sitten vaimoni alkoi tehdä keramiikkatöitä, ja minäkin innostuin. Hiljalleen siirryimme valmistamaan keraamisia hautauurnia. Keikkailin silti satunnaisesti ja  vähitellen kiinnostuin klassisesta laulusta, jota olen opiskellut huippuopettajien johdolla.

Muska: Olen keikkaillut Ykänkin kanssa näiden vuosien varrella. 1970-luvulla osallistuimme Euroviisukarsintoihinkin yhdessä ja olimme joillakin kiertueilla. Se oli tosi nastaa.

Ykä: Olen silti älyttömän onnellinen, että olen voinut tehdä työuran muualla kuin musiikkibisneksessä. Kun ajattelee Kirkan uraa, kuinka hän kovimpina vuosina veti 250 keikkaa. Siinä vaadittiin asennetta, kun alkutahdit jymähtivät dum, dum, dum ja ”hetki lyö, viime hetki lyö” piti laulaa jälleen kerran tuoreesti.

Suru, joka kiinnosti kaikkia

Ykä: Kun Kirka kuoli, en voinut edes kuunnella hänen kappaleitaan. Ne soivat jatkuvasti radiossa, ja joka kerta palauttivat muistoja. Vasta nyt niiden laulaminen alkaa tuntua kivalta.

Muska: Sama juttu. Tämä on ollut pitkä tie surun kanssa, Kirkan lähtö tuli niin yllättäen.

Ykä: Kun Sammy kuoli auto-onnettomuudessa 1973, me olimme tietysti ihan surusta lamaantuneita. Sitten vielä se mieletön julkisuusrumba räjähti kasvoille. Sammyn hautajaisiin lappautui 10 000 ihmistä, jotka kaatoivat hautakiviä ja talloivat istutuksia. Kun Kirka kuoli, päätin ettei sama hulluus saa toistua. Hautajaiset pidettiin salassa ja julkinen muistotilaisuus sitten erikseen.

Muska: Ykä teki silloin raskaan työn meidän puolestamme. En itse olisi jaksanut siinä tilanteessa toimia niin järjestelmällisesti.

Ykä: Vastailin kaikkien puolesta kysymyksiin, ja aloin tuntea itseni jo ihan pelleksi. Toisaalta myötätunto osoitti, että Kirka teki hienon uran. Hänestä tuli laulujensa kautta kaikkien kaveri. Ehkä juuri musiikki on vähän loitonnut meitä muitakin lapsuudesta koetusta vieraudesta.

Muska: Kyllä Kirka varmaan oli myös meidän perheen johtohahmo. Näin joulun alla hän piti aina isot bileet, joihin koko suku osallistui.

Ykä: Nykyään kokoonnumme pääsiäisenä meille ja käymme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa. Ollaan siinä mielessä huonoja ortodokseja, että
yleensä livahdamme lasten takia ulos kirkosta noin yhdeltä yöllä. Kun olemme niin iso suku, niin melkein puoli kirkkoa tyhjenee.  Elämä tosiaan jatkuu tässä porukassa. Minustakin, nuoresta miehestä, tulee ihan kohta isoisoisä. Emme me silti Muskan kanssa vielä ole valmiita istumaan keinutuoleihin ja muistelemaan menneitä. Tässä on vielä kauheasti tekemistä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2014.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: