Emigranttiperheen kaikista lapsista kasvoi laulajia vastoin isän tahtoa. Se on Muska ja Ykä Babitzinin mielestä tehnyt heistä aavistuksen verran suomalaisempia.

Marija ”Muska” Babitzin nauru on hiekkapaperin karheaa, kun hän tuuppaa pikkuveljeään Georgijia eli Ykää kylkeen ja kutsuu luppakorvaksi. Ykän luppamaiset korvat jäivät lapsuuteen, mutta lempinimi säilyi. Yhteys sisarusten välillä on sekin säilynyt ja kestänyt menetykset ja satunnaiset puhelinriidat. Yhteisiä asioita on niin paljon: tiivis suku, maahanmuuttajan identiteetti sekä tietysti lauluääni.

Muska: Täytyyhän meillä olla kovat ja vahvat lauluäänet, kun meidän suvussa miehet olivat satoja vuosia taaksepäin upseereita!

Ykä: On suvussa osattu laulaakin ennen meitä. Äiti oli tosi hyvä laulamaan ja isänäidin täti maailmankuulu oopperalaulaja Venäjältä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Muska: Äiti kuunteli radiota ja kuljetti meitä soittotunneille. Tosin jo aika nuorena meillä lapsilla alkoi palo rokimpaan musaan. Kävin isoveljien
Kirkan ja Sammyn kanssa kurkkimassa meitä vastapäätä sijainneen pikkubaarin tunnelmaa. Painoimme korvamme lähes kiinni baarin ikkunaan, jotta kuulimme jukeboksin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ahtaus tiivisti tunnelmaa

Ykä: Asuimme varhaislapsuuden Helsingin  Eirassa. Meitä köyhiä duunareitten lapsia oli korttelit pullollaan. Totuimme olemaan yhdessä, kun piti mahtua huoneen ja keittiön asuntoon.

Muska: Meitä oli viisi lasta, isä, äiti ja kaksi kissaa. Kylmä vesi tuli sisään, puuhellalla lämmitettiin asunto ja vesi. Vessa oli rappukäytävässä.

Ykä: Varmaan jo silloin meistä lähti hyvin ääntä, kun hirviömäinen talonmiehemme kutsui meitä papiskinin rakeiksi. Saimme elää aika vapaasti, niin kuin sen ajan lapset. Aina välillä sattui kaikenlaista, kaameaakin. Vanhin veljemme Leo hukkui ennen Muskan ja minun syntymää sadevesitynnyriin, ja naapurissamme paras kaverini paloi kotonaan hengiltä, kun olin viiden.

Muska: Meillä oli kyllä äiti kotona ja aika tiukka kuri. Mutta pihoilla ja kaduillahan me siihen aikaan leikittiin.

Turpaan jos tarve vaatii

Ykä: Me olimme emigranttiperhe ja kotikielemme oli venäjä. Kyllä me kaikki varmasti lapsina koimme vinoon katsomista ja kiusaamista.

Muska: Alaluokat kävimme Kirkan kanssa venäläistä koulua, jossa oli viisi lasta. Oli aika shokki, kun muutimme Maunulaan, väljempiin tiloihin. Siirryin luokalle, jossa oli 40 lasta. Olin oppinut lukemaan venäjäksi, joten oli siinä sopeutumista.

Ykä: Isämme otti ryssittelyt aina vakavasti. Hän palveli etulinjassa talvi- ja jatkosodan ja menetti toisen veljensä. Vielä 1970-luvulla isältä evättiin rintamamieseläke vain siksi, ettei hän ollut Suomen kansalainen. Se oli kyllä kova paikka isänmaalliselle miehelle. Tietyllä tavalla juuri se, että olemme olleet vähän erilaisia, on yhdis­tänyt meitä perheenä. Kärjistäen voisi sanoa, että me ollaan oltu vähän niin kuin mafiaperhe, olemme oppineet pienestä pitäen puolustamaan toisiamme.

Muska: Se on totta. Muistan lapsuudesta, kuinka jotkut pojat vetivät Kirkaa turpaan. Menin herkästi tulistuvana pikkusiskona vetämään saman tien takaisin.

Ykä: Aina olemme osanneet riidellä. Muska on vielä meistä kahdesta temperamenttisempi. Aika ajoin puhelin kolahtaa korvaan, kun oikein hiillymme. Pahimmillaan olemme tainneet olla vihoissa puolisen vuotta, mutta aina on sovittu.

Muska: Niin, silloinkin on aina tapeltu asiat läpi. Ja lopulta aina tuota luppakorva-Ykää on tosi kiva nähdä!

Koulusta suoraan keikkalavoille

Ykä: Kukaan meistä sisaruksista ei viihtynyt koulussa Isä olisi halunnut meille kunnon ammatit ja siistit tukat. Vanhimmat veljet aloittelivat muusikon hommat häneltä vähän salassa.

Muska: Tykkäsin koulunkäynnistä ja haaveilin arkeologin urasta. Menin tiukkamaineiseen Hallituskadun tyttökouluun, jossa täytyi pitää villahousuja ja taskuihin tehtiin säännölliset tarkastukset.

Ykä: Tuosta arkeologi-haaveesta en tiennytkään, täytyykin jouluksi piilottaa sulle luita pihalle! Minä taas en viihtynyt koulussa lainkaan. Lähdin sieltä heti kun mahdollista ja pestauduin Dannyn ja Kirkan roudariksi. Hiljalleen aloin yhä enemmän itse esiintyä ja laulaa, kaiken muun lomassa.

Muska: Minäkin lopetin koulun keskikouluun, kun päätin lähteä 17-vuotiaana keikkailemaan. Vaikka olin kauhean nuori, odotukseni olivat aika realistisia.

Sammy ja Kirkahan tekivät silloin töitä musiikin parissa jo täyttä häkää. Ja kyllähän tässä on jaksettu keikkailla, tänä vuonna olen noussut lavalle jo yli 60 kertaa.

Ykä: Meidän nuoruudessa keikkaelämä oli fyysisesti raskasta. Kerran lähdin yhdelle kiertueelle kesken mukaan. Olin pitänyt sen verran taukoa
kantamisesta, että kun ensimmäisen kerran kiskaisin musiikkivehkeitä rinnalle, suusta ja nenästä turskahti veret rinnuksille.

Toisen leipä, toisen huvi

Muska: Olen tehnyt musiikkia koko ikäni. Tietenkään tahti ei ole enää sama kuin silloin nuorena. 1980-lopulla tosin muutimme mieheni Hannun kanssa seitsemäksi vuodeksi Los Angelesiin. Pyöritimme ohjelmatoimistoa ja toimme muusikoita kiertueille Eurooppaan. Se oli tosi hauskaa aikaa.

Ykä: Vaikka Muska asui silloin tuhansien kilometrien päässä, pidimme tiiviisti yhteyttä, kun hoidin hänen ohjelmatoimistonsa kiertuemanagerin hommia täällä päässä. Omat keikkailut lopetin jo 1970-luvun puolivälissä, kun esikoistytär Nonna syntyi. Ensin tein hanttihommia. Sitten vaimoni alkoi tehdä keramiikkatöitä, ja minäkin innostuin. Hiljalleen siirryimme valmistamaan keraamisia hautauurnia. Keikkailin silti satunnaisesti ja  vähitellen kiinnostuin klassisesta laulusta, jota olen opiskellut huippuopettajien johdolla.

Muska: Olen keikkaillut Ykänkin kanssa näiden vuosien varrella. 1970-luvulla osallistuimme Euroviisukarsintoihinkin yhdessä ja olimme joillakin kiertueilla. Se oli tosi nastaa.

Ykä: Olen silti älyttömän onnellinen, että olen voinut tehdä työuran muualla kuin musiikkibisneksessä. Kun ajattelee Kirkan uraa, kuinka hän kovimpina vuosina veti 250 keikkaa. Siinä vaadittiin asennetta, kun alkutahdit jymähtivät dum, dum, dum ja ”hetki lyö, viime hetki lyö” piti laulaa jälleen kerran tuoreesti.

Suru, joka kiinnosti kaikkia

Ykä: Kun Kirka kuoli, en voinut edes kuunnella hänen kappaleitaan. Ne soivat jatkuvasti radiossa, ja joka kerta palauttivat muistoja. Vasta nyt niiden laulaminen alkaa tuntua kivalta.

Muska: Sama juttu. Tämä on ollut pitkä tie surun kanssa, Kirkan lähtö tuli niin yllättäen.

Ykä: Kun Sammy kuoli auto-onnettomuudessa 1973, me olimme tietysti ihan surusta lamaantuneita. Sitten vielä se mieletön julkisuusrumba räjähti kasvoille. Sammyn hautajaisiin lappautui 10 000 ihmistä, jotka kaatoivat hautakiviä ja talloivat istutuksia. Kun Kirka kuoli, päätin ettei sama hulluus saa toistua. Hautajaiset pidettiin salassa ja julkinen muistotilaisuus sitten erikseen.

Muska: Ykä teki silloin raskaan työn meidän puolestamme. En itse olisi jaksanut siinä tilanteessa toimia niin järjestelmällisesti.

Ykä: Vastailin kaikkien puolesta kysymyksiin, ja aloin tuntea itseni jo ihan pelleksi. Toisaalta myötätunto osoitti, että Kirka teki hienon uran. Hänestä tuli laulujensa kautta kaikkien kaveri. Ehkä juuri musiikki on vähän loitonnut meitä muitakin lapsuudesta koetusta vieraudesta.

Muska: Kyllä Kirka varmaan oli myös meidän perheen johtohahmo. Näin joulun alla hän piti aina isot bileet, joihin koko suku osallistui.

Ykä: Nykyään kokoonnumme pääsiäisenä meille ja käymme pääsiäisyön jumalanpalveluksessa. Ollaan siinä mielessä huonoja ortodokseja, että
yleensä livahdamme lasten takia ulos kirkosta noin yhdeltä yöllä. Kun olemme niin iso suku, niin melkein puoli kirkkoa tyhjenee.  Elämä tosiaan jatkuu tässä porukassa. Minustakin, nuoresta miehestä, tulee ihan kohta isoisoisä. Emme me silti Muskan kanssa vielä ole valmiita istumaan keinutuoleihin ja muistelemaan menneitä. Tässä on vielä kauheasti tekemistä.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 20/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla