Tanssija Kare Länsivuori oppi tyylitajun isältään, joka oli hautausurakoitsija. Kun Kare jäi eläkkeelle 44-vuotiaana Kansallisbaletista, hän vaihtoi jalkatyön käsityöhön.

”Minulle on mysteeri, miksi nuorena savolaispoikana kiinnostuin baletista. Kerran vanhempani kysyivät, haluaisinko osallistua Kuopio tanssii ja soi -festivaalin kurssille. Ehkä he näkivät, että minussa voisi olla fyysisiä ominaisuuksia alalle.

Kurssilla päätin, että minusta tulee balettitanssija. Oopperan balettikoulun silloinen johtaja seurasi harjoitteluani ja pyysi minut Helsinkiin. Isosiskoni Sini oli ollut jo vuoden balettikoulussa, ja muutin hänen ja kahden muun tanssijatytön kanssa samaan vuokra-asuntoon.

Olin vasta 14-vuotias. Olen vitsaillut, että lähdin maailmalle suoraan hiekkalaatikolta.

Päivällä kävimme koulua, illalla treenasimme balettia. Kotona olimme tottuneet, että kaikki tuli valmiina. Nyt meillä ei ollut ketään aikuista, johon turvautua arjessa. Se oli hyvin opettavaista.

Kyynärsauvoilla treeneihin

Urani pettymykset liittyvät loukkaantumisiin. Polvet ovat rikkoontuneet useita kertoja, samoin nilkat. Välilevy on revennyt tai pullistunut varmaan kymmenen kertaa. Selkää ei onneksi ole tarvinnut leikata, mutta olen kärsinyt kivuista vuosikausia.

Kerran oikean käden hauis repesi kesken harjoituksen. Lihaksen alapää rapsahti kiinnityksistään, ja jänne keriytyi muhkuraksi ihon alle. Jatkoin harjoitusta jonkin aikaa, mutta sitten se kävi mahdottomaksi.

"Nilkutin kyynärsauvojen kanssa treeneihin."

Loukkaantumisten jälkeinen kuntoutumisvaihe on aina turhauttava ja vaatii kovaa motivaatiota. Yhden vaikean polvileikkauksen jälkeen en saanut astua jalallani. Minun piti kuitenkin heiluttaa sitä ilmassa monta tuntia päivässä, koska nivel vaati liikettä.

Sinä talvena lunta tuli metrikaupalla. Nilkutin kyynärsauvojen varassa autolle, kaivoin sen esiin hangesta ja ajoin Mäkelänrinteen uimahallille vesijuoksuun. Lähdin hallilta, putsasin auton uudelleen lumesta ja menin Oopperalle toiseen treeniin. Sen jälkeen puhdistin taas auton ja ajoin kotiin.

Tätä tein kuusi viikkoa. On ihme, etten satuttanut jalkaani lisää.

Ikimuistoiset jäähyväiset

Työskentelin Kansallisbaletissa 24 vuotta. Urani huippu oli, kun ranskalainen tähtitanssija Sylvie Guillem tuli Helsinkiin tekemään romanttista Giselle-balettia. Hän valitsi minut parikseen.

Tanssimme Giselleä Helsingissä, minkä jälkeen veimme esityksen Pariisin Châtelet-teatteriin.

Guillemin kanssa esiintyminen oli ainutlaatuista. Kaiken kruunasi Châtelet, jossa ovat vaikuttaneet Vatslav Nižinskin kaltaiset baletin legendat.

"Meikäläistä kunnioitettiin aplodein kahdesti."

Toinen mieleenpainuva kokemus oli jäähyväisnäytökseni keväällä 2012. Minulla oli Bajadeeri-baletissa pieni rooli, mutta jouduin yllättäen paikkaamaan miespääosan esittäjää, joka loukkasi jalkansa.

Olin tehnyt pääroolin viitisentoista vuotta aiemmin, mutta muistin sen kyllä. Hyvin harjoitetut liikkeet jäävät muistiin. Tilanteessa tuli sen verran kiire, etten ehtinyt edes jännittää.

Jälkeenpäin ajatellen dramaattinen tapaus huipensi jäähyväiseni. Meikäläistä kunnioitettiin aplodein kahdesti, ensin pikkuroolissa ja sitten pääosassa.

Suutareiden opissa

Ammatinvaihto taiteilijasta kenkien valmistajaksi voi vaikuttaa huimalta loikalta. Näen kehityksessä kuitenkin tietyn jatkumon.

Olen aina ollut kiinnostunut vaatteista, kengistä ja muodista. Se tulee vanhemmiltani, joiden hautausurakoitsijan työhön kuului huoliteltu pukeutuminen. Isäni oli aina supertyylikäs. Muistan tarkasti hänen pukunsa, kenkänsä ja hattunsa.

Kun tein solistihommia, minulle valmistettiin moniin teoksiin tanssisaappaita ja muita jalkineita. Tunsin konkreettisesti, miten hyvin mittojen mukaan tehdyt jalkineet istuvat. Vuonna 2008 minulla oli parin kuukauden sairausloma muistaakseni selän takia. Kysyin työpaikkani suutareilta, voisivatko he opettaa minulle kengäntekoa. He suostuivat.

"Ajattelin, että kenkien valmistaminen voisi olla uusi alku."

Aamuisin kävin kuntosalilla ja sen jälkeen menin verstaalle tekemään ensimmäisiä kenkiäni. Luin myös alan kirjallisuutta.

Ajattelin jo silloin, että kun joudun jättämään tanssin, kenkien valmistaminen voisi olla elämässäni uusi alku. Niin kävikin. Heti tanssiuran päätyttyä hakeuduin Sataedu Kankaanpään ammattioppilaitokseen jalkinealan oppiin. Muutin Kankaanpäähän yksiöön, ja perhe jäi Helsinkiin.

Unelmien harjoittelu

Koulutus kesti vuoden. Opiskelin tiiviisti 12–13 tuntia päivässä. Tuntien jälkeen jäimme vielä muutaman kaverin kanssa koululle, koska halusimme ottaa opiskelusta kaiken irti. Yksi kavereista oli Johan Mikkonen, jonka kanssa jaan nykyisin työtilan.

Koulutukseen sisältyi kolmen kuukauden työharjoittelu. Hain ja pääsin kuukaudeksi Lontooseen John Lobbille. Se on maailman tunnetuimpia mittatilauskenkien valmistajia, kuninkaallinen hovihankkija, jolla on 150-vuotiset perinteet.

Lontoossa minulle kristallisoitui, että haluan tehdä miesten jalkineita, reunoskenkiä. Ne tunnistaa pohjan ommelkiinnityksestä. Opin kuukaudessa valtavasti. Ilman intohimoa ja Lontoon-vaihetta en varmaan olisi tässä.

Yksi onnenpotku oli työharjoittelu jalkinemestari Otso Mäensivun opastuksessa. Hän opetti minulle lestin muotoilun, jota koulussa ei käsitelty ollenkaan. Se on kengänteossa tärkeintä.

Jaoimme vuoden verran työhuoneen, ennen kuin Otso siirtyi Oopperan suutariksi. Hän teki naisten jalkineita ja minä miesten, joten meillä ei ollut kilpailua.

"Vaimo soitti ja kysyi, muistanko, että kotona odottavat perhe ja koira."

Pitkiä päiviä

Teen joka päivä töitä niin kauan kuin jaksan. Viikkotunteja kertyy 45–50. Pienyrittäjyys ja ammatissani kehittyminen vaativat sinnikkyyttä.

Eräänä iltana vaimoni soitti ja kysyi hyväntahtoisesti, muistanko, että kotona odottavat perhe ja koira. Minun tehtäväni on ulkoiluttaa lemmikki iltaisin.

Ajattelen nyt, että uutta ammattia olisi pitänyt ryhtyä opiskelemaan jo silloin, kun vielä olin tanssija. Olisin saanut opintorahaa ja asumistukea, joita minulle ei eläkettä nauttivana myönnetty.

Minusta olisi tärkeätä tukea ihmisiä vastaavassa tilanteessa. Minähän olisin voinut vain olla seuraavat 40 vuotta tekemättä mitään.

Käsityöllä on hintansa

Tanssijan ammatti on tietyllä tapaa jalkatyötä. Voi siis sanoa, että vaihdoin jalkatyön käsityöhön.

En kuvaile itseäni suutariksi, koska sillä sanalla tarkoitetaan yleensä kenkien korjaajaa. Korjauksia en tee. Englanninkielinen toiminimeni bespoke shoemaker tarkoittaa juuri mittatilauskenkien valmistajaa.

Jotkut asiakkaistani tietävät heti, mitä haluavat. Toisten kanssa keskustelemme aluksi vaihtoehdoista. Olen koonnut nettiin kuvia erimallisista kengistä.

"Kerroin lähtöhinnan. Mies lähti eikä ole tullut takaisin."

Työvaiheita on ainakin kolmesataa, ja prosessi vie neljästä kuuteen viikkoa. Paljon riippuu siitä, kuinka monta kertaa joudun muokkaamaan sovitusjalkinetta, mikä on haastavin ja tärkein vaihe.

Jotkut yllättyvät käsityön hinnasta. Eräs mies tuli liikkeeseeni ja ilmoitti, että kengät pitäisi saada, ja vaimolle ja lapsille myös. Ajattelin, ettei kaveri taida tietää, mitä ne tulevat maksamaan.

Kerroin lähtöhinnan, 2 200 euroa.

Yksi kenkäpari! mies huudahti ihmeissään. Hän lähti eikä ole vielä tullut takaisin.

Vau-elämys palkitsee

Tanssiin liittyy estetiikkaa, samoin mittatilausjalkineisiin. Molemmissa pyritään tekniikkaa hiomalla mahdollisimman hyvännäköiseen lopputulokseen. Erilaista on vain tapa tuoda kauneus esiin.

Palkitsevinta on asiakkaan palaute. Näen itse, sopiiko kenkä ihmisen jalkaan, mutten tunne enkä koe sitä. Jotkut ovat saaneet oikein vau-elämyksen pukiessaan jalkaansa mittatilauskengät.

Palaute, oli se sitten myönteistä tai kielteistä, tekee minusta entistä paremman tekijän.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2017.

 

Kare Länsivuori

Syntynyt: Kuopiossa 1968. Asuu Helsingissä.

Työ: Eläkkeellä balettitanssijan työstä. Valmistaa mittatilausjalkineita toiminimellä Kare Länsivuori bespoke shoemaker.

Perhe: Vaimo, kaksi tytärtä.

Harrastukset: Vanhan kyläkoulun kunnostaminen, savusauna, ruuanlaitto, melonta.

Ilomantsilainen Tarja, 69, ja järvenpääläinen Raili, 68, vaihtoivat viideksi päiväksi rohkeasti kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirejään ET-lehden pyynnöstä. Miltä tuntui elää toisen elämää?

Opiskelijat tapaavat käydä vaihdossa ulkomailla, mutta Raili Ojala-Signell ja Tarja Patrikainen ovat ehkä lanseeranneet jotain uutta: seniorivaihdon. Raili ja Tarja vaihtoivat kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirinsä viideksi päiväksi ET-lehden pyynnöstä. Seikkailusta tarkemmin kertova juttu ilmestyy 25.4. ET-lehdessä 9/2018. 

Tarja asuu yksin isossa omakotitalossa Ilomantsissa. Lapsenlapset Nikolaos, 13, Anastasia, 10, ja Nektaria, 6, Lampropoulos ovat usein mummolla hoidossa ja yökylässä. Tarjan tytär Riikka Patrikainen on ortodoksisen seurakunnan kanttori ja hänen miehensä Ioannis Lampropoulos sen kirkkoherra.

Railin kotipesä on rivitalossa Järvenpäässä. Hänkin on leski, mutta viettää avomiehensä kanssa yhdessä viikonloput ja kesät. 

Kumpikin naisista suunnitteli toiselle tekemistä, joka noudatteli kodin omistajan tavallista viikko-ohjelmaa.

Miltä toisen ihmisen elämään hyppääminen tuntuu? Ilomantsissa Tarjan kotona viisi päivää viettänyt Raili pääsi tutustumaan itselleen uusiin asioihin, kuten kuorolaulantaan, ortodoksiseen seurakuntaan ja paikallisten piirakoiden leivontaan.

Näin Raili kertoo ajastaan Ilomantsissa.

Raili Ojala-Signell, 68:

Uudessa kodissa

"Tarjan perheystävä Jorma Savinainen oli minua vastassa saapuessani Ilomantsiin myöhään sunnuntai-iltana. Hän opasti minut emännän auton käyttöön ja neuvoi myöhemmin myös leivinuunin lämmityksessä. Halusin oppia, vaikkei sillä käytännön merkitystä viikon aikana ollutkaan.

Jorma piti minulle hyvän esitelmän siitä, millaisia puita lämmityksessä tulisi käyttää. Halot kasattiin uuniin keoksi, keskelle jätettiin rako, johon laitettiin muutama kuiva tuohi. Tulitikulla ei tarvinnut kuin näyttää tuohiin päin, kun tuli tarttui kuiviin halkoihin ja loimusi uunista olohuoneeseen.

Tarjan kotona oli kotialttari. Myös muissa huoneissa näkyi hänen ortodoksinen uskonsa. Minä keitän taustalla teevettä.

Ensimmäistä kertaa kuorossa

En ole koskaan laulanut kuorossa, koska en osaa laulaa nuoteista. Mutta se ei tuntunut olevan tarpeen tässä kansanlaulukuorossa. Kuuntelin, kun kuoron johtajat Riikka Patrikainen ja Liisa Matveinen laulattivat eri ääniä vuorotellen. Kun sävelkulku tuli tutuksi, liityin minäkin naisäänten joukkoon.

Alkuesittelyssä tutustuin muihinkin kuorolaisiin ja heidän taustoihinsa. Tarjan ystävät Erja Karvinen (oikealla puolellani) ja Leena Purmonen (vasemmalla) ottivat minut heti siipiensä suojiin. Kun meidät pyydettiin pöytien takaa luokan eteen kuoroasetelmaan laulamaan seisaaltaan ”Ruskie neitsyt, valkie neitsyt…”, lauloin jo rohkeasti mukana. Sain vieruskaverilta jopa kiitosta kauniista äänestäni.

Tästä uudesta kokemuksesta jäi niin positiivinen olo, että taidan alkaa etsiä Järvenpäästä matalakynnyksistä kuoroa uudeksi harrastuksekseni.

Varamummon rooli haltuun

Kuoron jälkeen menin Tarjan tyttären Riikan perheeseen illalliselle. Olin varannut kotoa mukaan leipomiani I Love You -pipareita tuliaisiksi. Ajattelin, että lapsia tämä kansainvälinen viittomamerkki voisi kiinnostaa. Viittomakieli on minulle tuttua, sillä vanhempani olivat kuuroja ja minäkin olen elänyt kuurojen yhteisössä. 

Vastaanottoni perheessä oli heti innostunut. Lapset Nikolaos (Niko), Anastasia (Ansku) ja Nektaria (Nekku) innostuivat heti asettelemaan sormiaan ILY-muotoon. Kohta minut pyydettiinkin yläkertaan lasten valtakuntaan tutustumaan tyttöjen keppihevosiin ja muihin leluihin. Kaikki puhuivat ja esittivät kysymyksiään minulle yhtaikaa. Seuraavana oli vuorossa kreikkalainen tanssiesitys, johon Anastasia oli tehnyt koreografian ja isoveli Niko etsi netistä musiikin.

Turhaan olin pelännyt tätä lastenlasten hoitoa heidän varamummonaan, minut otettiin avosylin vastaan. Samalla saimme sovituksi vaihtoviikkoni lasten hoito- ja kuljetusajat.

Piiroiden leipominen tutuksi

Pääsin kokeilemaan paikallisten piirakoiden (piiroiden) leipomista. Kesäaikaan Ilomantsissa on turisteille piirookoulu Ravintola Parppeinpirtillä, mutta muulloinkin se järjestetään tilauksesta halukkaille.

Pirootsupussa eli piirakkanurkassa oli lasin takana piiroiden teko jo hyvässä vauhdissa saapuessani paikalle. Pohjia oli kaulittuina iso kasa, josta opettaja Johanna Ikonen otti leivinalustalle kymmenkunta kappaletta käsiteltäviksi. Lastalla jokaisen päälle nakattiin valmista perunamuusia. En ollut tiennytkään, että täytettä levitetään melkein reunoihin saakka. Rypytys kahdella sormella keskeltä päähän, piirakan pyöräytys ja sama toiseen päähän. Päät oli tärkeä vielä kääntää, etteivät ne palaisi.

Sain kädestä pitäen ohjausta myös riisipiiroiden tekemisessä. Rypytys minulta vielä sujui, mutta ruispohjien kaulitseminen vaati jo enemmän taitoa. Uutta oli snapsilasin käyttö samankokoisten pohjien tekemisessä kaulitusta taikinasta. 

Pari tuntia piiroitten teossa lensi siivillä. Seuraavalla Ilomantsin matkallani, toivottavasti jo tulevana kesänä, haluan ehdottomasti päästä nauttimaan karjalaisen pitopöydän antimista Parppeinvaarassa.

Vapaaehtoishommissa

Paikalliset Leijonat ja Ladyt käyvät ulkoiluttamassa vanhuksia. Tarjan ystävä Leena Purmonen on miehensä Kari-Matin ja muiden Leijonien ja Ladyjen kanssa käynyt vapaaehtoistoimintana kerran viikossa ulkoiluttamassa vanhuksia palvelukeskuksessa.

Torstaille osui ensimmäinen kunnon pakkaspäivä kolmen lumisateisen päivän jälkeen. Koska viima oli myös kova, kovinkaan moni vanhus ei halunnut lähteä ulos. Eräs pyörätuolissa istuva mies käväisi saattajansa kanssa tekemässä parkkipaikalla kierroksen, mutta halusi pian takaisin sisään. Intervallijaksolla palvelutalossa oleva reipas ja hyväkuntoisen oloinen Keijo Sivonen teki pitkän lenkin kahden Leijonan kanssa. Palattuaan otettiin vesitornin juurella meistä ryhmäkuva.

Ensikertalaisena paastopalveluksessa

Ortodoksisen kirkon kanttorina toimiva Riikka Patrikainen oli opastanut minua hieman etukäteen tämän paastopalveluksen kulusta. Erona luterilaiseen kirkkoon oli se, että eri kirkkoon kuuluvat eivät voisi osallistua palveluksessa jaettuun ehtoolliseen.

Kirkon kauneus häikäisi minut. Seurakuntalaisia alkoi saapua, he kävivät sytyttämässä kynttilöitä ikonien eteen ja jotkut suutelivat edessä olevaa ikonia. Muutama tuttukin kuoroista tervehti minua. Minua opastettiin, että jos en jaksaisi seisoa koko palvelusta, voisin hyvin käydä istumaan seinänvieruspenkille.

Kuoron laulu ja pappien rukouksien ja tekstien esittäminen laulaen hypnotisoi minut tunnelmaan. Jossain vaiheessa kynttilöiden ja suitsukkeen haju alkoi jopa heikottaa. Suuresti hämmästelin vanhojen naisten ketteryyttä, kun he useaan otteeseen polvistuivat rukoukseen lattialle ja nousivat taas suuremmitta vaikeuksitta ylös.

Vaikka ehtoollisviiniin en saanutkaan osallistua, minua kehotettiin hakemaan vaaleaa leipää isä Ioanniksen leipäkorista. Kuvassa takanani on Hannu Lappalainen, jonka olin tavannut aiemmin molemmissa kuoroissa. Hän ystävällisesti opasti ensikertalaista palveluksen aikana.

Viittomien opettamista

Olin ennen paastopalvelusta vienyt Tarjan lapsenlapsen Nekun muskariin. Kun opettaja ei ollut vielä saapunut, opetin hänelle muutaman eläinviittoman. Nekku osasi viittoa jo vesikilpikonnan, joten opetin miten maakilpikonna viitotaan. Kymmenessä minuutissa käytiin läpi tavallisimmat kotieläimet. 

Paastopalveluksen jälkeen oli seurakuntalaisten yhteinen teehetki, jossa tutustuimme toisiimme ja isä Ioannis kertoi paaston merkityksestä. Siinä oli minulla myös aikaa kuulustella, mitä Nekku muisti opettamastani. Hän muisti melkein kaikki kymmenen viittomaa. Kuvassa viitotaan ”lehmä”. Taustalla isä Ioannis ja äiti Riikka teetä kaatamassa.

On hyvin tavallista, että lapset muistavat kissa-viittoman väärin. Hyvin useinhan he myös silittävät kissaa vastakarvaan. Tässä käydään läpi väärä viittoma vasemmalta oikealle, kun oikea viitotaan oikealta vasemmalle, jolloin rystyset ovat kissan pää. Muut seuraavat kiinnostuneina.

Talvinen Ilomantsi tuli tutuksi


Hattuvaarassa sijaitseva Suomen vanhin tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone oli lumimaisemassa. 

Näin myös tsasouna-lumiveistoksen Ilomantsin torilla.

Ilomantsissa on kylillä moottorisahaveistoksia, sillä siellä pidetään kesäisin moottorisahaveiston MM-kisat."

 

Railin sydämestä osa jäi Ilomantsiin.

– Luonto niin kaunis, ja haluan kokea myös Ilomantsin kesän. Tiedustelin jo majapaikkaa tämän jutun valokuvaajan Eija Irene Hiltusen Kuuksenkaareen, joka on vanha lakkautettu kansakoulu.

Mutta suurin syy palata kesällä on uudet ystävät ja tuttavat.

– Karjalaisten ihmisten sydäntä lämmittävä ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on koskettavaa.

Lisää Railin ja Tarjan kokemuksista voit lukea ET-lehdestä 9/2018, joka ilmestyy 25.4. 

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Katriina Palo-Närhinen
Seuraa 
Liittynyt15.1.2018

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Hei, ja kiitos palautteestasi. Olet aivan oikeassa: yksikin epäreilu opettaja on liikaa, jos sellainen jättää traumoja eliniäksi. ET-lehti ei missään nimessä hyväksy valta-asemaansa väärinkäyttäviä opettajia. Pääkirjoitukseni viesti oli, että lapsuuden ikävistä koulukokemuksista huolimatta niitä monesti ympäröivät mukavat kokemukset, reilut opettajat ja hyvät ystävät. Niitäkin kannattaa muistella, ja kokonaisuus jää useimmilla plussan puolelle. Pahoittelen, että tämä viesti ei auennut riittävän...
Lue kommentti
qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti