Tanssija Kare Länsivuori oppi tyylitajun isältään, joka oli hautausurakoitsija. Kun Kare jäi eläkkeelle 44-vuotiaana Kansallisbaletista, hän vaihtoi jalkatyön käsityöhön.

”Minulle on mysteeri, miksi nuorena savolaispoikana kiinnostuin baletista. Kerran vanhempani kysyivät, haluaisinko osallistua Kuopio tanssii ja soi -festivaalin kurssille. Ehkä he näkivät, että minussa voisi olla fyysisiä ominaisuuksia alalle.

Kurssilla päätin, että minusta tulee balettitanssija. Oopperan balettikoulun silloinen johtaja seurasi harjoitteluani ja pyysi minut Helsinkiin. Isosiskoni Sini oli ollut jo vuoden balettikoulussa, ja muutin hänen ja kahden muun tanssijatytön kanssa samaan vuokra-asuntoon.

Olin vasta 14-vuotias. Olen vitsaillut, että lähdin maailmalle suoraan hiekkalaatikolta.

Päivällä kävimme koulua, illalla treenasimme balettia. Kotona olimme tottuneet, että kaikki tuli valmiina. Nyt meillä ei ollut ketään aikuista, johon turvautua arjessa. Se oli hyvin opettavaista.

Kyynärsauvoilla treeneihin

Urani pettymykset liittyvät loukkaantumisiin. Polvet ovat rikkoontuneet useita kertoja, samoin nilkat. Välilevy on revennyt tai pullistunut varmaan kymmenen kertaa. Selkää ei onneksi ole tarvinnut leikata, mutta olen kärsinyt kivuista vuosikausia.

Kerran oikean käden hauis repesi kesken harjoituksen. Lihaksen alapää rapsahti kiinnityksistään, ja jänne keriytyi muhkuraksi ihon alle. Jatkoin harjoitusta jonkin aikaa, mutta sitten se kävi mahdottomaksi.

"Nilkutin kyynärsauvojen kanssa treeneihin."

Loukkaantumisten jälkeinen kuntoutumisvaihe on aina turhauttava ja vaatii kovaa motivaatiota. Yhden vaikean polvileikkauksen jälkeen en saanut astua jalallani. Minun piti kuitenkin heiluttaa sitä ilmassa monta tuntia päivässä, koska nivel vaati liikettä.

Sinä talvena lunta tuli metrikaupalla. Nilkutin kyynärsauvojen varassa autolle, kaivoin sen esiin hangesta ja ajoin Mäkelänrinteen uimahallille vesijuoksuun. Lähdin hallilta, putsasin auton uudelleen lumesta ja menin Oopperalle toiseen treeniin. Sen jälkeen puhdistin taas auton ja ajoin kotiin.

Tätä tein kuusi viikkoa. On ihme, etten satuttanut jalkaani lisää.

Ikimuistoiset jäähyväiset

Työskentelin Kansallisbaletissa 24 vuotta. Urani huippu oli, kun ranskalainen tähtitanssija Sylvie Guillem tuli Helsinkiin tekemään romanttista Giselle-balettia. Hän valitsi minut parikseen.

Tanssimme Giselleä Helsingissä, minkä jälkeen veimme esityksen Pariisin Châtelet-teatteriin.

Guillemin kanssa esiintyminen oli ainutlaatuista. Kaiken kruunasi Châtelet, jossa ovat vaikuttaneet Vatslav Nižinskin kaltaiset baletin legendat.

"Meikäläistä kunnioitettiin aplodein kahdesti."

Toinen mieleenpainuva kokemus oli jäähyväisnäytökseni keväällä 2012. Minulla oli Bajadeeri-baletissa pieni rooli, mutta jouduin yllättäen paikkaamaan miespääosan esittäjää, joka loukkasi jalkansa.

Olin tehnyt pääroolin viitisentoista vuotta aiemmin, mutta muistin sen kyllä. Hyvin harjoitetut liikkeet jäävät muistiin. Tilanteessa tuli sen verran kiire, etten ehtinyt edes jännittää.

Jälkeenpäin ajatellen dramaattinen tapaus huipensi jäähyväiseni. Meikäläistä kunnioitettiin aplodein kahdesti, ensin pikkuroolissa ja sitten pääosassa.

Suutareiden opissa

Ammatinvaihto taiteilijasta kenkien valmistajaksi voi vaikuttaa huimalta loikalta. Näen kehityksessä kuitenkin tietyn jatkumon.

Olen aina ollut kiinnostunut vaatteista, kengistä ja muodista. Se tulee vanhemmiltani, joiden hautausurakoitsijan työhön kuului huoliteltu pukeutuminen. Isäni oli aina supertyylikäs. Muistan tarkasti hänen pukunsa, kenkänsä ja hattunsa.

Kun tein solistihommia, minulle valmistettiin moniin teoksiin tanssisaappaita ja muita jalkineita. Tunsin konkreettisesti, miten hyvin mittojen mukaan tehdyt jalkineet istuvat. Vuonna 2008 minulla oli parin kuukauden sairausloma muistaakseni selän takia. Kysyin työpaikkani suutareilta, voisivatko he opettaa minulle kengäntekoa. He suostuivat.

"Ajattelin, että kenkien valmistaminen voisi olla uusi alku."

Aamuisin kävin kuntosalilla ja sen jälkeen menin verstaalle tekemään ensimmäisiä kenkiäni. Luin myös alan kirjallisuutta.

Ajattelin jo silloin, että kun joudun jättämään tanssin, kenkien valmistaminen voisi olla elämässäni uusi alku. Niin kävikin. Heti tanssiuran päätyttyä hakeuduin Sataedu Kankaanpään ammattioppilaitokseen jalkinealan oppiin. Muutin Kankaanpäähän yksiöön, ja perhe jäi Helsinkiin.

Unelmien harjoittelu

Koulutus kesti vuoden. Opiskelin tiiviisti 12–13 tuntia päivässä. Tuntien jälkeen jäimme vielä muutaman kaverin kanssa koululle, koska halusimme ottaa opiskelusta kaiken irti. Yksi kavereista oli Johan Mikkonen, jonka kanssa jaan nykyisin työtilan.

Koulutukseen sisältyi kolmen kuukauden työharjoittelu. Hain ja pääsin kuukaudeksi Lontooseen John Lobbille. Se on maailman tunnetuimpia mittatilauskenkien valmistajia, kuninkaallinen hovihankkija, jolla on 150-vuotiset perinteet.

Lontoossa minulle kristallisoitui, että haluan tehdä miesten jalkineita, reunoskenkiä. Ne tunnistaa pohjan ommelkiinnityksestä. Opin kuukaudessa valtavasti. Ilman intohimoa ja Lontoon-vaihetta en varmaan olisi tässä.

Yksi onnenpotku oli työharjoittelu jalkinemestari Otso Mäensivun opastuksessa. Hän opetti minulle lestin muotoilun, jota koulussa ei käsitelty ollenkaan. Se on kengänteossa tärkeintä.

Jaoimme vuoden verran työhuoneen, ennen kuin Otso siirtyi Oopperan suutariksi. Hän teki naisten jalkineita ja minä miesten, joten meillä ei ollut kilpailua.

"Vaimo soitti ja kysyi, muistanko, että kotona odottavat perhe ja koira."

Pitkiä päiviä

Teen joka päivä töitä niin kauan kuin jaksan. Viikkotunteja kertyy 45–50. Pienyrittäjyys ja ammatissani kehittyminen vaativat sinnikkyyttä.

Eräänä iltana vaimoni soitti ja kysyi hyväntahtoisesti, muistanko, että kotona odottavat perhe ja koira. Minun tehtäväni on ulkoiluttaa lemmikki iltaisin.

Ajattelen nyt, että uutta ammattia olisi pitänyt ryhtyä opiskelemaan jo silloin, kun vielä olin tanssija. Olisin saanut opintorahaa ja asumistukea, joita minulle ei eläkettä nauttivana myönnetty.

Minusta olisi tärkeätä tukea ihmisiä vastaavassa tilanteessa. Minähän olisin voinut vain olla seuraavat 40 vuotta tekemättä mitään.

Käsityöllä on hintansa

Tanssijan ammatti on tietyllä tapaa jalkatyötä. Voi siis sanoa, että vaihdoin jalkatyön käsityöhön.

En kuvaile itseäni suutariksi, koska sillä sanalla tarkoitetaan yleensä kenkien korjaajaa. Korjauksia en tee. Englanninkielinen toiminimeni bespoke shoemaker tarkoittaa juuri mittatilauskenkien valmistajaa.

Jotkut asiakkaistani tietävät heti, mitä haluavat. Toisten kanssa keskustelemme aluksi vaihtoehdoista. Olen koonnut nettiin kuvia erimallisista kengistä.

"Kerroin lähtöhinnan. Mies lähti eikä ole tullut takaisin."

Työvaiheita on ainakin kolmesataa, ja prosessi vie neljästä kuuteen viikkoa. Paljon riippuu siitä, kuinka monta kertaa joudun muokkaamaan sovitusjalkinetta, mikä on haastavin ja tärkein vaihe.

Jotkut yllättyvät käsityön hinnasta. Eräs mies tuli liikkeeseeni ja ilmoitti, että kengät pitäisi saada, ja vaimolle ja lapsille myös. Ajattelin, ettei kaveri taida tietää, mitä ne tulevat maksamaan.

Kerroin lähtöhinnan, 2 200 euroa.

Yksi kenkäpari! mies huudahti ihmeissään. Hän lähti eikä ole vielä tullut takaisin.

Vau-elämys palkitsee

Tanssiin liittyy estetiikkaa, samoin mittatilausjalkineisiin. Molemmissa pyritään tekniikkaa hiomalla mahdollisimman hyvännäköiseen lopputulokseen. Erilaista on vain tapa tuoda kauneus esiin.

Palkitsevinta on asiakkaan palaute. Näen itse, sopiiko kenkä ihmisen jalkaan, mutten tunne enkä koe sitä. Jotkut ovat saaneet oikein vau-elämyksen pukiessaan jalkaansa mittatilauskengät.

Palaute, oli se sitten myönteistä tai kielteistä, tekee minusta entistä paremman tekijän.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 1/2017.

 

Kare Länsivuori

Syntynyt: Kuopiossa 1968. Asuu Helsingissä.

Työ: Eläkkeellä balettitanssijan työstä. Valmistaa mittatilausjalkineita toiminimellä Kare Länsivuori bespoke shoemaker.

Perhe: Vaimo, kaksi tytärtä.

Harrastukset: Vanhan kyläkoulun kunnostaminen, savusauna, ruuanlaitto, melonta.