Sirpa Hanhisalo, 54, rakastui alkoholiin teini-ikäisenä. Aikuisena juominen vain paheni.

Muistan hyvin ensimmäisen humalani. Join 14-vuotiaana kaverin auton takapenkillä pussillisen keskiolutta. Se oli niin hieno ja hekumallinen elämys, että tajusin heti juomisen olevan minun juttuni. Tuntui kuin olisin ollut taivaassa.

Olin niin kännissä, että konttasin kotiin, mutta ajattelin senkin kuuluvan asiaan. Siitä lähtien join humalahakuisesti.

Join humalahakuisesti jo nuorena.

Osasin peitellä juomiseni hyvin. Siksi vanhempani eivät huomanneet, että käytin alkoholia enemmän kuin nuoret yleensä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olen yrittäjäperheen lapsi, viiden sisaren sarjasta keskimmäinen. Aloitin työnteon kuusivuotiaana mainoksia jakamalla. Vähän vanhempana tein töitä isän kaupassa, siellä menivät kaikki loma-ajat.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Oli varmaan ihan luonnollista, että minustakin tuli yrittäjä. Aluksi pyöritin matkailukeskusta, sitten siirryin jatkamaan isäni K-kauppaa.

Piilopullo matkaan

Tapasin mieheni 80-luvun lopussa seinäjokelaisessa baarissa. Olin autolla liikkeellä, joten en voinut juoda. Juttelimme koko illan, ja lopuksi hän kysyi, aletaanko seurustella. Mietin, että mikä juntti tämä on, mutta niin vain menimme yksiin.

Meille syntyi kaksi tyttöä ja iltatähtenä poika vuonna 2000.

Olin aktiivinen erilaisissa yrittäjäjärjestöissä ja Lionseissa. Jos niiden tapaamisiin liittyi illanviettoa, pakkasin laukkuun taskumatin, jota tyhjensin salaa vessassa.

Juhlissa minulla oli oma pullo matkassa.

Olin vähän kateellinen ihmisille, jotka pystyivät ottamaan vain lasillisen tai pari. Minä en siihen pystynyt. Joulupöydässäkin minulla oli oma pullo pöydän alla. Olin kyllä ostanut juhlapöytään viinit, mutta piilopullollani varmistin, että sain riittävästi alkoholia.

Äidin oma lääke

Juomiseni alkoi karata käsistä 2000-luvun alkupuolella. Mieheni oli matkatöissä ja saattoi viipyä maailmalla kolmekin kuukautta. Meillä oli talon rakennus käynnissä, ja stressasin sitä ja kaupan asioita. Saatoin juoda kolmen litran viinitonkan illassa.

Välillä lapset herättivät minut sohvalta ja käskivät riisua työvaatteet ja mennä sänkyyn nukkumaan. Selitin heille, että viinilasillinen tai pari on äidin tapa rentoutua.

Illassa saattoi mennä viinitonkka.

Pystyin peittelemään juomistani ja pitämään kulissia yllä. Minulla ei ole juuri koskaan ollut krapulaa, ja olin aina työkykyinen heti aamusta. Huolehdin itsestäni ja liikuin paljon, enkä usko kauppani henkilökunnankaan huomanneen mitään.

Raskastahan niiden kulissien kannattelu oli. Kärsin hirveistä pelkotiloista ja masennuskohtauksista. Ne olivat minulle kuitenkin vain hyvä syy juoda lisää. Kaikkein raskainta oli kuitenkin valtava häpeä, jota tunsin koko ajan.

Voimat hiipuvat

Hiljalleen minulta loppuivat paukut, enkä jaksanut pyörittää yritystäni. Sain tehtyä sopimuksen, jolla vastuu kaupasta siirtyi uusille kauppiaille ja Kesko vuokrasi omistamani liikekiinteistön.

Humalassa olin miehelleni ilkeä. Koska hän oli paljon pois, tunsin itseni yksinäiseksi ja aloin elää sen mukaan. Eihän se liitolle hyvää tehnyt.

Kun poikamme oli seitsemän, pistin omin päin kotitalon myyntiin, pakkasin tavarat ja pojan autoon ja muutin Sodankylään. Tytöt jäivät Pohjanmaalle kouluun, mutta varmistin, että heillä oli paikka, jossa asua.

Muutto oli alkoholistin itsekäs päätös, jonka tarkoitus oli mahdollistaa juominen.

Jos haluat tietää, miten Sirpan tarina jatkuu, voit lukea sen ET-lehden numerosta 19/2019.

Sisältö jatkuu mainoksen alla