Eila ja Liisa Roineen viimeiseksi yhteiseksi näytelmäksi jäi Vielä ehtii -komedia keväällä 2016.
Eila ja Liisa Roineen viimeiseksi yhteiseksi näytelmäksi jäi Vielä ehtii -komedia keväällä 2016.

Isosisko Eila Roine hoiti Liisaa, kun tämä oli pieni. Pikkusisko Liisa Roine on Eilan tukena nyt, kun hän on muuttanut asumaan hoivakotiin.

Mikä on se sellainen kasvi, joka on kiiltävä ja tumma, melkein musta? Tätä Eila Roine, 91, yhtenä päivänä mietti kuumeisesti ja yritti saada kasvin nimen päähänsä.

Ja kun ei siinä onnistunut, hän otti puhelimen ja soitti siskolleen Liisa Roineelle, 84.

– Soitan aina Liisalle, kun mun päästäni hukkuu joku nimi, Eila sanoo.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Soitan aina Liisalle, kun päästä hukkuu joku nimi.

Sillä kertaa Liisasta ei ollut apua, vaikka usein on. Esimerkiksi silloin, kun Eila soitti ja kysyi, miten monta lasta Veikko Sinisalolla oli, Liisa muisti heti: kolme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kasvikysymyskin lopulta ratkesi. Kyseessä oli munakoiso.

1953 Eila, Esko ja Liisa Roine uimassa Ruissalon uimarannalla Turussa.

Eila soittaa Liisalle päivittäin, välillä montakin kertaa päivässä. Liisakin soittaa Eilalle, mutta Eila ei aina vastaa puhelimeen.

– Hän ei vastaa, koska ei välttämättä ole omassa huoneessaan, kun puhelin soi. Omassa huoneessa ollessaan hän taas saattaa katsella televisiota äänet kovalla, Liisa sanoo.

Eilan oma huone on hoivakoti Willa Violassa Tampereella.

Yöllä aamiaista hankkimaan

Eila heräsi keskellä yötä ja päätti lähteä käymään Stockmannilla. Oli vuosi 2020 ja joulua oli jo vietetty. Stockmannin tavaratalo oli parin korttelin päässä kotoa.

– Mulle tuli tämmöinen älytön ajatus, että mulla piti olla aamiaista pojalleni Jannelle ja hänen vaimolleen. He olivat luonani kylässä. Tykkäsin, että tuosta noin vain käväisen yöllä kaupassa, Eila sanoo.

Liisa käy Eilan luona hoivakodissa pari kolme kertaa viikossa.

Oli pakkasta ja kadut olivat liukkaat. Eila kaatui.

– Konttasin lumessa. Pääsin ylös maasta kävelykepin avulla ja tartuin kiinni liikennemerkkiin, Eila sanoo.

–Janne oli yöllä herännyt siihen kuin ovi olisi käynyt, eikä Eilaa näkynyt missään. Janne lähti kiertämään katuja ja näki, miten Eila yrittää nousta pystyyn, Liisa sanoo.

Se oli merkki, ettei elämä ole ihan hallinnassa.

Stockmannin tavaratalo ei ollut eikä ole öisin auki.

– Eilan öinen ostosreissu oli yksi merkki monesta ja kertoi siitä, ettei elämä ollut enää täysin hallinnassa, Liisa muistelee tilannetta.

Eila sai pian sen jälkeen aivoverenvuodon. Tutkimuksissa selvisi, että hänellä oli jo aikaisemmin ollut pieniä aivoinfarkteja.

– Sää olit pitkään sairaalassa sen jälkeen, Liisa sanoo.

– Lääkäri sanoi mulle, että olen erittäin infarktiherkkä, Eila kertoo.

1966 Heikki ja Kaija -työryhmää vas. Eila, Sylvi Salonen, Vili Auvinen, Liisa ja Veijo Pasanen.

Liisalla ja kaikilla läheisillä oli huoli. Oli selvää, ettei Eila voisi olla yksin kotona Ojakadulla. Ei, vaikka kotona olisi käynyt kotisairaanhoitaja useita kertoja päivässä.

– Siirryin toipumaan Willa Violaan, jossa hoitaja kävi mua yölläkin katsomassa, Eila kertoo.

– Täällä on turvallista, Liisa sanoo.

Willa Violasta Tampellan historiallisella tehdasalueella on matkaa Ojakadulle, Eilan entiselle kotitalolle, vain muutama sata metriä.

Ojakadulla Eila ehti asua yli puoli vuosisataa. Ensin yhdessä puolisonsa, edesmenneen näyttelijä Vili Auvisen ja poikiensa Jannen ja Tommin kanssa, myöhemmin vielä pitkään itsekseen.

Täällä on turvallista asua.

– Eilan ja Vilin luokse mentiin isolla joukolla aina itsenäisyyspäivänä. Ojakadulta näki hyvin Keskustorin ilotulituksen. Eilan luona oltiin myös vappupäivänä kahvilla. Ne olivat hyviä traditioita, Liisa sanoo.

Eila ajatteli asuvansa Ojakadulla vielä pitkään. Toisin kävi.

Ei mitään traumoja

Eila ja Liisa ovat tunteneet toisensa vuodesta 1938 lähtien.

Silloin Liisa näki ensimmäistä kertaa päivänvalon Tampereen kaupungin synnytyslaitoksella. Tampereelle heidän vanhempansa, isä Eero Roine ja äiti Sylvi Roine, olivat muuttaneet Turusta.

Liisan ilmestyminen kotiin on jäänyt Eilan mieleen.

– Mää olin vähän hämmästynyt, kun se vaan katteli eikä ruvennut heti puhuun. Olin siihen aika ihastunut. Oon aina tykännyt lapsista, Eila sanoo.

Sodan jälkeen, ensimmäisenä rauhan päivänä, Eilalle ja Liisalle syntyi toinen veli, Esko.

– Äiti sanoi, että Esko toi rauhan.

Eskostakin tuli näyttelijä niin kuin siskoista.

Siskot ja työtoverit

Iso elämänmuutos on ollut Eilalle vaikea, vaikka hän fyysisesti on palautunut hyvin.

– Lopetin kertaheitolla näyttelemisen, myin asunnon ja muutin pysyvästi tänne. Kaikki se samaan aikaan lähes nujersi mut henkisesti. Hetken toivoin, että tulisi infarkti ja pamauttaisi mut hengiltä, Eila sanoo.

– Sellainen taas olisi paha läheisille, Liisa sanoo.

Hänelle Eila on ollut rakas isosisko, mutta myös työkaveri niin näyttämöltä kuin televisiostakin. Suosittua television sarjanäytelmää, 60-luvulle sijoittunutta aikalaisdraamaa Heikki ja Kaija he olivat tekemässä molemmat. Eila oli Kaija ja Liisa oli Lissu.

Vanhoilla kotikulmilla sijaitsevan hoivakodin ikkunasta avautuu näkymä Pyhäjärven suuntaan.

Nykyisessä elämäntilanteessa Eilalle on vaikeinta se, ettei hoivakodista pääse lähtemään silloin, kun itse haluaa. Ei ainakaan yksin.

– Vaikka olisi kaunis ilma, ei voi lähteä ulos, ellei joku omainen ole mukana. Muuten on hoitaja heti niskassa.

– Täällä suuri osa on sellaisia, jotka eivät enää löytäisi takaisin, jos he pääsisivät yksin lähtemään ulos, Liisa sanoo.

– Mää luulen, että tämän ymmärtää vasta sitten, kun on itse sen keskellä, Eila sanoo.

Muuten on hoitaja heti niskassa.

Hoivakotiin on onneksi helppo tulla ja Eilalla käy vieraita. Sisarusten, lasten, lastenlasten ja lastenlastenlasten lisäksi käy sukulaisia ja ystäviä, vanhoja työkavereita teatterista.

Myös Liisan ja Sepon lapset käyvät. Heitä Eila sanoo pitävänsä kuin omina lapsenlapsinaan.

– Kaikkein eniten käyn minä, Tommi ja hänen puolisonsa Teija, kun Tommi tulee Kuopiosta Tampereelle viikonloppuisin, Liisa sanoo.

Tommin ja Teija poika Valtteri rientää avuksi, kun Eilalla on ongelmia puhelimen tai television kanssa. Vaikka Eila osaa laittaa television päälle, ei oikea kanava aina tahdo löytyä.

Eila on aina ollut seurallinen ja haluaisi hoivakodissakin puhua muiden kanssa. Juttuseuraa vain on ollut vaikea löytää.

– Täällä on paljon ihmisiä, joilta on puhetaito mennyt. Kyllä taito taantuu aika nopeasti, ellei sitä harjoita. Olen siitä monelle sanonut, eivätkä ne tykkää hyvää, Eila sanoo.

Eilan voima kivi on turkoosi, ja Vili-puoliso antoi hänelle monta tur koosi k orua.

– Kysyin hoitajilta, että kidutanko mää noita ihmisiä puheellani. He sanoivat, että ”puhu vaan. Moni on ruvennut juttelemaan enemmän sen jälkeen, kun tulit”, Eila sanoo.

Liisa käy Eilan luona kahtena, kolmena päivänä viikossa. Eilan mukaan Liisa luo heti ovelta pitkän katseen, joka pyyhkii yli huoneen ja pysähtyy ikkunapöydällä oleviin viherkasveihin.

– Sen jälkeen Liisa tulee ja alkaa nyppiä kukista kuivia lehtiä pois, Eila sanoo.

Eilan mielestä vanhoja ihmisiä ei pidä koko ajan varoitella kaikesta.

Vanhoja ihmisiä ei pidä koko ajan varoitella kaikesta.

– Muuten jämähtää paikoilleen ja varoo itsensä kuoliaaksi, Eila sanoo ja taivuttaa nojatuolissa istuen kädet ja pään kohti lattiaa.

– Täältä mää nousen nikama nikamalta ylös.

Mutta nyt Eilaa haetaan jo syömään.

Liisan on aika lähteä kotiin. Hän sulkee Eilan huoneen oven.

Seuraavana päivänä Eila taas soittaa Liisalle.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 24/2022. Jos olet tilaaja, voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, tutustu Digilehdet.fi-palveluun.

 

Fakta_Ots + koros

Fakta tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text.

Fakta tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text.

Fakta factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy text. factbox tag with dummy

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla