Miten käy kirkon, jos se ei siedä erilaisuutta?

Alppilan kirkon suuri aulatila on täyttynyt nälkäisistä helsinkiläisistä. Toiminnanjohtaja Kari Latvus, 56, katselee uutta seurakuntaansa runsaan kuukauden kokemuksella.

Kirkko on kriisissä, mutta tänä aamuna se ei näy. Kohtuuhintainen ja laadukas lauantaibrunssi tekee kauppansa.

Mutta onko kirkon tehtävä haastaa seutukunnan kahvilat aamiaiskilpailussa? Vai palataanko tässä alkuperäiseen yhteysateriaan ennen viinitilkkoihin ja öylätteihin siirtymistä?

Ainakin liipataan läheltä Alppilan kirkon alkuperäistä työnäkyä. Työväen kaupunginosaan rakennettiin 1950-luvulla seurakunnallinen työkeskus, jonka piti tarjota jumalanpalvelustilan ohella kokoontumis- ja harrastuspaikka alueen asukkaille.

Toiminnanjohtaja Latvuksen on helppo yhtyä tähän näkyyn. Omassa elämässä takana ovat potkut, työttömyysjakso ja projektihommia Merimieskirkossa.

– Merimieskirkko oli hengenpelastajani. Se vahvisti uskoani arkiseen kristillisyyteen, jossa lähdetään elämän perusasioista. Kirjoitan kokemukseni pohjalta parhaillaan Merimieskirkolle matkakatekismusta, jonka ensimmäiset luvut ovat nimeltään Jumala, Nälkä ja Seksi.

Tällaista arjen selkokielistä teologiaa Latvus haluaa toteuttaa myös uudessa työpaikassaan.

Lapsiperheitä on brunssille tulijoiden joukossa paljon. Alppilan kirkon toiminnanjohtaja Kari Latvus toivottaa tervetulleeksi huolella ja rakkaudella valmistetulle brunssille.

Muutos vastaan perinne

Kirkosta eronneita oli vuonna 2014 melkein 80 000, toiseksi eniten kautta aikain.

Ennätyserovuonna 2010 ihmiset protestoivat kirkon tai ainakin muutaman kirkon jäsenen homokantoja vastaan. Viime vuonna arkkipiispa Kari Mäkisen ymmärtäväinen asenne homoseksuaaleja kohtaan ja eduskunnan päätös tasa-arvoisesta avioliittolaista olivat osalle liikaa.

"Joko kirkko sietää erilaisuutta tai se kutistuu vähemmistökirkoksi."

Kirkossa mittelevät voimiaan paitsi liberaalit ja konservatiivit, myös etelän Muutos-Suomi ja pohjoisen Perinne-Suomi. Helsingin papeista suuri osa olisi valmis siunaamaan nais- tai miesparin liiton, Oulun hiippakunnassa vain joka neljäs.

Pikaista sovintoa ei ole näköpiirissä, sillä uskon asioista on tapana kiistellä. Hiljaiset rivikristityt haluaisivat keskittyä välillä muihinkin perimmäisiin kysymyksiin.

– Joko kirkko sietää erilaisuutta tai se kutistuu vähemmistökirkoksi. Pitäisi löytää malli olla vahvasti kirkossa päätymättä mihinkään ääripäähän, jossa alkaa sulkea muita pois, Kari Latvus sanoo ja peräänkuuluttaa ”radikaalia maltillisuutta”.

– Maltillisuus on hankala hyve, se ei yleensä kuulu eikä näy, Latvus lisää.

Tunnepuhe tuli kirkkoon

Kari Latvus on ollut kirkollisen koulutuksen keskeisiä kehittäjiä. Potkut Diakonia-ammattikorkeakoulusta pari vuotta sitten tulivat hänelle täytenä yllätyksenä.

– Pimeästä kaivosta nouseminen ja ihmisten ilmoille kiipeäminen kesti kuukausia.

Latvus haki ammattiapua ja tapasi saman kohtalon kokeneita kollegoitaan. Ammattilaisilta sai hyviä vinkkejä, mutta uskon elämään palautti vertaisryhmän tuki. Latvus suosittelee samaa lääkettä myös kirkolle ja aikoo perustaa Alppilaan kriisiryhmän työelämässä kölin alta vedetyille.

 – Perheneuvonta, sururyhmät, elämänkaariajattelu… Tunteesta ja kokemuksesta puhutaan kirkossa enemmän kuin ennen, Latvus sanoo ja arvelee, että sillä on jotain tekemistä kirkon naisistumisen kanssa.

Nuoret miehet eroavat kirkosta kaikkein herkimmin.

Papeista naisia on jo 43 prosenttia ja kaikista kirkon työntekijöistä yli 70 prosenttia.

Tämäkään kehitys ei ole kaikkien mieleen. Kun kirkko täyttyy tunne- ja kokemuspuheesta, seurakuntien tosimiehet vetäytyvät kammioihinsa rauhoittavien dogmien ja muuttumattomien totuuksien seuraan. Ja nuoret miehet eroavat kirkosta kaikkein herkimmin.

Mestari vai seremoniamestari?

Kaikkia ei voi miellyttää. Ja kansankirkon tehtävä… niin mikäköhän se on.

Jeesus Nasaretilainen oli kapinallinen ja häirikkö, oman aikansa uskonnollisen järjestelmän kyseenalaistaja. Hänen opetuksistaan on vaikea löytää neuvoa kansankirkon ongelmiin kuten siihen, pitääkö niidenkin kuulua kirkkoon, jotka eivät usko kirkon opetuksiin.

Kaikki eivät saa enää kirkollisia perinteitä äidinmaidosta tai kastemaljasta. 

Kirkkoon kuulumisen syistä tärkeimmiksi ovat kyselyissä osoittautuneet mahdollisuus saada kirkollinen hautaan siunaaminen ja kirkollinen vihkiminen. Kirkon asema elämän taitekohtien seremoniamestarinakin on kuitenkin uhattuna, sillä kaikki eivät saa enää kirkollisia perinteitä äidinmaidosta, kastemaljasta, rippileiriltä ja uskontotunnilta.

Kirkon tuorein strategiapaperi ”Kohtaamisen kirkko – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan suunta vuoteen 2020” ennustaa realistisen kapulakielisesti: ”Kristillisen kasvatuksen puuttuminen lapsuudessa johtaa todennäköisesti aikuisuudessa irrallisuuteen suhteessa kristinuskoon.”

Alppilan kirkon brunssimenu.

Luvut puhuvat omaa kaunistelematonta kieltään. Kastettujen osuus on 72 prosenttia, kun se vielä 10 vuotta sitten oli 82 prosenttia. Kirkollisen vihkimyksen saa enää runsas puolet vihityistä. Jumalanpalveluksissa väki vähenee, ja neljä viidestä kirkon jäsenestä voi vähintäänkin kuvitella eroavansa kirkosta.

Kirkon edellinen viisivuotisstrategia asetti tavoitteeksi ”jäsenten kohtaamisen laadukkaasti viisi kertaa vuodessa”. Ei nyt juututa siihen, kuinka laatua voisi mitata, mutta määrällisesti tavoite karkasi taivaan tuuliin. ”Tavoite on toteutunut joka kymmenennen kohdalla.”

On aika siirtyä hetkeksi Latvuksesta huipulle, arkkipiispan puheille Turkuun.

Arkkipiispa kammoaa leimoja

Turun piispantalossa voisi viettää hiljaisuuden retriitin, sillä rauha on rikkumaton. Kari Mäkisen nähtyään miettii väistämättä, että virka-asunto on hänelle monta numeroa liian suuri.

Mäkinen on pidättynyt, pohdiskeleva, tarkkaileva ja vaatimaton. Sellaisista suomalaiset periaatteessa tykkäävät, miehistä, joiden sanavarastoon ei kuulu fantastinen ja jotka kertovat saavutuksensa näin:

– Arkkipiispan homma on toimeen tulemista oman riittämättömyyden kanssa.

"Olennaista on, ettei lähde mukaan mustavalkoiseen ajatteluun. Silloin siirtää toiset ulkopuolelle – vähäarvoisemmaksi."

Oman kirkollisuutensa Mäkinen määritteli vuonna 2005 maksimaalisen ympäripyöreästi: ”Luonnehtisin itseäni peruskirkolliseksi, joka samalla tarkoittaa… tai oikeastaan se ei tarkoita mitään.”

Luonnehdinta kuvaa hyvin monen suomalaisen kirkollisuutta. Heidän johtopäätöksensä vain on toinen ja he jättävät kirkon.

Onko Mäkisen ajattelussa ja toiminnassa vihervasemmistolaiskörttiläinen vire?

– Kaikki ohi, Mäkinen sanoo eikä suostu tarkentamaan. Hän ei halua leimautua. Kyseessä voi olla luonteenpiirre, taitava julkisuusstrategia tai molempia.

– Yksi olennainen tekijä on se, ettei lähde mukaan mustavalkoiseen ajatteluun, joka siirtää toiset esimerkiksi fundamentalisteiksi. Se on tapa siirtää ulkopuolelle ja toiseuteen – vähäarvoisemmaksi. Ne on niitä ja me ollaan meitä.

"Kaoottisessa maailmassa on houkuttelevaa sulkeutua tiukkoihin yhteisöihin. Se on selän kääntämistä sille todellisuudelle, jonka keskellä elämme. 

Arkkipiispan vaalissa vuonna 2010 jako oli kuitenkin aika selvä. Mäkinen oli niitä, liberaaleja. Miikka Ruokanen niitä toisia, konservatiiveja. Vaalin jälkeen kirkosta on poistunut yli espoollinen liberaaleja, konservatiiveja ja muita kirkkoonsa tai kirkollisveroonsa kyllästyneitä.

Ristiriitaisen kirkon paimen

Kirkkovene keinuu ja perälauta vuotaa, mutta Mäkinen ei halua yksinkertaistaa maailman menoa.

– Kun maailma vyöryy kaoottisena tajuntaan, on suuri houkutus sulkeutua tiukkoihin uskonnollisiin tai ideologisiin yhteisöihin. Näen sen selän kääntämisenä sille todellisuudelle, jonka keskellä elämme ja jonka keskellä kristillinen uskokin elää.

Miten kirkko pysyisi mukana ihmisten arjessa ja juhlassa? Arkkipiispa Kari Mäkisen mielestä sunnuntaimessu on yhä kirkon identiteetin perusta. – On mahdotonta kuvitella kirkkoa, joka ei vietä jumalanpalvelusta.

Tosiasioita kaunistelevan Kohtaamisen kirkon sijaan voisi puhua Ristiriitojen kirkosta. Ristiriidat ovat niin oleellinen osa ihmisen ja kristityn elämää, että niiden lakaiseminen maton alle johtaa vaarallisille valheen ja hyssyttelyn teille.

Kirkon tehtävä ei ole tarjota optimismia, vaan toivo. 

– Hyvä kertomus pitää maailman auki toisin kuin kliseiset tarinat. Raamattu ei ole moninaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan ainakaan kliseinen, Mäkinen kehuu kirkon käyttöohjetta.

Mäkisen mukaan kirkon tehtävä ei ole tarjota herttaista optimismia, vaan toivo.

– Kannattaa elää ja tehdä työtä.

Kirkko katuu syntejään

Kari Mäkinen pyysi kesällä Suomi-Areenassa anteeksi homoseksuaalien kohtelua kirkossa. Kari Latvus piti avajaissaarnansa Alppilassa Pariisin veritekoviikon sunnuntaina. Latvus ei osoitellut sormella, mitä ne toiset, muslimit, vaan mitä me kristityt.

– AA-liikkeessä käytetään ilmausta toipuva alkoholisti. Siis ihminen tunnustaa sairautensa ja sanoo, että tänään hän on raitis. Uskonnollisena yhteisönä me voimme liittyä samaan ilmaukseen. Olemme väkivaltaperinteestä toipuva yhteisö, Latvus saarnasi.

"Kirkon pitäisi tunnustaa, ettei se ole kyennyt olemaan koko kansan kirkko."

Nakertaako tällainen itsetutkiskelu kirkon uskottavuutta? Vai todistaako se kirkosta, joka on tosissaan ja siivoaa luurankoja omista kaapeistaan?

Latvuksen mukaan kirkon pitäisi reilusti tunnustaa, ettei se ole kyennyt olemaan koko kansan kirkko. Se on kääntynyt liikaa sisäänpäin. Sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä on kiistelty eri muodoissaan jo 50 vuotta.

– Yhtenäiskulttuuri on murtunut, ihmisten tarinat ovat erilaisia. On sellaisia tarinoita, joissa kirkko ei ole ollut riittävästi kuulolla.

Rohkeus synnyttää tilaa

Kirkossa pitäisi jakaa ihmiselämän ilot ja surut. Yksinäisyys vie voimat, avioliitossa takkuaa, seksuaalisuus on solmussa, läheisiä kuolee, yyteitä pitelee… Joskus tapahtuu pieniä ihmeitä ja elämä hymyilee.

Yhteys syntyy sitä kautta, että kipunsa, kaipuunsa ja ilonsa voi jakaa. Ihminen ei elä pelkistä opinkappaleista, tarvitaan myös yhteys. Sen toteutumista brunssit ja yt-kriisiryhmät voivat palvella vallan hyvin.

Toisen erilaisuutta voi kunnioittaa. Latvus peräänkuuluttaa yhteisymmärrystä. 

Toiminnanjohtaja Latvus haluaa seurakuntalaiset mukaan toiminnan kehittämiseen ja vieläpä itse toimintaan. Lauantaibrunssin ja yt-ryhmän jälkeen Alppilan kirkon työlistalla ovat polkupyöräpajan avaaminen ja sunnuntaimessun kehittäminen.

– Jos löytyy oma paikka ja oma tapa elää kristillistä uskoa, toisen erilaisuutta voi kunnioittaa. Jos kamppaillaan koko ajan tilasta, kirkko on ahtaalla. Kirkko on vaarassa ajautua samanlaiseen pattitilanteeseen kuin amerikkalainen politiikka. Toisen mielipiteet voi jättää omaan arvoonsa, jos hän on väärässä leirissä.

Jos rakkaus on liikaa vaadittu, Latvus peräänkuuluttaa yhteisymmärrystä.

– Kirkossa pitää kyetä konsensusratkaisuihin, jotka eivät ole kenenkään ykkösvaihtoehto, mutta jotka tuottavat paremman yhteisen hyvän kuin eri klikkien ykköset.

Jos kulttuurikristitty, peruskirkollinen, epäilijä, herännyt, körtti, lestadiolainen, viidesläinen, hetero, homo, sinkku, uraohjus, työtön, teini, keski-ikäinen ja seniori mahtuvat samaan kirkkoon, onhan se pieni ihme. Sellaisia ei ole tässä maailmassa liikaa.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 5/2015.