Helsinkiläinen Pirkko Sysimetsä, 69, elää täysillä, vaikka on sairastanut lähes koko ikänsä. "En edes osaa olla katkera", hän sanoo.

"Sairastuin vuoden ikäisenä, pian sotien jälkeen, aivokalvontulehdukseen. Kuume nousi yli neljänkymmenenyhden ja kävin kuoleman rajoilla, kunnes rauhoittava pistos pelasti minut. Sain kuitenkin jälkitautina epilepsian.

Epilepsiakohtaukset muodostuivat jo hyvin varhain osaksi lapsuuttani. Niistä ei tiedetty siinä vaiheessa vielä mitään, ihmeteltiin vain, että mikä tämä sairaus on. Taudin silloinen nimi oli kaatumatauti.

Olen oikeastaan kiitollinen siitä, että epilepsia tuli minulle jo taaperona.

Tiedän, että monelle on ollut kova paikka sairastua aikuisena. En ole kokenut tavallista, tervettä lapsuutta, joten en myöskään osaa olla katkera siitä, että minulta jäi puuttumaan jotakin. Pienenä minulla oli myös onni olla hyvän lääkärin hoivissa.

Rehtori erotti koulusta

Kuusivuotiaana moni asia muuttui. Minun täytyi vaihtaa hoitopaikkaa, sillä oma lääkärini ei keksinyt keinoja auttaa minua. Kaikenlaisia lääkkeitä kokeiltiin, tuloksetta.

Sain rajuja kohtauksia ja niiden vuoksi jouduin Lapinlahden mielisairaalaan. Ei silloin ollut tavallisissa sairaaloissa neurologian-osastoja, aivojen ja mielen sairaudet niputettiin hermotaudeiksi.

Lapinlahdessa minusta toki otettiin aivosähkökäyriä ja lääkkeillä koetettiin lievittää sairauttani. Epilepsiakohtaukset eivät kuitenkaan hellittäneet millään.

Kun sitten menin kouluun, siellä levisi nopeasti tieto siitä, että olen ollut hullujenhuoneella. Muut oppilaat leipoivat minusta mielisairaan ja vajaamielisen.

Minua kiusattiin ja pilkattiin, joskus sain pojilta turpaani.

Kiusaajat hokivat, että ”saa nyt se kohtaus, saa nyt se kohtaus”. Kun kysyin, miksi te huutelette sitä jatkuvasti, eräs kiusaajani vastasi, että ”on kivaa katsoa, kun sä sätkit ja potkit ja sulle voi nauraa etkä sä tiedä siitä mitään”.

Opiskeluni loppui yhteiskoulussa siihen, että eräs opettajista hermostui sairauteeni. Hän meni puhumaan rehtorille, että Pirkon kohtaukset häiritsevät muita oppilaita. Rehtori erotti minut koulusta. Olin viisitoistavuotias.

Ei outo eikä ihmeellinen

Sitten vanhempani kuulivat tuttaviltaan, joiden tytär oli epileptikko, että Tanskassa on hyvä parantola. Sinne minut lähetettiin vuoden ajaksi, onneksi.

Tanskassa lääkitystäni vaihdettiin ja sain kuulla, että epilepsia on aivosähkötoiminnan sairaus, ei aivosairaus, saati mielisairaus. Ja etten ole muutoin erilainen tai tyhmempi kuin terveet ikäiseni.

Se oli minulle valtava oivallus. Omasta näkökulmastani olen ollut aina samanlainen kuin muutkin, minulla on vain tämä sairaus. Muiden mielestä olen aina ollut erilainen, outo ja ihmeellinen.

Tämä ristiriita on tähän päivään saakka seurannut minua: Minulla ei ole ollut kavereita. Pilkka ja yksinäisyys vaikuttivat alentavasti itseluottamukseeni, ja aloin jo itsekin uskoa haukkujien sanoja.

Töissä minulle ei annettu vastuutehtäviä, esimiehet epäilivät kykyjäni.

Eräässäkin työpaikassa pomo tokaisi, että ”Pirkko, oletko varma, että olet oikealla alalla?” Sain potkut monesta työpaikasta sairauteni takia.

 Pelko jäi taka-alalle

Elämä kohtausten armoilla oli vaikeaa. Normaalia nuoruutta, sitä missä mennään ja nautitaan elämästä, minulla ei koskaan ollut.  Avioliitto ja perheen perustaminen olivat epileptikoilta lailla kiellettyjä aina vuoteen 1969 saakka. Enää asia ei minua vaivaa.

Ehkä naimattomuus on säästänyt minua pahemmalta, kun olen sivusta seurannut ikäpolveni avioeroja.

Ainakin se on turvannut selustani, että minua ei kukaan ole pystynyt jättämään yksin.

Muutamaa vuotta myöhemmin ensimmäisestä aivoleikkauksesta pääsin toiseen leikkaukseen. Se operaatio muutti elämäni. Kohtaukset katosivat ja jäjelle vain eräänlaisia ”ennakkotunteita”. On kuin kohtaus tekisi tuloaan, mutta ei kuitenkaan iske päälle. Olen näine tuntemuksineni koko ajan tajuissani ja tiedän missä mennään.

Kohtausten pelon jäädessä taka-alalle jaksoin keskittyä paremmin myös siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Minua pyydettiin mukaan Punaisen Ristin ystäväpalveluun.

Se oli hieno tunne: vieläkö minä sairaana kelpaan johonkin yhteisöön?

Rupesin erään vanhan rouvan ystäväksi. Sain auttaa jotakuta toista.

Olen kiitollinen vanhemmilleni

Ikikiitollinen olen sisaruksilleni sekä edesmenneille vanhemmilleni siitä, että he eivät koskaan kyseenalaistaneet minua.

Vanhempani halusivat, että käyn kouluja, kuten terveetkin lapset. Vankkaa tukea sain myös perheemme ihanalta kotiapulaiselta, joka oli aina puolellani ja jolle pystyin kertomaan rankoista koulukiusaamiskokemuksistani.

Minusta on kouliutunut sisukas ihminen.

En ole suostunut häpeämään sairauttani, sillä epilepsia on aina ollut osa minua.

Paljon olen ammentanut myös huumorista: Nauramista parempaa lääkettä ei ole keksittykään! Moni on kysynyt, että miten voin hymyillä tälle kaikelle. Vastaan, että kiitos oikein hyvin. Jos omalle sairaudelleen ei voi nauraa, niin silloin on jo todella sairas."

 

Tieto

Pirkko Sysimetsä

Syntynyt: Helsingissä vuonna 1946

Perhe: Sinkku

Motto: ”Vastoinkäymiset opettavat arvostamaan elämää.”

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: