"En ole tyttärelleni vihainen. Vihalla ja katkeruudella myrkyttäisin vain koko elämäni", Hannu miettii.
"En ole tyttärelleni vihainen. Vihalla ja katkeruudella myrkyttäisin vain koko elämäni", Hannu miettii.

Hannu Perkiselle tapahtui jokaisen vanhemman pahin painajainen. Hän päätti puhua asiasta avoimesti.

"Tyttäreni Päivi tappoi itsensä toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä, juuri kesän kynnyksellä. Hän oli 31-vuotias.

Päivi soitti minulle aamupäivällä kymmenen aikaan ja kyseli kuulumisia. Puhuimme aika pitkään niitä näitä. Hänen piti tulla käymään loppuviikosta, ja teimme vähän suunnitelmia vierailun ajaksi. Puhelumme jälkeen Päivi soitti äidilleen. Myöhemmin kuulimme, että hän oli edellisenä päivänä pirauttanut siskolleenkin.

Aamulla Päivi oli käynyt viemässä kaksi poikaansa päiväkotiin. Puolen päivään aikaan hän kävi tapaamaan ystävätärtään kahvilassa ja vaikutti ihan tavalliselta, niin ystävätär kertoi. Ei kukaan meistä Päivin kanssa puhuneista aavistanut mitään pahaa, vaikka hänen elämänsä olikin ollut murrosiän kynnykseltä lähtien mutkaista ja kuoppaista.

Kolmen maissa iltapäivällä Päivi palasi kotiinsa ja hirtti itsensä.

Hän oli ajatuksensa kanssa aivan yksin.

Sain tiedon kuolemasta puolen yön jälkeen. Olimme nykyisen vaimoni Hannelen kanssa jo nukkumassa, kun kuulin oven käyvän. Toinen tyttäremme tuli omilla avaimillaan sisään kertomaan suru-uutista.

Ensimmäinen ajatukseni oli, miten yksin Päivi on tuollaisessa tilanteessa ollut.

Päivi ei antanut kenellekään minkäänlaista ennakkoviestiä suunnitelmastaan. Ei pienintäkään vihjettä. Hän oli ajatuksensa kanssa aivan yksin.

Tuollainen teko ei ole mikään päähänpisto. Sen suunnittelu vaatii aikaa, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkään hän on asiaa pohtinut. Mitä kaikkea hänen päässään on sinä aikana liikkunut?

Hautajaiset yhdessä tuumin

Lähdin heti aamulla entisen vaimoni Kirstin kanssa ajamaan pääkaupunkiseudulta Jämsään, jossa Päivi asui. Päivin entinen mies oli hakenut pojat päiväkodista Helsinkiin jo edellisenä iltana, Kirsti ja minä haimme sitten Päivin asunnolta pojille leikkikaluja ja kesävaatteita.

Hoidimme viralliset asiat samana päivänä. Kävimme poliisin luona ja sairaalassa katsomassa Päiviä. Se oli sellainen päivä se.

Viikon päästä kävimme hakemassa asunnosta loput tarpeelliset tavarat. Kaiken muun sai realisointifirma, joka samalla hoiti asunnon loppusiivouksen.

Hannele on kohdannut työssään sairaanhoitajana kuolemaa niin paljon, että hän osasi alusta saakka suhtautua tapahtuneeseen realistisesti. Niin tekivät myös entinen vaimoni ja tyttäreni. Jos joku meistä olisi heittäytynyt hysteeriseksi, se olisi voinut tarttua muihinkin. En tiedä, millainen kaaos siitä olisi syntynyt. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että kaikilla pysyi järki päässä.

Hautajaiset pidettiin kotonamme. Entinen ja nykyinen vaimoni järjestivät ne kimpassa. He tilasivat kakut ja kahvit, ja kaiken muunkin he pystyivät yhdessä hoitamaan.

Hautajaisissa olivat läsnä kaikki entiset ja nykyiset sukulaiset. Se oli jonkinlainen sovinnonvahvistamistilaisuus. Minusta ainakin tuntui siltä, että on tässä tapahtunut mitä tahansa, niin kaikki näyttää olevan ojennuksessa.

Kriisiapu auttoi

Kriisiapu oli yllättävän hyvää. Jämsän sairaalan henkilökunta kertoi heti ensimmäisenä päivänä varanneensa meille kriisiapua Vantaalta. He eivät olleet kertoneet kriisityöntekijälle nimiämme, mutta olivat sanoneet, että tällaiset henkilöt saattavat ilmestyä paikalle ja tällaisesta syystä.

Menimme Kirstin kanssa kriisityöntekijän luo muutama päivä tapahtuneen jälkeen. Totesin silloin, että katsomme Kirstin kanssa asiaa hyvin erilaisista näkökulmista. Päätimme, että Kirsti käy hakemassa kriisiapua itsekseen ja minä sitten tarpeeni mukaan.

Minusta on turha penkoa kysymyksiä, joihin en voi koskaan saada vastausta.

Minulla oli tapahtuneesta vähän huono omatunto, kun en kovin usein tullut käyneeksi Jämsässä. Tunsin olleeni vaimoani passiivisempi Päivin ja poikien suhteen. Kriisityöntekijä totesi siihen, että turha minun on sellaisesta huolehtia: minä olen sellainen kuin olen ja Kirsti on sellainen kuin on. Pääasia, että pojat tietävät meidän molempien olevan olemassa. Terapeutin ydinviesti oli muutenkin se, että elämä jatkuu. Pojat jäävät elämäämme, vaikka yksi lenkki sukupolvien ketjusta katosikin.

Kävin kriisiavussa pari kertaa itsekseni. Terapeutti sanoi, että aina voi tulla uudestaan, mutta vielä ei ole sellaista tarvetta tullut.

Oma ajatukseni on ollut puhua kaikille mahdollisimman avoimesti. Se on minun terapiani. En tosin tiedä, olisivatko kaikki halunneet minua kuunnella.

Totuus ei selviä

Varmasti jokainen isä ja äiti miettii, mitä on tehnyt väärin tai mitä olisi voinut tehdä toisiin, paremmin. Minusta on kuitenkin turha penkoa kysymyksiä, joihin en voi koskaan saada vastausta. Eihän se siihen tilanteeseen auta enää mitään.

Jos olisin halunnut itselleni tosi pahan olon tosi pitkäksi aikaa, olisin alkanut syyttää itseäni. Sille polulle kun astuu, ei loppua näy. Päivin ratkaisu oli kuitenkin hänen omansa. Ei kenenkään muun.

Kirsti oli pahoillaan siitä, että Päivi ei jättänyt minkäänlaista jäähyväisviestiä. Lohduttelin kysymällä, mitä jos viesti olisikin ollut sellainen, jota emme olisi halunneet lukea? Jos hän olisi esimerkiksi syyttänyt meitä tapahtuneesta, kantaisimme sitä viestiä koko loppuikämme.

Luulen, että meillä molemmilla on omat ajatuksemme Päivin tekoon johtaneista syistä, mutta en ole halunnut niistä keskustella. Emme me kuitenkaan saa totuutta selville.

Musiikki ja vapaaehtoistyö

Päivin kuolema jättää koko loppuelämääni pitkän varjon. Olen omasta mielestäni selvinnyt kuitenkin kohtuullisen järkevänä. Uskon sen johtuvan siitä, että en ole koskaan salannut tapahtunutta keneltäkään.

Tiedän että monet peittelevät tällaisia asioita tai keksivät niille erilaisia kiertoilmaisuja. Minä en ole halunnut asiaa peitellä: niin kävi kuin kävi. Yleensä tuppaa olemaan niin, että jos alkaa valehdella, huomaa pian joutuvansa valehtelemaan valheen päälle. Sitten ei enää muista, millaisia tarinoita on tullut eri ihmisille sepittäneeksi. Totuus taas ei pala tulessakaan.

Jokainen tekee surutyön omalla tavallaan. Minun tapani on tehdä vapaaehtoistyötä. Kun auttaa toisia, auttaa itseään.

Aloitin vapaaehtoistyön parikymmentä vuotta sitten, jo paljon ennen Päivin kuolemaa. Aluksi olin rikos- ja riita-asioiden sovittelija. Sen jälkeen opetin maahanmuuttajille suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria. Nyt olen HelsinkiMission mentorina.

Olen ihmisenä ekstrovertti. Löydän helposti väyliä kertoa tunteistani. Vapaaehtoistyössä olen kohdannut vuosien varrella monta sielunkumppania, joiden kanssa olen käynyt läpi vaikeita ja tärkeitä asioita.

Muistot nousevat pintaan erityisesti sellaisissa paikoissa, jotka ajatuksissani liitän häneen.

Toinen henkireikäni on musiikki. Äidilläni oli tavattoman kaunis ääni, ja hän sai usein kuorossa laulaakseen soolo-osuudet. Ennen konsertteja äiti jännitti kuumana kuin kekäle, ja muu perhe käveli varovasti kuin raaoilla kananmunilla. Silloin päätin, että jos kuorolaulu on tuollaista, minä en siihen hommaan ala. Hannele sai kuitenkin vieteltyä minut mukaan sekakuoroon, josta siirryin mieskuoro Aikamiehiin.

Nuorin kuorolainen on nelikymppinen ja vanhin 76-vuotias. Laajasti katsellen olemme kaikki samanikäisiä aikuisia miehiä, joilla on elämänkokemusta takataskussa. Sellaisessa ryhmässä on ymmärrystä elämästä.

Vaikka olisi millainen päivä takana ja vaikka olisi kuinka harmittanut raahautua harjoituksiin, niiden jälkeen olo on aina hyvä.

Päivi on ajatuksissa

Ensimmäinen vuosi oli pahin, niin kuin se kaiketi tapaa olla kaikilla läheisensä menettäneellä. Kuolemaa seuranneena kesänä luulin monta kertaa nähneeni Päivin kaupungilla. Kaikki juhlapyhät, nimi- ja syntymäpäivät muistuttavat menetyksestä. Kun vuodenkierto saadaan läpäistyä, olo helpottaa.

Päivin kuolemasta tulee kohta viisi vuotta. Kyllä hän on silti edelleen koko ajan ajatuksissa. Muistot nousevat pintaan erityisesti sellaisissa paikoissa, jotka ajatuksissani liitän häneen.

Näen yhä unia Päivistä. Niissä hän on parantunut – enkä edes tiedä mistä. Ne ovat hyviä unia."

Hannun kolme tärkeää laulua

  1. Jarkko Ahola: Minä olen muistanut. "Kuin kertomus siitä, kuinka muistelen Päiviä."
  2. Randy Crawford: Almaz. "Kappaleesta mieleni kääntyy toisen tyttäreni tyttäreen ja siihen, miten katselen häntä ukin silmin."
  3. Loiri ja Edelmann: Tuomittuna kulkemaan. "Vanha mies katselee elämänmenoa ja toivoo vielä jotain löytävänsä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.