"En ole tyttärelleni vihainen. Vihalla ja katkeruudella myrkyttäisin vain koko elämäni", Hannu miettii.
"En ole tyttärelleni vihainen. Vihalla ja katkeruudella myrkyttäisin vain koko elämäni", Hannu miettii.

Hannu Perkiselle tapahtui jokaisen vanhemman pahin painajainen. Hän päätti puhua asiasta avoimesti.

"Tyttäreni Päivi tappoi itsensä toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä, juuri kesän kynnyksellä. Hän oli 31-vuotias.

Päivi soitti minulle aamupäivällä kymmenen aikaan ja kyseli kuulumisia. Puhuimme aika pitkään niitä näitä. Hänen piti tulla käymään loppuviikosta, ja teimme vähän suunnitelmia vierailun ajaksi. Puhelumme jälkeen Päivi soitti äidilleen. Myöhemmin kuulimme, että hän oli edellisenä päivänä pirauttanut siskolleenkin.

Aamulla Päivi oli käynyt viemässä kaksi poikaansa päiväkotiin. Puolen päivään aikaan hän kävi tapaamaan ystävätärtään kahvilassa ja vaikutti ihan tavalliselta, niin ystävätär kertoi. Ei kukaan meistä Päivin kanssa puhuneista aavistanut mitään pahaa, vaikka hänen elämänsä olikin ollut murrosiän kynnykseltä lähtien mutkaista ja kuoppaista.

Kolmen maissa iltapäivällä Päivi palasi kotiinsa ja hirtti itsensä.

Hän oli ajatuksensa kanssa aivan yksin.

Sain tiedon kuolemasta puolen yön jälkeen. Olimme nykyisen vaimoni Hannelen kanssa jo nukkumassa, kun kuulin oven käyvän. Toinen tyttäremme tuli omilla avaimillaan sisään kertomaan suru-uutista.

Ensimmäinen ajatukseni oli, miten yksin Päivi on tuollaisessa tilanteessa ollut.

Päivi ei antanut kenellekään minkäänlaista ennakkoviestiä suunnitelmastaan. Ei pienintäkään vihjettä. Hän oli ajatuksensa kanssa aivan yksin.

Tuollainen teko ei ole mikään päähänpisto. Sen suunnittelu vaatii aikaa, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkään hän on asiaa pohtinut. Mitä kaikkea hänen päässään on sinä aikana liikkunut?

Hautajaiset yhdessä tuumin

Lähdin heti aamulla entisen vaimoni Kirstin kanssa ajamaan pääkaupunkiseudulta Jämsään, jossa Päivi asui. Päivin entinen mies oli hakenut pojat päiväkodista Helsinkiin jo edellisenä iltana, Kirsti ja minä haimme sitten Päivin asunnolta pojille leikkikaluja ja kesävaatteita.

Hoidimme viralliset asiat samana päivänä. Kävimme poliisin luona ja sairaalassa katsomassa Päiviä. Se oli sellainen päivä se.

Viikon päästä kävimme hakemassa asunnosta loput tarpeelliset tavarat. Kaiken muun sai realisointifirma, joka samalla hoiti asunnon loppusiivouksen.

Hannele on kohdannut työssään sairaanhoitajana kuolemaa niin paljon, että hän osasi alusta saakka suhtautua tapahtuneeseen realistisesti. Niin tekivät myös entinen vaimoni ja tyttäreni. Jos joku meistä olisi heittäytynyt hysteeriseksi, se olisi voinut tarttua muihinkin. En tiedä, millainen kaaos siitä olisi syntynyt. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että kaikilla pysyi järki päässä.

Hautajaiset pidettiin kotonamme. Entinen ja nykyinen vaimoni järjestivät ne kimpassa. He tilasivat kakut ja kahvit, ja kaiken muunkin he pystyivät yhdessä hoitamaan.

Hautajaisissa olivat läsnä kaikki entiset ja nykyiset sukulaiset. Se oli jonkinlainen sovinnonvahvistamistilaisuus. Minusta ainakin tuntui siltä, että on tässä tapahtunut mitä tahansa, niin kaikki näyttää olevan ojennuksessa.

Kriisiapu auttoi

Kriisiapu oli yllättävän hyvää. Jämsän sairaalan henkilökunta kertoi heti ensimmäisenä päivänä varanneensa meille kriisiapua Vantaalta. He eivät olleet kertoneet kriisityöntekijälle nimiämme, mutta olivat sanoneet, että tällaiset henkilöt saattavat ilmestyä paikalle ja tällaisesta syystä.

Menimme Kirstin kanssa kriisityöntekijän luo muutama päivä tapahtuneen jälkeen. Totesin silloin, että katsomme Kirstin kanssa asiaa hyvin erilaisista näkökulmista. Päätimme, että Kirsti käy hakemassa kriisiapua itsekseen ja minä sitten tarpeeni mukaan.

Minusta on turha penkoa kysymyksiä, joihin en voi koskaan saada vastausta.

Minulla oli tapahtuneesta vähän huono omatunto, kun en kovin usein tullut käyneeksi Jämsässä. Tunsin olleeni vaimoani passiivisempi Päivin ja poikien suhteen. Kriisityöntekijä totesi siihen, että turha minun on sellaisesta huolehtia: minä olen sellainen kuin olen ja Kirsti on sellainen kuin on. Pääasia, että pojat tietävät meidän molempien olevan olemassa. Terapeutin ydinviesti oli muutenkin se, että elämä jatkuu. Pojat jäävät elämäämme, vaikka yksi lenkki sukupolvien ketjusta katosikin.

Kävin kriisiavussa pari kertaa itsekseni. Terapeutti sanoi, että aina voi tulla uudestaan, mutta vielä ei ole sellaista tarvetta tullut.

Oma ajatukseni on ollut puhua kaikille mahdollisimman avoimesti. Se on minun terapiani. En tosin tiedä, olisivatko kaikki halunneet minua kuunnella.

Totuus ei selviä

Varmasti jokainen isä ja äiti miettii, mitä on tehnyt väärin tai mitä olisi voinut tehdä toisiin, paremmin. Minusta on kuitenkin turha penkoa kysymyksiä, joihin en voi koskaan saada vastausta. Eihän se siihen tilanteeseen auta enää mitään.

Jos olisin halunnut itselleni tosi pahan olon tosi pitkäksi aikaa, olisin alkanut syyttää itseäni. Sille polulle kun astuu, ei loppua näy. Päivin ratkaisu oli kuitenkin hänen omansa. Ei kenenkään muun.

Kirsti oli pahoillaan siitä, että Päivi ei jättänyt minkäänlaista jäähyväisviestiä. Lohduttelin kysymällä, mitä jos viesti olisikin ollut sellainen, jota emme olisi halunneet lukea? Jos hän olisi esimerkiksi syyttänyt meitä tapahtuneesta, kantaisimme sitä viestiä koko loppuikämme.

Luulen, että meillä molemmilla on omat ajatuksemme Päivin tekoon johtaneista syistä, mutta en ole halunnut niistä keskustella. Emme me kuitenkaan saa totuutta selville.

Musiikki ja vapaaehtoistyö

Päivin kuolema jättää koko loppuelämääni pitkän varjon. Olen omasta mielestäni selvinnyt kuitenkin kohtuullisen järkevänä. Uskon sen johtuvan siitä, että en ole koskaan salannut tapahtunutta keneltäkään.

Tiedän että monet peittelevät tällaisia asioita tai keksivät niille erilaisia kiertoilmaisuja. Minä en ole halunnut asiaa peitellä: niin kävi kuin kävi. Yleensä tuppaa olemaan niin, että jos alkaa valehdella, huomaa pian joutuvansa valehtelemaan valheen päälle. Sitten ei enää muista, millaisia tarinoita on tullut eri ihmisille sepittäneeksi. Totuus taas ei pala tulessakaan.

Jokainen tekee surutyön omalla tavallaan. Minun tapani on tehdä vapaaehtoistyötä. Kun auttaa toisia, auttaa itseään.

Aloitin vapaaehtoistyön parikymmentä vuotta sitten, jo paljon ennen Päivin kuolemaa. Aluksi olin rikos- ja riita-asioiden sovittelija. Sen jälkeen opetin maahanmuuttajille suomen kieltä ja suomalaista kulttuuria. Nyt olen HelsinkiMission mentorina.

Olen ihmisenä ekstrovertti. Löydän helposti väyliä kertoa tunteistani. Vapaaehtoistyössä olen kohdannut vuosien varrella monta sielunkumppania, joiden kanssa olen käynyt läpi vaikeita ja tärkeitä asioita.

Muistot nousevat pintaan erityisesti sellaisissa paikoissa, jotka ajatuksissani liitän häneen.

Toinen henkireikäni on musiikki. Äidilläni oli tavattoman kaunis ääni, ja hän sai usein kuorossa laulaakseen soolo-osuudet. Ennen konsertteja äiti jännitti kuumana kuin kekäle, ja muu perhe käveli varovasti kuin raaoilla kananmunilla. Silloin päätin, että jos kuorolaulu on tuollaista, minä en siihen hommaan ala. Hannele sai kuitenkin vieteltyä minut mukaan sekakuoroon, josta siirryin mieskuoro Aikamiehiin.

Nuorin kuorolainen on nelikymppinen ja vanhin 76-vuotias. Laajasti katsellen olemme kaikki samanikäisiä aikuisia miehiä, joilla on elämänkokemusta takataskussa. Sellaisessa ryhmässä on ymmärrystä elämästä.

Vaikka olisi millainen päivä takana ja vaikka olisi kuinka harmittanut raahautua harjoituksiin, niiden jälkeen olo on aina hyvä.

Päivi on ajatuksissa

Ensimmäinen vuosi oli pahin, niin kuin se kaiketi tapaa olla kaikilla läheisensä menettäneellä. Kuolemaa seuranneena kesänä luulin monta kertaa nähneeni Päivin kaupungilla. Kaikki juhlapyhät, nimi- ja syntymäpäivät muistuttavat menetyksestä. Kun vuodenkierto saadaan läpäistyä, olo helpottaa.

Päivin kuolemasta tulee kohta viisi vuotta. Kyllä hän on silti edelleen koko ajan ajatuksissa. Muistot nousevat pintaan erityisesti sellaisissa paikoissa, jotka ajatuksissani liitän häneen.

Näen yhä unia Päivistä. Niissä hän on parantunut – enkä edes tiedä mistä. Ne ovat hyviä unia."

Hannun kolme tärkeää laulua

  1. Jarkko Ahola: Minä olen muistanut. "Kuin kertomus siitä, kuinka muistelen Päiviä."
  2. Randy Crawford: Almaz. "Kappaleesta mieleni kääntyy toisen tyttäreni tyttäreen ja siihen, miten katselen häntä ukin silmin."
  3. Loiri ja Edelmann: Tuomittuna kulkemaan. "Vanha mies katselee elämänmenoa ja toivoo vielä jotain löytävänsä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2017.

Satu Silvo pitää itsensä kunnossa hyvällä ravinnolla, joogaamalla ja pyöräilemällä. Huoli ympäristöstä ja halu edistää lasten ja nuorten hyvinvointia on vienyt mukaan politiikkaan. Tässä sarjassa tunnettu henkilö kertoo elämänsä tärkeimmistä numeroista.

1 hullu nero

Vuodet 1981–85 Jouko Turkan oppilaana olivat minulle tärkeitä. Turkka korosti tekemisen intohimoa ja heittäytymistä. Näyttelijä ei voi tulla lavalle haukotuksen ja purkansyönnin lomassa, vaan hänen on pidettävä kehonsa käynnissä koko ajan.

”Rystysillä punnertaminen sai minut itkun ja raivon partaalle.”

Harjoitukset olivat rankkoja, mutta pärjäsin, koska minulla oli hyvä peruskunto. Rystysillä punnertaminen tosin sai minut itkun ja raivon partaalle.

Turkka oli nero mutta samalla arvaamaton. Kerran Kamelianaisen harjoituksissa hän sanoi, että seuraavana päivänä juodaan ”nänneillä samppanjaa”. Maalaistyttönä vastasin vaistomaisesti, että minähän en tissejäni rupea näyttämään. Mutta sitä harjoitusta ei koskaan tehty.

24 vuotta freenä

Valmistuttuani tein Helsingin kaupunginteatterissa pitkään isoja rooleja. Olin mukana myös elokuvissa ja televisiosarjoissa. Samaan aikaan sain kaksi lasta, ja äitiys aiheutti tietysti taukoja työhön. Huomasin, että teatterista ansaitsemani nuoren näyttelijän palkka meni kokonaan lastenhoitajalle.

”Sanoin itseni spontaanisti irti.”

Lapset varttuivat, mutta minulla oli jatkuva huoli ja huono omatunto, koska olin niin paljon heistä erossa. Kysyin, voisinko tehdä yhden tai kaksi roolia neljän viiden sijasta. Se ei käynyt. Sanoin itseni spontaanisti irti ja siitä lähtien, 24 vuotta, olen ollut freelancer.

4 ateriaa

Pidän huolta säännöllisestä ateriarytmistä. Syön neljä kertaa päivässä jotakin, koska haluan pitää verensokerin tasaisena. Sitä säätelevä insuliini on hormoni, jota ei pidä ärsyttää.

Kymmeneen mennessä nautittu aamiainen on hyvä alku päivälle. Lounaan syön yleensä ravintolassani Silvopleessä, jossa on tarjolla puhdasta kasvisruokaa.

”Ennen esitystä nautin ”lääkinnällisen” annoksen kahvia.”

Ennen esitystä nautin pirtelön ja ”lääkinnällisen” annoksen kahvia. Esityksen jälkeen teen kotona aterian vaikkapa avokadosta, oliiviöljystä, sitruunasta ja kirsikkatomaateista.

856 ääntä

Minut valittiin viime keväänä Helsingin kaupunginvaltuustoon 856 äänellä vihreiden listalta. Haluan kantaa korteni yhteiseen kekoon, sen verran minussa on maailmanparantajaa. Erityisen lähellä sydäntäni ovat luontoarvojen säilyminen sekä lasten ja nuorten hyvinvointi.

 


– Vaihdan liikuntalajia vuoden välein, mutta jooga on pysynyt, Satu Silvo sanoo.

 

3 joogahetkeä

Vaihdan liikuntalajia muutaman vuoden välein, mutta iyengarjooga on tullut jäädäkseen. Käyn joogassa 2–3 kertaa viikossa. Siinä tehdään tosi tarkkaa työtä puolitoista tuntia kerrallaan.

”En ryntää lääkäriin joka inahduksesta.”

Jooga tekee minut onnelliseksi. Kehon herkkyys ja joustavuus paranevat, mikä vaikuttaa kaikkeen liikkumiseen ja vähentää loukkaantumisen riskiä.

Iyengarjooga tuo myös asenteen, että haluan itse hallita kehoani enkä ryntää lääkäriin joka inahduksesta.

3500 kilometriä

Liikun sähköavusteisella polkupyörälläni 3 500 kilometriä vuodessa. Ajaessa kehoon tulee muisto lapsuudesta, kun tuuli vain tuiversi tukkaa. Olen yhtäkkiä kuin 14-vuotias.

Jotkut vastustavat sähköpyöriä ajatellen, että se on liian helppoa. Sähköpyörääkin pitää polkea, ja vastuksen voi säätää juuri niin kovaksi kuin haluaa.

”Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän.”

Painostin miehenikin ostamaan sähköpyörän. Teemme yhdessä 30–40 kilometrin sunnuntaiajeluja ympäri Helsinkiä.

2 tuntia

Esitin Espoon kaupunginteatterin Syyssonaatissa Charlottea, joka on uhrannut perheensä taiteilijauran eteen. Hän kohtaa näytelmässä aikuisen tyttärensä seitsemän vuoden jälkeen. Roolissa sain kaivaa itsestäni tunteiden ääripäät. Olin näyttämöllä lähes koko kaksituntisen esityksen ajan.

On hurja tunne, kun roolihenkilö alkaa elää omaa elämäänsä ikään kuin minusta riippumatta. Charlottella voi olla repliikki, jota Satu Silvo ei ikinä pystyisi sanomaan.

Silvopleessä asiakas halusi kiittää. Luulin, että hän tarkoitti ruokaa ja sanoin kiitosten kuuluvan työntekijöilleni. Hän puhuikin Syyssonaatista. Tuli hyvä mieli koko porukan puolesta.

Juttu on ilmestynyt myös ET-lehden numerossa 8/2018.

Satu Silvo

SYNTYNYT nykyisin Kouvolaan kuuluvassa Sippolassa 2.8.1962. Asuu Helsingissä.

TYÖ Näyttelijä, ravintolayrittäjä, kaupunginvaltuutettu.

PERHE Kihloissa näyttelijä, kirjailija Reidar Palmgrenin kanssa. Kaksi aikuista lasta.

Minna Lindgrenillä on kaksi uutta harrastusta, Figaro-kissa ja ehtookellojen soitto. ET-lehden kolumnistina hän haluaa puolustaa ihmisen oikeutta ikääntyä, vapautua ja kuolla.

Pari kuukautta sitten hankittu Figaro nuuhkaisee eteisessä toimittajaa.

– Nyt kun lapset alkavat lähtevät kotoa, huomasin, että tarvitsen kissan, kirjailija-toimittaja Minna Lindgren sanoo.

Tuttu radioääni ja seniori-iän mielikuvia tuulettavien Ehtoolehto-romaanien kirjoittaja vaikuttaa mielipiteissään varmalta ja rohkealta, mutta suurista muutoksista hän ei pidä. Lapsuudenkodista oli vaikea muuttaa omilleen. Yleisradio oli tuskallista jättää yli 20 palvelusvuoden jälkeen. Seuraavaksi pitää luopua keski-iän kynnyksellä saaduista lapsista.

Sen sijaan nuoruudesta Lindgrenin on ollut helppo luopua.

– Olen aina liikkunut itseäni vanhempien ihmisten seurassa eikä minulla ole nuoruuden kulta-aikaa, johon haluaisin palata. Lisäksi minulla on ollut nuoresta pitäen vanhusten harrastukset, kuten klassinen musiikki.

Lindgrenillä oli pitkään tunne, että hän tekee asiat kymmenen vuotta ikätovereitaan jäljessä: valmistuu yliopistosta, löytää miehen, tulee äidiksi, aloittaa kirjailijana. Nyt 55-vuotiaana hän on yllättäen edelläkävijä elämän ehtoolajeissa.

– Forever young, ajatus ikuisesta nuoruudesta, on vastenmielisintä ja valheellisinta, mitä ihmiselämästä voidaan sanoa.

Ikuinen nuoruus on painajainen

Lindgrenille ikä on numero, joka pitää hyväksyä. Otetaan muutama numero kertauksena.

Yhdeksänvuotiaana Minna osti matkakirjoituskoneen, sillä hän halusi toimittaa omaa lehteä ja haaveili vielä joskus kirjoittavansa romaanin. 19-vuotiaana hän pääsi ylioppilaaksi, ja penkkaripäivä oli yksi hänen elämänsä onnellisimmista. Hän muisti tuon onnen tänä keväänä katsellessaan esikoisensa penkkariajelua.

– Ihmisen suhtautuminen omaan ikään on helposti epärealistinen. Minäkin pidän itseäni melko samana ihmisenä kuin penkkariauton kyydissä 36 vuotta sitten. Sen sijaan muut näkevät minussa naisen, jota elämä on kuluttanut.

”Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias.”

23-vuotiaana Minna pääsi toimittajaksi Yleisradion kypsän iän kanavalle Yle Radio 1:lle. Musiikkitieteen opintoja unelmatyön opiskelu kuitenkin pitkitti. Valmista tuli vasta 32-vuotiaana.

Vaikka toimittajan työt sujuivat, yksityiselämässä suunta oli hukassa.

– Pahin painajaiseni on, että olisin ikuisesti 25-vuotias: epävarma ja valmis toimimaan omaa luontoani vastaan.

Kuolema laittoi kirjoittamaan

33-vuotiaana Minna löysi puolison, diplomi-insinööri Juhani Heimschin.

– Mieskuorosta tietenkin, mistäpä muualta nainen miehen löytää! Polyteknikkojen kuoroa johti hyvä ystäväni Tapani Länsiö. Hän järjesti avioliittomme.

Esikoisensa Minna sai 36-vuotiaana, ja lapsia syntyi neljän vuoden sisään kolme.

– Tulin helposti raskaaksi, odotusaika oli vaivatonta, synnytykset hauskoja ja kaikki siitä eteenpäin ihanaa. Juhani on sanonut monta kertaa, että onneksi hän ei tavannut minua aikaisemmin, muuten meillä olisi kuusi lasta.

42-vuotiaana Minna sai valmiiksi elämäkerran säveltäjä-kapellimestarista Leif Segerstamista. Kun Minna oli 44, hänen isänsä emeritusprofessori Kaj B. Lindgren kuoli. Minna siirtyi vapaaksi toimittajaksi ja kirjoitti ensi töikseen artikkelin isänsä kuolemasta. Se toi hänelle Bonnierin journalistipalkinnon. Vuonna 2010 kuoli äiti.

– Hän sai sydänkohtauksen 86-vuotiaana olematta päivääkään sairaalassa. Täydellinen suoritus.

Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.
Minna Lindgren kesyttää Figarosta sylikissaa.

48-vuotiaana Minna kirjoitti Sivistyksen turhan painolastin, joka on puolifiktiivinen tarina päähenkilön keski-iän kriisistä ja työelämän muutoksesta.

– Ihmiset ajautuvat yleensä tiettyihin töihin mielenkiintonsa kautta, mutta kun kaikki muutetaan raportoinniksi ja tehokkuudeksi, yhä harvempi saa tehdä sitä työtä, mihin alkujaan tähtäsi.

Minna huomasi ohjelmistopäällikön työssään, että tätä kehityksen tuulimyllyä vastaan oli turha taistella. Se oli yksi syy jättää Yle, mutta ei tärkein.

– Tärkein syy olivat lapset, jotka menivät siinä vaiheessa kouluun. Halusin, että heitä on iltapäivällä kotona joku vastassa. Lisäksi alkoi tuntua siltä, että voisin vihdoin toteuttaa 40-vuotisen haaveeni ja tulla kirjailijaksi. 50-vuotiaana julkaisin esikoisromaanini Kuolema Ehtoolehdossa.

Kirjoitettuaan isänsä kuolemasta Minna sai kuulla paljon ikääntyvien kertomuksia elämästään. Hän tajusi, että nyt käsillä on vihdoin romaanin aihe.

– Fiktion avulla saatoin kirjoittaa sellaisista iloisista ja seurallisista vanhuksista, jollaisia olin nähnyt muun muassa omassa suvussani.

Mummo ja Jörn Donner

Kirjoja alkoi syntyä yhtä vaivattomasti kuin lapsia. Ehtoolehto venyi romaanitrilogiaksi ja sitä on käännetty jo monille kielille. Maaliskuussa 2017 ilmestyi uutuuskirja Vihainen leski, joka pohtii muun muassa ikääntyvien seksuaalisuutta.

Tähän teemaan Minna heräsi oopperamatkoilla, joilla hän toimii oppaana. Aluksi suuri osa matkalaisista oli eläkeikäisiä naisia, mutta pikkuhiljaa mukaan lähti yhä enemmän pariskuntia, joilla oli eri sukunimi ja sama huone. He poikkesivat koko elämänsä jakaneista pariskunnista.

– He olivat hirmuisen rakastuneita ja kehuivat kilvan toisiaan. He eivät olleet muuttaneet yhteen ja jakaneet omaisuuttaan, vaan parisuhde tuntui olevan sitä varten, että heillä oli kivaa yhdessä. Se on fantastinen parisuhdevisio, jonka voi toivottavasti toteuttaa myös pitkässä parisuhteessa.

Kaikilta se ei onnistu. Minnan tuttavapiirissä varhainen keski-ikä oli avioerojen aikaa. Myöhemmin keski-iässä ihmiset alkavat havahtua myös kuolevaisuuteensa.

– Tragikoomisin on julkisuuden hahmo, usein mies, joka saa kuusikymppisenä sairauskohtauksen ja toteaa sen jälkeen: ”Ymmärsin kuolevani.” Silloinko vasta hän sen ymmärtää?

”Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää.”

Minna kiittää kotinsa ilmapiiriä siitä, että kuolema ja ikääntyminen ovat tuntuneet aina luonnollisilta ilmiöiltä.

– Äidilläni oli paljon suvun vanhuksia ystävinä. He eivät olleet hänelle velvollisuus, vaan elämän rikkaus. Lapsena sitä ei erottanut, oliko ihminen 30- vai 50-vuotias. Sitten kun ihminen oli 80, hän oli lapsenkin silmissä jo vähän kiinnostava.

Minnan oma isoäiti, joka tervehti lapsenlapsiaan kadulla kiekaisemalla ”kukko kiekuu”, oli poikkeuksellisen kiinnostava ja ympäristön mielipiteistä vapautunut persoonallisuus.

Kaikista ei kuitenkaan tule tylsien sukujuhlien valopilkkuja. Moni yrittää säilyä nuorena.

– En tiedä, onko soveliasta antaa esimerkki, mutta minulla on se mielikuva, että Jörn Donner ei halua olla vanha.

”Mieheni luulee olevansa nuori”

Ikään liittyvät kriisit ovat kulttuurin tuotteita. Esimerkiksi Aasiassa ei ajatella länsimaiden tapaan, että nuori muuttuu 14-vuotiaana tikittäväksi murrosiän aikapommiksi.

– En oikein ymmärrä myöskään keski-iän kriisiä. On helpompi syyttää ongelmistaan ikää kuin ajatuksiaan tai pelkojaan.

Jos ikääntymisessä näkee myönteiset puolet, sitä ei tarvitse torjua.

– Jos sanotaan, että ikä on pelkkä numero, ikä halutaan kiistää. Ikä ei ole todellakaan pelkkä numero, vaan ankara fakta. Vihaisessa leskessä tämä on yksi teemoistani.

Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.
Minna Lindgren pitää vanhoista taloista, vanhasta taiteesta ja vanhentuneista tietokirjoista.

Minna Lindgreniä kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että ikääntyminen sopii hänelle. Hänen intohimonsa kirjoittamisesta oopperaan tai kutomisesta vanhentuneen tiedon keräilyyn vaativat pikemmin seestynyttä keskittyneisyyttä kuin nuoruuden räjähtävää reaktiokykyä. Tällaisia lajeja ei tarvitse hylätä vanhoilla päivillään liian hurjina.

– Helpotuin lukiessani tiedeartikkelin, jonka mukaan kaikilla ei ole geeneissä sellaista ominaisuutta, että rääkkiurheilu tuottaisi heille mielihyvää. Olen aina ihmetellyt, missä se euforia on, joka hikoilusta pitäisi tulla palkinnoksi. Minulle sitä ei koskaan tullut.

Sen sijaan mielihyvää tuottaa toisenlainen ponnistelu. Minna aloitti kaksi vuotta sitten tai chin, joka on hänen mukaansa täydellinen laji ikääntyville: tasapainoa, liikkuvuutta, motoriikkaa, keskittymistä ja muistamista.

– Ja mikä parasta, salilla ei ole taustamusiikkia eikä peilejä.

Toisaalta kaikilla ei ole geeneissään tätä onnen lähdettä, joka pirskottelee euforisia tuntemuksia oopperassa ja tai chin liikesarjojen äärellä.

– Totta. Mieheni lähti juuri Alpeille laskettelemaan, koska hän kuvittelee olevansa nuori.

Herkkä ja säästäväinen humanisti

Kirjoitusten ja julkisten esiintymisten perusteella Minnaa luulisi boheemiksi humanistiksi, mutta eläkepäiviensä turvaa hän ei ole jättänyt epävarmojen freelance-tulojen varaan.

– Minulla on monta eläkevipua vetämässä: eläkevakuutus, osakkeita, rahastoja, sijoitusyksiö, Ylen eläkekassa ja taiteilijoiden eläkekassa. Olen säästäväinen ja pidän rahaa sukanvarressa, mutta toisaalta, jos saan jotain ylimääräistä esimerkiksi kirjojen käännöksistä, saatan pakata koko perheen kaukomatkalle.

”Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.”

Räväkkä radioääni ja humoristinen lavaesiintyjäkin ovat osittain silmän lumetta. Jos ihminen on herkkä, hänen täytyy suojautua.

– On kaksi esiintyjätyyppiä: se, joka haluaa olla koko ajan esillä, ja se, joka on ihan hirveän ujo ja tarvitsee roolin ollakseen esillä. Tunnistan itseni ihmiseksi, joka tarvitsee roolin ollakseen esillä. Minun on vaikea pitää puhe kaverien juhlissa, joissa pitää olla oma itsensä.

Minna on nimennyt aikuisen elämän dramaattisiksi käänteiksi ikävuodet 45 ja 74. 45-vuotias ei voi väittää enää olevansa nuori. 74-vuotias joutuu puolestaan sen tosiasian eteen, että hänen ikäisensä kuolemaan ei suhtauduta enää traagisena onnettomuutena.

45 vuoden iän Minna onnistui ohittamaan vaivihkaa pienten lasten äitinä. Seuraavaan etappiin on vielä matkaa, mutta sitä ennen on luvassa yksi klassisen musiikin rakastajan ikäkriisi.

– En ole vielä saavuttanut oopperassa kävijän keski-ikää. Oopperassa voin edelleen tuntea itseni nuoreksi.

Elämän tarkoitus on…

Tänä vuonna Minna on lisännyt harrastuksiinsa ehtookellojen soiton. Vihaista leskeä kirjoittaessaan hän selvitti, millaisia vapaaehtoistöitä Helsingissä on tarjolla eläkeläisille. Seurakuntien sivuilla haettiin Huopalahden kirkolle vapaaehtoisia ehtookellojen soittajia.

Minnalla on kellotorneista aiempaa kokemusta. Hän oli mukana äänittämässä Yle Radio 1:n keskipäivän kelloja Turun tuomiokirkossa vuonna 2006.

Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.
Minna Lindgren harrastaa ehtookellojen soittoa. Huopalahden kirkon kellotorni on Helsingissä viimeinen paikka, jossa ehtookellot soitetaan käsin.

– Minussa on piirre, jota voi kuvata rohkeudeksi, mutta jonka minut pitkään tunteneet nimeävät rehellisemmin itsekritiikin puutteeksi. Sen avulla tartun tilaisuuksiin.

Tätä tarttuvaisuuttaan Minna saa kiittää siitä, että hänestä tuli toimittaja, pakinoitsija, kirjailija, ikäihmisten puolustaja ja ehtookellojen soittaja.

– Jälkikäteen voi väittää, että elämä on looginen polku, mutta ei se ole. Sitä etenee oman persoonan ja sattuman myötä tilanteesta toiseen.

Kun ikää tulee, tämän sattumanvaraisuuden voi hyväksyä. Ja vapautua. Sitä ennen on kuitenkin luovuttava ikuisen nuoruuden tavoittelusta.

– Kuolema on elämän tarkoitus.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 8/2017.

Minna Lindgren

Syntynyt 1963 Helsingissä, jossa asuu edelleen.

Työ Toimittaja, kirjailija ja mediayrittäjä.

Perhe Naimisissa Juhani Heimschin kanssa. Kolme lasta.

Harrastukset Vanhat kasvatusoppaat, nekro­logit, korkeakulttuuri, kutominen, tai chi, vanhukset, muovipussien viikkaaminen, kissa ja ehtookellot.