Vasta kun mies jätti, työ lähti ja poika masentui, Kati Reijosen oli pakko lopettaa suorittaminen. Alkoi matka oman pään sisään. Matka, joka vaati täydellisen pysähtymisen.

”Muutama vuosi sitten löysin itseni keskeltä painajaista. Olin vähän yli viisikymmentä ja juuri ajatellut, että pahimmat tyrskyt elämässä olisivat ohitse. Eivät olleet.

Lyhyen ajan sisällä pitkä avioliittoni kariutui, menetin työpaikkani ja nuorin lapseni sairastui vakavasti.

Jouduin henkisesti tyhjän päälle. Minut oli jätetty. Ensimmäinen tunteeni oli häpeä. Se oli niin voimakasta, etten uskaltanut edes peilistä katsoa kuvaani. Hoidin velvollisuuteni, olin yksinhuoltaja, mutta tunteet heittelivät pakokauhusta turtumukseen. Kun vain pystyin, livahdin omaan huoneeseeni ja heittäydyin sängylle makaamaan. Yritin lakata ajattelemasta, päästä pois kivusta ja itsesäälistä, mutta yleensä samat negatiiviset tunteet ja tarinat jylläsivät päässäni.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Silti siinä maatessani koin hetkittäin, että sain jotenkin katkaistua ajatukseni ja että aina silloin oloni oli kumman rauhallinen. Aloin hiljalleen aavistaa, että voisin ehkä tätä kautta, rauhoittumalla, poistua pahasta olosta ja ympärilläni vellovasta draamasta. Meni kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin opin, että juuri rauhoittuminen ja meditointi olisivat minun juttuni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Itseen on yllättävän pitkä matka

Viime vuosien suurin oivallukseni on ollut se, ettei meidän tarvitse yrittää mitään. Se on kova juttu minulle, joka olen ajatellut hyvä elämän perustana olevan siinä, että hoidan omat asiani. Nyt olenkin herännyt ajatukseen, ettei minun tarvitse edes elää, vaan minua eletään. Asiat tapahtuvat minulle ja meille kaikille. Elämä virtaa lävitsemme. Mitä vähemmän me siihen virtaukseen puutumme, sen parempi.

Ennen eroani ja kriisiäni olin opiskellut, väitellyt tohtoriksi, tehnyt töitä ja hoitanut jälkikasvua kuuntelematta, mitä oikeastaan edes halusin. Totta kai elämä oli myös kiinnostavaa, asuimme miehen työn takia mielenkiintoisissa paikoissa eri puolilla maailmaa, sain kolme hienoa lasta, ystäviä ja paljon kokemuksia.

"Näin jälkeenpäin ajattelen, että olin hukassa itseltäni. En osannut pysähtyä."

Sain jo kotoa sellaisen mallin, että pitää tehdä järkeviä päätöksiä ja aina pitää yrittää. Piti opiskella, tienata ja pärjätä. Aika paljon asioita tein vain miellyttääkseni muita, erityisesti isääni. Hän oli nuorukaisena sotaan joutunut mies, jonka haamuja ei koskaan tuuletettu päivänvalossa. Tunteet tai niiden kuulostelu eivät kuuluneet lapsuuteeni.

Putkiajattelun mestari

Olen vasta kriisieni kautta herännyt ihmettelemään, kuinka harvoin me kyseenalaistamme elämäntyyliämme. Pidämme itsestäänselvyytenä, että käymme koulut, opiskelemme, solmimme suhteen, menemme töihin, hankimme lapsia. Sitten kun joku palikka irtoaa – menetämme vaikka työpaikan – olemme kuin kalat kuivalla maalla ja koemme tulleemme petetyiksi. Ihan kuin elämä olisi pettänyt meidät, sillä mehän teimme niin kuin oli sovittu. Se on järjetön ajatus!

Niin minullekin kävi. Tunsin, että elämä petti minut. Silti näin jälkeenpäin ihan oikeasti ajattelen, että tarvitsin eron. Ilman sitä en olisi ehkä koskaan pysähtynyt enkä löytänyt meditointia. Minun piti päätyä täydelliseen umpikujaan, ennen kuin pystyin heräämään siihen ajatukseen, että kaikki mahdollisuudet löytyvät itsestäni, minun sisältäni.

Pää kuin popcorn-kattila

Minulla on varmasti jonkinlainen keskittymishäiriö, olen aika levoton ja pääni on kuin popcorn-kattila. On paradoksaalista, että olen akateemisesti pitkälle koulutettu, vaikka opiskelu oli minulle raskasta. Innostun ja vouhkaan yleensä hetkeni uusista asioista, mutta innostuksen ylläpitäminen on ollut vaikeaa, samoin pitkäjänteinen keskittyminen. Siksi vaikkapa jooga oli minulle kauhistus, niin pitkät liikkumattomat hiljaisuudet, jooga-asanat, olivat sulaa tuskaa, kun uteliaisuuttani joskus kokeilin joogatuntia. Silti juuri umpikujassani havahduin, että hiljentyminen on tapa, jolla voin löytää itseni, päästä pois hukasta. Se on ollut vaikeaa ja se on vaatinut harjoittelua, opiskelua, hillitöntä perehtymistä ja matkaa itseen.

Kun elämäni oli synkimmillään, harkitsin terapiaan menoa. En mennyt, sillä en olisi mitenkään jaksanut asioiden sanallistamista tai menneisyyden vatvomista. Koin, että minun pikemminkin piti löytää uudenlainen suhde sekä itseeni että ympäröivään maailmaan, ja sen olen löytänyt meditoinnista. Se, jos mikä opettaa elämään hetkessä. Vaikka se on minulle äärimmäisen vaikeaa, se on ainoa tapa elää. Meditaation avulla olen päässyt kiinni itseeni. Oli hillitöntä tajuta, että maailmankaikkeus löytyy omasta pääkopasta.

Hiljaiset vuodet kotona

Nykyään ajattelen elämää ennen ja jälkeen avioeron. Ne ovat aivan erilaiset elämät, niin kuin minäkin. Totta kai vieläkin vanhat ajattelumallit puskevat välillä päälle, saatan huolestua ja etsiä kuumeisesti ratkaisua vaikkapa rahapulmiini. Olen kuitenkin oppinut luottamaan siihen, että asioilla on tapana järjestyä ilman, että alan heti etsiä ulospääsytietä. Aikaisemmin etsin aina rationaalisen ratkaisun kaikkeen ja kaihdoin kaikkea yliluonnolliseen vivahtavaa. Nyt, omien kokemusteni jälkeen, olen sitä mieltä, että elämästä löytyy rutkasti ihmeitä. Tai ehkä vain meidän nykyinen tieteellinen maailmankuvamme on vielä liian kapea.

Kriisin aikaan olin paljon kotona. Vähän sen jälkeen kun mieheni oli lähtenyt, nuorin poikani sairastui masennukseen. Se oli järisyttävä kokemus. Ensin yritin kaikkeni; sosiaalistaa, pakottaa ja maanitella, mutta poika vain vetäytyi kuoreensa. Hän halusi pelata ja nukkua.

"Näin jälkeenpäin olen tajunnut, että hänen parantumisensa alkoi, kun luovutin."

Olin läsnä, tein ruokaa, mutta annoin hänen olla, nukkua ja pelata niitä hirveitä räiskintäpelejään. Olin hänen kanssaan kotona lähes kaksi vuotta.

Jossain vaiheessa poika alkoi tulla läppärinsä kanssa kellaristamme yläkertaan. Sitten yhtenä päivänä huomasin, ettei hän pelannutkaan, vaan luki jotain BBC:n sivuilta. Hiljalleen hän rupesi puhumaan ja käyttäytymään, ja masennuksen alta kuoriutui ihan eri tyyppi. Nyt tuo sama poika käy iltakouluna lukiota.

Opettavaiset lapset

Oikeastaan kaikki kolme lastani ovat pistäneet vastaan suorituskeskeisyydelleni. He ovat jo ennen kriisiäni näyttäneet minulle, ettei tämän elämän tarvitse mennä suoraa viivaa. Nuorimmaiseni näytti sen vain kaikkein rajuimmin. Nyt kun näen, mikä valo hänestä loistaa, koen suurta onnea. Kaikki ulkoisen menestyksen haaveet jäivät sen onnentunteen jalkoihin, kun lähdin hänen kanssaan pitkän pimeän jakson jälkeen ensi kertaa Itäkeskukseen. Siinä kauppakeskuksen käytävällä poikaa katsoessani en olisi voinut olla kenestäkään ylpeämpi.

Pystyin olemaan poikani kanssa niin pitkään kotona, sillä olin työtön. Lepäsin silloin itsekin. Tuntuu, että yhteiskunnastamme on unohtunut se perustotuus, että ihminen tarvitsee lepoa. Kriisitilanteissa meille on eduksi mennä sänkyyn ja pysyä siellä vaikka kolme viikkoa. Niinhän leijonakin nukkuu, jos se ei saa saalista. Edelleenkin lepäily on minun ja poikani elämässä tärkeää, saatamme viettää tuntikausia suurella ja rumaksi kulahtaneella sohvallamme.

Turvallisuus on tunne

Nykyään kirjoitan ja pyöritän pienimuotoisesti meditaatioon keskittyvää Nollaus-yritystäni. Välillä on ollut ihan hilkulla, etten ole hakenut työpaikkaa, kun talous tai epävarmuus ovat horjuttaneet varmuuttani. Silloin yleensä melkein heti on kuitenkin tullun jostain rohkaisua, rahaa tai varmuuden tunne siitä, että olen oikealla tiellä. Välillä olen edelleen hetkittäin yksinäinen ja ahdistunut, mutta nykyään jo tiedän, että ne hetket tulevat ja menevät, en jää niihin roikkumaan.

Meditoin joka päivä puolisen tuntia. Se on vähän kuin hampaidenpesu; jos sitä ei tee, siitä ei hyvää seuraa. Toisaalta en koe meditointia velvollisuutena, vaan jopa hakeudun rauhaan ja yksinoloon. Ensin ajatukset aina harhailevat, mutta hiljalleen ne rauhoittuvat ja rauha valtaa mielen. Se on maailman ihanin tunne, ja sen voi löytää itsestään.

Nyt nuorimmaisenikin on lähtökuopissa kotoa. Se tarkoittaa, että minun pitää hiljalleen luopua rakkaasta talostani, sillä sen asuttaminen yksin on taloudellisesti mahdotonta. Vaikka luopumiseen liittyy surua, se on terveellistä. Ei turvallisuudentunne synny asunnosta tai vauraudesta, vaan siitä tunteesta, että pärjää missä tahansa. Minulla on nyt turvallinen olo. En tarvitse enää mitään itseäni suurempaa, sillä eihän sellaista edes ole olemassa."

Kati Reijosen Lyhyt matka perille. Meditaatiosta, elämästä ja rakkaudesta -kirja ilmestyi keväällä 2016 Atenan kustantamana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla